Kolumnit

Hoon paikka: Kamalasta luonnosta ei oikeita aljuja löyvy

Sitä ko ei tässä iässä ja tässä mailman jamassa juuri mithän muuta muista ko aamula panna kahvin tippumhan, senki rohki monen selkkauksen jälkhin, ja villasukat kesät talvet jalkhan, niin son kyllä hyvä tuo some olemassa. Se meijän vähä varttunhempienki Veispuukki on niinkö päiväkirja, jossa on päivänkakkaran kuva päällä – sillä erotuksela tietenki, että lukhun sitä ei panna ko vähä niinkö ootethanki, että joku kävis sielä tirkkaamassa.

Mie kuiten rukatan aina jo aamula ensimäisenä kattomhan omat Veispuukin Muistot. Mithän meilä on hommailtu viis vuotta tai vaikka 12 vuotta aikaa? Peiton mukassa niitä hirisen tai muuten märehtin pikkusen aikaa, ja sitte tyyrhinä panen net vanhat päivitykset uuesti jakhon. Ei sunkhan sitä tässä iässä ennää mithän uutta keksi eikä nyt kertakaikkiihan mit-hän tapahtukhan.

Välilä tullee vasthan oikein kultasia muistoja! Niinkö nyt vaikka muutamista aljuista. Kerran minula oli töissä kärpänen ikkunassa, jonka ristin Pärinäpojaksi. Taisima olla koko viikon kahen ja minula pukkas kevätahistusta. Pärinäpoikaa ei kevhän tulo haitannu, soli aivan innoissansa ko aurinko paisto, koitti minuaki pirisemällä piristää.

Sukeltajapariskunnan pelastimma auton katolta tosi ishon lasipurkhin asumhan. Tiesi jo kunka kauvoin met syötimä niile eläinkirjan mukasia päivällisiä ja päästimä viimein järvhen ko nolit elämänsä kunnossa. Oli meilä sitte yks sokko, orpo ja kalju hiirenpoikaki jonku aikaa, syötin sille kumihanskat käessä pipetillä maitoa.

Tässä iässä sitä vain kattoo päivät pitkät ikkunasta variksia ja miettii, että miksikhän tuo yksi aina päivystää yhen ja saman männyn latvassa.

Välilä niistä muistoista tullee jotenki epämukava olo. Kauhean lapsellinenki sitä on kyllä ollu silloin ko on alotellu Veispuukki-päiväkirjaa, vaikka enhän se miekhän raukka ollu vielä ees nelikymppinen. Toishalta sielä on erilaisia tähtihetkiäki jokunen. ”Maatilan emäntä pienestä pitäen”, olin meinannu lievästi sarkastisesti ja laittanu siihen oman lapsuuskuvan ko leikin lamphaitten kans.

Tammikuussa tuli vasthan ihana kaamoksen jälkheinen sinivaaleanpunanen videonpätkä taivhasta, tykkylumipuista ja muuten ylenpalttisen valkeasta mailmasta ja siihen mie olin aikoinani kirjottanu, ette ”Lempeää elämää”. Voi herra, mie kohta pakahtuin ylpeyestä ko tuommosen mainoslaushen olin luonu. Joku toinen tietenki sen oli sanonu, että mainoslause, mie nyt tuommosia hoksais.

Nyt hätnäppää muistaa, mikä vuojenaika on menossa.

Sen olen hoksannu, että vuosien aikana muistot on muuttunhet kirjotuksista valokuviksi, valokuvista kuvakaappauksiksi, YouTube-videoiksi ja Kamala luonto -sarjakuvastripiksi. Mitä muistoja non? Aivan pahhaa tekkee ajatella, mitä mie ittestäni mietin muutaman vuojen päästä. (Siitä syytän surutta kännykkää, etusormela on minun mielestä yhtä vaikea kirjottaa ko nykykoululaisten mielestä kynälä.)

Ennen somea päiväkirjoja saatto kertyä monta laatikollista, mutta nythän net olisit kätevästi jossaki pilvessä ilman sen suurempia varastotarpheita. Kyllä häätyy taas itteä kannustaa kirjottamhan asioita ylös ees Veispuukhin. Miten sitä muuten muistaa mithän elämästänsä?

Vieläkö sen somen sais aina välilä vinkkaamhan, että haas sinula on taas jähtymässä se kahvi kupissa.