Ihmiset

Anton Särestöniemi oli muutakin kuin Särestön maahinen

Miellyttävä tarinankertoja ei kelloa tuijotellut

Merkittävä kittiläläinen kulttuurihenkilö Anton ”Anttu” Särestöniemi täyttäisi tänään 7. tammikuuta sata vuotta. Anton Särestöniemi kuoli kotonaan Särestössä 76-vuotiaana helmikuussa 1997.

Anton Särestöniemi tunnettiin etenkin veljensä Reidar Särestöniemen taiteen vaalijana, ja Reidarin kuoltua Anton oli Särestön isäntä ja sielu. Anton Särestöniemi on syytä muistaa ennen kaikkea Särestön ”pelastajana”. Hänen roolinsa museo- säätiön perustamisessa ja sen myötä museon avaamisessa oli tärkeä. Anton Särestöniemi lupasi luovuttaa koko perimänsä osuuden Reidarin jäämistöstä, mikäli säätiö saataisiin aikaan. Säätiö perustettiin lopulta vuonna 1983. Lahjoitus sisälsi mittavan kokoelman taideteoksia sekä osuuden Reidarin galleria- sekä ateljeerakennuksista. Autotie Särestöön valmistui 1984, ja museo avattiin kesällä 1985.

Särestöniemi-museon kokoelma-amanuenssi Raija Ylitalo ehti työskennellä Särestössä kymmenen vuotta Antun kanssa samaan aikaan. Hän kertoo, että vaaleapartaisesta Antusta on yhtä monta mielipidettä kuin sanojaa.

– Julkisuuskuva oli hänestä vähän semmoinen maahistyyppi, joka oli ja eleli. Anttu oli hirveän terävä. Hänellä oli hyvin erilainen luonne kuin Reidarilla, joka oli ulospäinsuuntautunut, impulsiivinen ja nopea liikkeissään. Anttu teki hiljaisesti kaikki, mutta vähän myhäillen, mikä kyllä antaa hänestä väärän kuvan, Ylitalo sanoo.

Ylitalon mukaan ihmiset tulivat hyvin juttuun Antun kanssa, ja hänellä oli todella hyvä muisti.

– Lisäksi hän oli sukurakas. Vanhemmat ihmiset olivat kiinnostuneita ennen sukujuuristaan. Anttu kysyi heti kun tuli esimerkiksi uusi työtekijä, että mitä sukua se sie olet, Ylitalo kertoo.

Sen lisäksi, että Anttu muisti tarkasti kaikki vanhat asiat, hänellä oli valikoiva kuulo.

– Se oli sitä särestöläisten omaa huumoria. Jos hän ei halunnut jotain kuulla tai ei halunnut asiaan sekaantua, hän oli niin kuin ei asiasta mitään tietäisi, Ylitalo muistaa.

Ylitalo kertoo oppineensa hyvin Antun ajattelutavan, hänen huumorinsa piti oppia tuntemaan.

– Reidarista sanottiin, että puheet olivat toisinaan kuulijan vastuulla, ja Antonissa oli paljon sitä samaa.

Ylitalo ei muista Antun koskaan suuttuneen kenellekään tai sanoneen pahasti.

– Anttu oli hirvittävän miellyttävä ja kiltti ja avarakatseinen, ja ihmiset viihtyivät hänen seurassaan.

Särestön suvussa oli tarinankerronnan perinne, jota Anttu jatkoi uskollisesti. Museon asiakkaat muistelevat kuulemiaan tarinoita Ylitalon mukaan vieläkin.

Anttu ei koskaan esiintynyt veljensä Reidarin tapaan, mutta luonne tuli esille asiakkaiden, ystävien ja vieraiden seurassa.

Ylitalon mukaan Antulla oli oma kiireetön elämäntyylinsä, mikä heijastui myös museon toimintaan.

