Ihmiset 

Anri Koski tallensi kolarilaisäitinsä evakkopäiväkirjan ja enojensa sotapolut – kirja aloitti keskustelun sodasta, josta suvussa ei puhuttu

Aitamännikön Asikaiset saivat sodan perintönä suvun ja toisista huolehtimisen tärkeyden. Jutun lomassa olevat lainaukset ovat 16-vuotiaan Mirkku Kosken evakkopäiväkirjasta vuosilta 1944–1945.

Melkein heti kaksi lapinlehmää karkasi. Ne juoksivat takaisin kotiin Aitamännikköön, tietenkin.

Oli lokakuu 1944, Lapin sodan taisteluita käytiin Torniossa ja ne lähenivät Kolaria.

Mirjam, ”Mirkku” Asikaisen, kotoa Kolarin Aitamänniköstä oli kuljetettu lapset ja aikuiset pois päivää aiemmin. 16-vuotias talon tytär sai tehtäväkseen lehmien kuljettamisen evakkoon Ruotsiin.

Heitimme hieman kaihoisan katseen kotiin. Ajatus vierähti menneisyydessä, lapsuusajassa. (Mirkku Kosken evakkopäiväkirja)

Kun lehmät karkasivat, Mirkku ja naapurin Esko Korteniemi olivat rohkeita ja palasivat Koivumaasta yli kymmenen kilometrin päästä hakemaan karkulaisia. Muut nuoret jäivät odottamaan.

– Koti oli jo saksalaisten hallussa. Saksalaiset autto heitä lähtemään, ei halunnu niille pahaa, Mirkun tytär Anri Koski kertoo.

Tarina on hänelle tuttu puolitoista vuotta sitten edesmenneen äidin kertomana. Evakkoonlähdön tapahtumat Mirkku Asikainen kirjasi myös liki 70 vuotta evakkoreissun jälkeen löytyneen päiväkirjansa alkuun.

Nuori lehmien hoitaja kuljetti lehmiään kohti Lappeaa ja sieltä pyöröpuisilla lautoilla, viisi lehmää kerrallaan, yli Ruotsin puolelle.

Evakot saivat ottaa mukaan ainoastaan lehmät ja hevoset. Muut kotieläimet oli tapettava. Lehmät ja heidän nuoret kuljettajansa vietiin ensin Köngäseen ja käytettiin Pajalan täisaunassa. Puhtaiden evakkojen saunottaminen oli Mirkun mukaan täysin turhaa, sillä täiongelma alkoi vasta Jällivaarassa, jonne matka jatkui kuorma-auton lavalla Tärännön kautta.

Siellä oli lehmät parakeissa irti kaikki, sikin sokin. Ei liioin löytäny omiansa, kun kävi lypsyllä.

Juna vei Aitamännikön tyttären lehmineen lopulta Arvidsjauriin. Lehmät lypsettiin ja ruokittiin kahdesti päivässä. Evakkomatka Norrbottenin läänin eteläpäähän kesti yhteensä kolme viikkoa, mistä loppu taittui junalla härkävaunussa.

Hui, kauhia kun on tyly. Pimeä on niin turkasesti ja hirveän paha haju.

Pieni vihreä vihko, kannessa teksti Anteckningar, muistiinpanoja.

Siihen Mirkku kirjoitti evakkomatkan päiväkirjansa kauniilla ja selvälukuisella kaunokirjoituksella ja hyvällä suomen kielellä. Vihon lyijykynällä kirjoitettu loppupää oli haalistunut lähes paperinväriseksi, mutta Koski sai melkein kaikki sanat talteen.

Päiväkirjan Mirkku löysi muutamaa vuotta ennen kuolemaansa kotinsa kylmästä varastorakennuksesta Kristiinankaupungissa.

– Hänen omasta pienestä vaneriarkustaan, Anri Koski kertoo.

Se oli ”vahva, autenttinen dokumentti”, joka Pohjanmaalla Ylen toimittajana työskennelleen Kosken oli saatava talteen. Kirja evakkoretkestä ja Mirkun isoveljien Väinö ja Paavo Asikaisen sota-ajasta valmistui vuonna 2020.

Kirjan valmistumista edelsi vimmainen tiedonhaku arkistoista, kirjastoista ja muista tiedonlähteistä. Anri Kosken oli päästävä sisälle Lapin sodan todellisuuteen ja saatava kiinni sotafaktoista. Kotona mies vitsaili väistelevänsä luoteja, kun kirjapinoja oli kaikkialla.

Valtatie 21:n vieressä sijaitsevaan pihaan on pystytetty iso juhlateltta. Sen takaseinä on täynnä vanhoja valokuvia. Yhden kohdalla lukee: Sota, josta suvussa ei puhuttu. Kuvassa ovat jatkosodan kovat taistelut käynyt Väinö Asikainen ja evakkomatkan tehnyt Mirkku Asikainen, veli ja sisko tästä pihasta.

