Kolumnit

Kolumni: Liian iso pala juhlakakkua

Ruskamaratonin sekä itseni 40-vuotisjuhlan kunniaksi ilmoittauduin maratonille. Teemaan tuntui sopivan hyvin 42 kilometrin matka, kaksi kertaa Levin ympäri.

Kesän ajan olin vältellyt tapani mukaan asvalttia ja liian kuumia juoksusäitä. Nyt tätä riemua oli kuitenkin luvassa enemmän kuin koskaan tähän saakka. Lauantaina sää oli noin 13 astetta tavanomaista lämpimämpi. Aurinko porotti kuumasti, ja varjopaikat tuntuivat olevan tiukassa.

Lähtöviivalla tunnelma oli hieno. Yhteiset alkulämmittelyt ja hymyilevät kanssakilpailijat nostivat fiiliksen korkealle. Puolikas maraton meni ripeästi, kenties liiankin ripeästi. Matkalla oli mukava jutella muiden juoksijoiden kanssa, ja askel oli kevyt.

Yleisöä oli matkan varrella esimerkiksi mökkien terasseilla tsemppaamassa. Kannustuksesta oli paljon iloa, kun yleensä olen tottunut yksinään metsässä juoksemaan. Ajattelinkin, että niin kauan menee hyvin, kun jaksan hymyillä kannustajille ja huoltopisteiden väelle.

Usein sanotaan, että maratonjuoksu alkaa 30 kilometrin jälkeen. Suurin piirten näillä lukemilla alkoi oma hymyni hyytyä. Utsun nousussa reidet kramppasivat, suu oli rutikuiva. Suoraan juokseminen ei tuntunut enää onnistuvan, selkiä vilahteli ohi ja jossain South Pointin kohdalla jalat eivät enää kantaneet ja silmissä alkoi heittää. Istuin kaiteelle, ja tästä en enää ylös päässyt. Yksi ohikulkija tarjosi suolaa. Oli kiva nähdä välittävät kasvot, ja otin avun vastaan, vaikka suuni kuivui entisestään.

Olin kuvitellut, että maratoninhan voi aina kävellä maaliin, jos alkaa väsyttää. Maaliin oli viisi kilometriä, enkä pystynyt kävelemään edes 50 metrin päähän levikkeelle. Hyytyminen turhautti, mutta oma olotila huolestutti. Keskeyttämispäätös piti lähettää tekstiviestillä, ja sen näpytteleminenkin tuntui kovalta työltä.

Nostan hikistä hattuani korkealle kaikille maratonin maaliin asti juosseille!

Sain lopulta autokyydin lähelle maalialuetta. En olisi vastustellut, jos olisi ehdotettu ensiapupisteelle viemistä. Lopulta poikani pelastivat minut — juottivat ja taluttivat autoon. Toipuminen pääsi alkamaan.

Nyt ei tee mieli lenkille. Eräs kittiläläinen konkari on sanonut, että maratonkrapula kestää viikon, sitten tekee taas mieli juoksemaan. Taidan jatkaa tavallisen ja leppoisan terveysliikunnan parissa, mutta osallistumistani en kuitenkaan kadu.

Nostan hikistä hattuani korkealle kaikille maratonin maaliin asti juosseille! Maraton on oikea extreme-laji. Rajojen hakemista ja niiden ylittämistä. Kovaa fyysisyyttä mutta myös henkistä lujuutta vaativa laji. Juoksun aikana mietin, että mistä voi saada virtaa jatkaa, vaikka keho käskisi lopettaa. Tähän ei taida olla vastausta, ja mielenlujuudesta urheilussa on pitkälti kyse.

Jossitella voi aina esimerkiksi oman kunnon yliarvioimisesta, liian kovatahtisesta aloituksesta ja heikosta valmistautumisesta. Oppia tuli kantapään sekä rakkoisten varpaitteni kautta oman kehon ja mielen toiminnasta kovassa rasituksessa.

Miika Sirkiä