– Aukioloajoista hän sanoi, että ei sitä kellosta katsota, miten ollaan auki. Minullekin sanoi monta kertaa: ”Voi tyttäret, tyttäret, ei noin saa sanoa.” Kuulen vieläkin ihan korvissani sen, Ylitalo sanoo.

– Lopulta opittiin vastaamaan, että ollaan aina auki – jos ei täällä muita ole, niin Anttu ottaa vastaan.

Vaikka Anttu ei Särestössä kelloa tuijotellut, yksi Särestön nähtävyyksistä on Antun keräämät kellot. Mittava kellokokoelma sisältää noin 500 kelloa, joista esillä on Vanhan Särestön pirtin seinällä noin puolet. Anttu kertoi kokoelman karttumisesta kysyttäessä löytäneensä kellot vuosien saatossa Särestöön johtavan tien varrelta. ”Kun etelän ihmiset ovat matkoillaan poikenneet tänne ja viipyneet tovin, he huomaavat, ettei täällä tee kellolla mitään ja heittävät ne pois. Sieltä mie olen ne sitten pistänyt naulhan roikkumhan”, Anttu on kertonut.

Särestössä eläimet olivat perheenjäseniä, jotka nukkuivat samassa sängyssä ja söivät samassa pöydässä.

– Antulla oli omat kujeet ja metkut eläinten suhteen. Oli ponia, pässiä, poroa ja monia koiria. Niitä monestikin juostiin karkuun, kun Anttu opetti salaa pässiä puskemaan, Ylitalo nauraa.

Anttu oli aina innolla mukana suunnittelemassa ja kehittämässä museotoimintaa. Konserttitoiminnan käynnistyessä ateljeesaliin lainattiin tarvittaessa muualta esimerkiksi flyygeli.

– Se oli hirvittävä työ, kun se ei mahtunut ovistakaan sisälle. Anttu sanoi, että on viisaampaa, että ostetaan se tänne. Niin hän osti sen omilla varoillaan, Ylitalo sanoo.

Antusta ei tullut kuvataiteilijaa, vaikka joitain piirroksia häneltäkin on jäänyt. Mutta kädentaidot olivat vahvat. Anttu on tehnyt esimerkiksi huonekaluja, Reidarin ensimmäiseen ateljeekotiin pöytiä ja istuimia. Lisäksi hän valmisti työkaluja ja tarve-esineitä naulakoista lähtien Särestön pirttiin. Anttu teki myös siepakoita eli karvakenkiä myyntiin asti.

Anton Särestöniemi vietti valtaosan elämästään Särestössä, mutta oli nuorempana myös muualla töissä. Tutuksi olivat kotona tulleet heinänteot, elonkorjuut, kalanpyynti, metsäsavotat ja metsänkylvöt. Sodan jälkeen Anttu kouluttautui panostajaksi ja työskenteli useilla tie- ja siltatyömailla sekä rakennuksilla. Kun vanhemmat Alma ja Matti ikääntyivät ja Reidarin taiteilijaura alkoi teettää enemmän työtä, riitti Antullakin entistä enemmän tekemistä Ounasjoen rannalla. Myös kaikki kulkemiset ja kuljettamisten järjestämiset, veneellä, hevosella ja moottorikelkalla olivat Antun töitä.

– Museon aikaan, jos kirkonkylälle sattui olemaan asiaa, Anttu saattoi aamulla sanoa, että Raija, lähetäänkö käymään kylillä. Ja silloin mentiin, Ylitalo kertoo.

Anttu ei juurikaan nuorempana matkustellut. Myöhemmin hän teki ainakin yhden pitemmän reissun Ylitalon mukaan vuonna 1986. Junamatka kesti kaksi viikkoa Helsingistä Moskovan kautta Budapestiin, edelleen Itä-Berliiniin, Varsovaan ja Gdanskin kautta takaisin Helsinkiin. Myös kotimaan matkoja hän teki silloin tällöin ja kävi Norjassa sukuloimassa.