Telttaan on katettu puuro, kahvi ja muuta aamupalaa. Sukukokouksen väki tekee lähtöä kotimatkoilleen. Kemissä asuva Kirsti Filppa istuu pöydän ääreen serkkunsa Anri Kosken seuraan. Hänen silmänsä kostuvat, kun hän miettii sukuaan ja sitä, minkä on ymmärtänyt Kosken kirjan ja Väinö-isänsä sotapolun selviämisen myötä.

– Kaveria ei jätetä. Suku pittää yhtä. Ehkä se oli se hyvä asia, mikä sodasta jäi tilalle ja sukhuun, Filppa miettii.

– Ovet olivat Martti-ukin aikana aina auki, tämä oli vähän kuin kestikievari. Aamulla ei tiennyt, ketä tai montako kulkijaa pirtissä nukkui.

Filpan Väinö-isä lähti rintamalle 20-vuotiaana kolmen kuukauden armeija-ajan jälkeen kesällä 1941, taistelulähetiksi ja suoraan jatkosodan ”hirvittäviin taisteluihin” Sallaan, Kiestinkiin, Ääniselle ja Karjalan kannakselle.

Kannaksen Pyöräkankaan taistelussa Väinö haavoittui 23-vuotiaana, mikä oli jatkosodassa haavoittuneiden keskimääräinen ikä.

– Venäläisten rautapalat jäi, Väinö kertoi polveensa ja selkäänsä jääneistä sirpaleista, Filppa sanoo.

Paljon muuta hän ei kertonutkaan. Ainoa asia, jonka hän sodasta jakoi lapsilleen, oli se, että hän ei olisi yksin ja haavoittuneena selvinnyt pois suoalueelta, jossa taistelua käytiin.

– Saman kylän pojat Sieppijärveltä olivat oman henkensä uhalla hakeneet hänet ja kantaneet turvaan, Filppa kertoo.

Koski ajatteli, että sukulaiset eivät puhuneet sodan kauheista tapahtumista hänelle sen vuoksi, että hän oli nainen. Kirjan ja siitä sukulaisten kanssa syntyneiden keskusteluiden myötä hänelle selvisi, ettei Väinö-eno ollut puhunut ajasta rintamalla kenellekään.

– Se mystisyys. On asioita, joista ei saa puhua, Filppa muistaa lapsuudestaan.

Lapsuuden arjessa sota näkyi niin, että lapset eivät saaneet kiljua. Jos ääni nousi, muuten lempeä Väinö-isä ärähti.

Sota näkyy meissä edelleen, Filppa ajattelee. Tämän päivän uutiset herättävät turvattomuutta, kun on nähnyt, mitä sota voi ihmiselle tehdä. Väinö ei puhunut eikä näyttänyt tunteitaan, mutta kirjan myötä jälkipolvet alkoivat keskustella keskenään sodasta.

– Luulen, että sitä pelkää omia tunteitaan, pelkää että murtuu, Koski miettii.

Sodan kaikuja oli varmasti siinäkin, miten isä käyttäytyi sen jälkeen, kun saksalaisten Lapin sodassa polttama kotitalo paloi toisen kerran, onnettomuudessa vuonna 1969. Väinö ja hänen perheensä asuivat silloin pihapiirin toisessa talossa. Kun Väinö meni pihasta pirttiin, verhot palopaikan suuntaan aukeavassa ikkunassa pysyivät kiinni.

– Kun isä tuli pirttiin, hän oli turvassa, Filppa miettii.

Väinö esiintyy myös siskon evakkopäiväkirjassa. Ruotsissa lehmiä hoitaneen Mirkun koti-ikävä ja huoli sotaan joutuneesta isoveljestä sekä keväällä 1944 sotilasvalansa vannoneesta 17-vuotiaasta nuoremmasta isoveljestä Paavosta oli kova.

Mirkku ja lehmät olivat isoisän, Kasperin, sekä tämän hoidossa olleen Virma-hevosen kanssa samassa kunnassa, mutta eri leireissä. Muut suvun jäsenet olivat kaukana Torisevassa, lähellä Suomen rajaa.

Mirkku ja hänen ystävänsä anoivat lomaa leiristä Pajalaan, mutta sitä ei herunut. He keksivät anoa hiukan lyhyempää lomaa Jällivaaraan, jonka leirin päällikkö setä Garlsson viimein myönsi.

Sunnuntaina lähetään. Kunhan vain onnistais Pajalaan meno. Kovin sitä on pitänyt äijää narrata enneko on tämän matkalipun saanu. Vaan inte se nuukaa.

Tytöt karkasivat sallitulta lomaltaan Jällivaarasta Pajalan bussiin isän tutun poromiehen avulla. Rajan yli ei olisi saanut keväällä 1945 vielä mennä, koska Suomi oli sotatoimialuetta ja miinojen raivaus oli käynnissä. Mirkku meni kuitenkin.

– Väinö oli lomalla perheen luona. Oli hirveä halu Mirkunkin tulla kotiin, vaikka tiesi, että kaikki on palanut, Koski kertoo.

Lähdin Väinön mukana Suomeen, siis kotia. Porolla menimme. Ensin tuntu niin ikävältä kun kolkot muurit tällisteli joka paikassa.

– Vaikka menetys oli suuri, ihmiset oli tärkeät, Koski sanoo.

Ikävän lisäksi evakkopäiväkirjassa on paljon iloa läheisten kirjeistä, kepeitäkin tunnelmia, hauskanpitoa, tanssia, vallattomuutta ja nauramista.

Kyllä on muistettu mellastaa ja pelleillä jos millälailla. Minä ja Kirstu olime aivan höpöjä. Vielä nukkumaan pannessaki nauraa hekotimme.

Mirkku oli omassa parakissaan nuorin lehmienhoitaja. Lehmät olivat navetassa, jonne hoitajat kulkivat viiden kilometrin matkan jalan kahdesti päivässä. Maito kuului Ruotsin valtiolle, mutta salaa sitä otettiin ja tehtiin juustoja.

Evakot saivat hiukan rahaakin ja kävivät joskus ostamassa hamekangasta tai valokuvassa.

Voi, miten hauskaa meillä on tämä ilta. Olemme kaikin yöpuku vain päällä voimistelemme ja mellastamme niin hullusti. On ihan kuin kotona niin vapaudessa. Meitä vain kahdeksan hulikaanityttöä suuressa parakissa. Tämä on hauskin ilta mitä on ollut koko evakko aikana tähän asti.

Useammassa kohtaa päiväkirjaansa Mirkku kuvaa päivää tai tapahtumia ”muutamanlaiseksi” sen kummemmin tapahtumia avaamatta. Lukija voi tulkita asioiden menneen silloin hiukan tympeästi tai vähintäänkin yhdentekevästi.

Tympeimmästä päästä sattumuksia oli se, kun Mirkku yritti lähettää filmirullaa siskolleen Vaasaan kehitettäväksi. Rulla tarttui Tukholmassa tullin tarkastukseen ja sen lähettäjää epäiltiin vakoojaksi. Poliisi haki Mirkun lypsyltä kuulusteltavaksi.

– Siitä syntyi kalabaliikki. Loppujen lopuksi (leirin johtaja) Garlsson sanoi, että kehitetään kuvat, Koski kertoo.

Epäiltiin minua siitä vakoilijaksi. Ja olin vähillä joutua kiikkiin. Mutta pelastuin kun ittekkin huomasit, ettei tuo mitenkään voi olla vakooja.

Rulla sisälsi tavallisia evakkokuvia, joissa esimerkiksi lypsettiin lehmiä ja ripustettiin pyykkiä. Mirkulle epäilystä jäi paha mieli pitkäksi aikaa erityisesti sen vuoksi, että suomalaisten evakkojen johtaja Einar Liakka ei puolustanut häntä tai kääntänyt kuulusteluja ruotsista suomeksi.

Mirkku palasi kotiin evakosta 7. kesäkuuta 1945.

Rauhan tultua Mirkku lähti Ruotsiin Jukkasjärvelle piiaksi, jossa hän perheen opettajarouvan kanssa muun muassa öisin kopioi kutoen remontissa olleen kirkon hiekkalattiasta paljastuneiden ja hämmästyttävän hyvin säilyneiden saamelaisvainajien villalapasten ja -sukkien malleja.

Työt jatkuivat Suomen puolella Kemin turistihotellissa ja Pellossa Alangon matkustajakodissa, jossa Mirkku tapasi nuoruudenrakkautensa, tamperelaisen Teuvo Marttilan. Seurustelu alkoi, ja vauva antoi elonmerkkejä. Isä ei kuitenkaan ollut halukas isäksi.

Mirkku pakkasi laukkunsa ja lähti Helsinkiin kenellekään raskaudesta kertomatta. Töitä hän sai ensin aseman viereisestä matkustajakodista, sitten vaatetehtaan ompelimosta. Mirkku teki töitä, kunnes vauva syntyi. 22-vuotias ensisynnyttäjä käveli helmikuisena yönä vuonna 1950 Kalliosta Töölöön naistenklinikalle ja pian syntyi esikoistyttö, Anri.