– Eräältä Tampereen käynniltä vuodelta 1988 on museon arkistossa valokuvia, joissa Anttu on pukeutunut joulupukin asusteisiin, parta oli jo valmiina. Siellä hän pyörii ihmisten joukossa, Ylitalo sanoo.

Myös monille Särestön lapsivieraille Anttu oli joulupukki ja Särestö joulupukin koti.

Moni Särestön vieras kysyy edelleen, millaiset välit Reidarilla ja Antulla oli. Ylitalon mukaan välit olivat tavalliset veljessuhteet, mutta samoilla tiluksilla kun asutaan, niin väistämättä sitä jotain erimielisyyksiäkin tulee.

Reidarin kuoleman jälkeen, jolloin Anttu jäi yksin asuttamaan Särestöä, oli hän Ylitalon mukaan aika vähän ihan yksinään. Oli pitkäaikainen kihlattu ja lisäksi paljon ystäviä ja tuttavia, jotka saattoivat viipyä pitkiäkin aikoja.

– Joskus museovieraiden kanssa alkoi juttu luistaa erityisen hyvin, ja Anttu saattoi tuumata, mihinpä teillä kiire, lämmitämä sauna, jääkää yöksi.

Reidarin tapaan luonto ja sen säilyminen oli tärkeää myös Antulle. Joskus häneltä kysyttiin Ylitalon mukaan, kuinka täällä metsässä voi asua.

– Hän vastasi, ettei mettässä ihminen ole koskaan yksin ja pelot ovat muualla suuressa maailmassa.

Särestöniemi-museossa huomioidaan vuoden mittaan eri tavoin Antun satavuotisjuhlavuosi. Pandemian takia museot olivat keväällä pitkään suljettuina, minkä vuoksi nykyistä gallerian näyttelyaikaa on jatkettu poikkeuksellisesti tammikuun loppuun saakka.

Helmikuun alkupuolella pystytetään uudet näyttelyt, ja Vanhassa Särestössä muistellaan Anttua ja sitä, millainen Vanha Särestö ja elämä siellä oli ennen kuin se oli museo.

” Anttu kysyi heti kun tuli esimerkiksi uusi työtekijä, että mitä sukua se sie olet.

Kittilän oma kulttuurinähtävyys

Anton Särestöniemi sai vuonna 1992 kunnan taidepalkinnon tekemästään työstä kittiläläisen kulttuurielämän hyväksi. ”Ei tämä ole aina ollut helppoa. Ilmeisesti ihmiset ovat kuitenkin nähneet ja ymmärtäneet sen”, Särestöniemi sanoi tunnustuksestaan Kittilälehden haastattelussa.

Anton Särestöniemi auttoi veljeään Reidaria rahallisesti opiskeluaikoina ja viljeli samaan aikaan Särestöä. Opintovuosien jälkeen työtä riitti Antullekin esimerkiksi taulukankaiden pingottamisessa, kehystämisessä ja pakkaamisessa.

Perhe suhtautui taiteeseen myönteisesti, mikä ei ollut itsestään selvää: ”Yleensähän tuohon aikaan maalaaminen oli haihattelua. Muutenkaan ei työ ollut työtä ellei hiki virrannut pellolla tai metsätöissä, kirjurin töitäkään ei arvostettu, saatikka taiteellisuutta”, Anttu sanoi. Hän myös kertoi, että moni herkkä ja haavoittuvainen taiteilijanalku lopettaa toisten ihmisten kateuden ja vähättelyn vuoksi. Anttu suunnittelikin nuorten ja tuntemattomien paikallisten taiteilijoiden töiden näytteilleottoa.

Anton Särestöniemi kertoi haastattelussa olevansa Särestössä kohtalaisen onnellinen. ”Hyvän onnen ehtona pidetään sitä, että kiertää ja katsoo maailmaa. Toisten onnenelementtien, viinin, laulun ja naisten kanssa saattaa liiallinen onni muodostua lyhytaikaiseksi, Särestöniemi pohti.