Miina Sillanpää oli perustanut Helsingin Vallilaan Ensi Kodin yksinäisille äideille. Sinne Mirkun neuvoi naistenklinikalla työvuorossa ollut tuttu pellolainen kätilö. Muutaman kuukauden kuluttua Mirkku ja vauva muuttivat ensikodista juutalaiseen lääkäriperheeseen, jossa Mirkku aloitti kotiapulaisen työt.

– Äiti on ollut hyvin sinnikäs, aina huumorilla ottanut asiat, Koski sanoo.

Ura jatkui muun muassa ravintola Savoyssa, josta Mirkku jatkoi ravintolakouluun ja Rovaniemelle Petäjäskosken vesivoimalan työmaalle voimalaitosyhtiön herrojen ja vieraiden emännäksi. Urasta tuli pitkä ja maineikas. Työpaikalta hän löysi myös tulevan elämänkumppaninsa Reino Kosken, jonka ottamia kuvia on paljon Asikaisen suvun albumeissa ja sukukokousväen nähtävillä juhlateltassa.

Esikoislapsi tuli Aitamännikön sukulaisillekin tutuksi, ja ensimmäinen lapsenlapsi otettiin rakkaudella vastaan.

Koski vietti Aitamännikössä paljon aikaa lapsena, kun Mirkku-äiti teki töitä ja opiskeli.

– Olen saanut täällä lapsuuden turvan, Koski kertoo.

Kiitollisuus Asikaisen suvulle oli yksi tärkeä syy, miksi hän halusi koota ja tallentaa äitinsä evakkoretken lisäksi koko suvun tarinan.

Anri Kosken kirja Evakkotyttö – Lappilaissisarusten tarina sotavuosien ajalta löytyy Lapin kirjastoista ja kirjan voi ostaa Mauri Asikaiselta suvun kotipaikasta.

Kolmesti palanut talo rakennettiin samalle paikalle

Kasperi Asikaisen perhe ja suku on asunut 1800-luvun lopulta saakka Kolarin Aitamännikössä Valtatie 21:n varrella talossa, joka on kolmesti rakennettu tai korjattu samalle alkuperäiselle paikalleen.

Ensimmäisen valtion metsänhoitajan talon polttivat saksalaiset syksyllä 1944. Toinen tulipalo oli onnettomuus vuonna 1969.

Kasperin pojan Martin ja hänen vaimonsa Nensin pojista Niilo asui silloin vielä kotona. Pihapiirin toisessa talossa asuneet lapsenlapset Kirsti, silloin 13, ja Mauri, 6, olivat Nensi-mummon luona hoidossa.

Niilo tuli aamuyöllä kuorma-autoajosta ja laittoi sähköpatterin päälle. Patteri oli niin kovalla, että nukkuvalle Niilolle tuli kuuma, ja hän työnsi peitot patterin päälle.

– Makaukset pallaa! Niilo heräsi ja ajatteli, että hän kerää ne syliinsä ja vie ulos.

Jostain syystä hän oli kotiin tullessaan laittanut oven rookkiin ja joutui laskemaan palavat petivaatteet eteisessä olleiden kuivien mattojen päälle. Tila oli tulessa heti. Samaan aikaan paloivat jo kamarin verhotkin.

Ulkona Niilo kuuli, että sisällä ihmiset huusivat häntä. Hän meni palavan eteisen läpi takaisin taloon ja vielä kerran ulos. Niilo paloi tulipalossa pahoin, ja eli palon jälkeen seitsemän viikkoa Kemin keskussairaalassa, missä kuoli vammoihinsa.

Myös Kirsti heräsi tulipaloon. Hän rikkoi halolla yhden pienistä ikkunaruuduista, työnsi keittiönpöydän ikkunan eteen ja nosti pikkuveljensä siihen istumaan. Kirsti meni itse ulos ja auttoi veljen sekä mummon pihalle.

Vuonna 2014 silloin vakituisesti asumattoman talon sisäpinnat poltti pallosalama. Talo oli sen jälkeen sisältä lattiasta kattooon kauttaaltaan musta. Kirsti Filppa kertoo, että pääsi sisälle taloon vasta kolmannella yrityksellä. Jalat eivät meinanneet kantaa.

Nokinen talo purettiin sisäpinnoiltaan ja korjattiin täysin. Esineitä ei voinut ottaa hajun takia mukaan, mutta yksi Alli-äidin taulu on muistona pihasaunan ulkoseinällä.

Pihapiirin 1800-luvulta peräisin oleva sauna on yhä käytössä ja tärkeä suvun jäsenille.

Jutun otsikkoa muokattu 30.7. kello 16.02.

Juttua on muokattu 29.7. kello 13.57: Korjattu kirjoitusvirheet faktalaatikosta.

Juttua muokattu 29.7. kello 13.10. Muutettu vanha isä muotoon isoisä.