Ihmiset

Jaakko Kantola oli viisivuotias, kun perhe joutui jättämään kodin Kinisjärvellä

Pieni poika lähti evakkoon kilkula kaulassa

Kinisjärveläinen Jaakko Kantola , 81, muistaa yhä evakkoajan, vaikka oli syksyllä 1944 vasta viisivuotias. Poikkeukselliset ja rankat kokemukset eivät ole vuosien aikanakaan pyyhkiytyneet mielestä.

Lähtöpäivänä äiti oli vienyt lapset mummolaan, isä oli ”siellä jossakin”. Auton tiedettiin olevan tulossa, ja poromiespappa huolehti pienen pojan selviytymisestä matkasta Ruotsiin. Hän kiinnitti pojan kaulaan kilkulan eli omistusmerkin, kuten porolle.

– Niin mulla oli puukilkula remmillä kaulassa kiinni, ja siinä oli nimi. Mie muistan, ko juoksin Ylipelto-nimisellä pellolla ja rou`uin niinko vasa. Siitä hetkestä minulla alkaa tämä evakkomuisti. Ennemmin en muista täällä tapahtumia juuri mithään, Jaakko Kantola sanoo.

Lähtöpäivästä hänen mieleensä syöpyi etenkin vanhan ja viisaan Penu-porokoiran kohtalo. Koiria ei saanut ottaa mukaan Ruotsiin, ja kokenut koira vaistosi, että jotakin outoa oli tapahtumassa. Se meni makaamaan pöydän alle.

– Sillä oli rössö karva, ja häntä roikku pitkällä maassa. Ja ko se katto – minulla on niin jääny miehleen se koiran kattanto. Se tiesi, Kantola sanoo, ja hänen äänensä särkyy.

Isän nuorin veli otti pyssyn, ja pappa ohjeisti tätä menemään mutamontulle. Palatessa Penu ei enää ollut mukana.

Evakkomatkalle lähdettiin Kinisjärventien risteyksestä. Avolavakuorma-auto oli peruuttanut risteyksessä olevan soramontun perälle niin, että lavalle oli helppo nousta. Auto oli perääntyvien saksalaisten, ja se oli naamioitu maastoon sopivaksi.

– Siinä oli aika korkeat laijat ja harva lauotus, kuusikarhakat ympärillä. Kun tuli toisia autoja vasthaan, niissä oli kans kuuset. Ko kuuset ramahti vastakkain, että meillä poikasilla oli lystiä, Kantola muistaa.

Matkaa tehtiin Muonioon, jossa ylitettiin Muonionjoki ja valtakunnanraja. Pajalassa evakot vietiin täi- saunaan. Saunan virkaa teki teltta, jossa oli kuusihaot lattialla.

– Ko sinne menthiin, kaikki riisu ittensä alasti. Vaatheet panthiin nyythiin, ja ne viethiin eri linjaa täi- sauhnaan, ettei hienoile ruottalaisille tule täitä, Kantola sanoo.

Kulkuvälineeksi vaihtui yötä vasten juna. Evakkoja oli paljon, ja kuljetus tapahtui tavaravaunuissa. Oli kylmä.

– Nykyaikana jos evakot pantais härkävauhnuun, minkälainen meteli nousis Katajanokan seu`ulla, Kantola miettii.

Matkan varrella pieni poika ei malttanut pysyä paikallaan. Kun juna pysähtyi jollekin väliasemista, Kantola otti jalat alleen ja karkasi.

– Lähin lipsuttelemaan asemalle, ja ruottalainen lotta näppäs minut kiinni. Sillä oli lottapuvun näkönen päällä, ja se oli minun mielestä pitkä ko kauhistus – miehän tieten olin lyhyt pätikkä vain. Se luki kilkulasta nimeä, ja voi että minua nauratti, ko se ei osannu sitä lukea, hän muistelee.

Lotta alkoi kulkea Kantolan kanssa junan viertä, ja lopulta jostakin vaunusta löytyi äiti. Poika nostettiin takaisin vaunuun.

Kinisjärveläisten pääte- asema oli Lyckselen kunta Västerbottenissa. Rakennus, johon kyläläiset majoitettiin yhdessä monen muun evakon kanssa, oli Kantolan käsityksen mukaan koulu.

Evakot asuivat salissa, joka oli täynnä puisia kerrossänkyjä. Jokaiselle perheelle oli erotettu pieni tila sänkyjen ympärillä.

– Perheille oli laitettu kaksi puusänkyä lähekkäin. Niissä oli vajaan metrin väli, ja naapureihin oli pahvit välissä – ja siitä alko toiset naapurit, Kantola kertoo.

Todennäköisesti myös yläkerrassa asuttiin, mutta sinne lapsia oli kielletty menemästä.

Ruoka tuotiin eteistilaan, jossa se jaettiin evakkoväelle suuresta astiasta. Kantolan muistin mukaan maitoa ei ollut ja ruuat olivat pääasiassa vellejä.

Ihmiset asuivat ahtaasti ja lähekkäin, ja taudit alkoivat pian levitä. Etenkin lapset sairastuivat.

– Minun tätillä oli pyöreä- kasvonen, vankan olonen poikalapsi. Yhen kerran mie kattoin, että täti puhhuu ja puhhuu äitin kans mutta sitä lasta ei ole. Eikä sitä ilmaintunu. Enhän mie silloin vielä ymmärtäny, että lapsi kuoli, Kantola sanoo.

Välillä tautitilanne oli niin paha, ettei koululta saanut poistua.

– Turkkipäällinen mies istu portilla koivukeppi käessä. Aina ko se istu siinä, tiesi, että nyt olhan karanteenissa, Kantola kertoo.

Kielto poistua oli tiukka, mutta isommat lapset uhmasivat sitä ja kulkivat kylälle aidan reiästä. Pienemmät lapset kerääntyivät pihakumpareelle katselemaan, mitä piha-aidan toisella puolella tapahtuu.

– Ruottalaisia käveli siitä alta tietä, ja ne heitteli meille karamelleja, Kantola sanoo.

Tapahtuma palasi mieleen, kun Kantola vuosia myöhemmin näki eläintarhassa kyltin, jossa kiellettiin ruokkimasta häkkieläimiä.

– Emmä me eläimiä ollu, mutta lähellä, hän sanoo.

Kun tautitilanne oli parempi ja koululta sai poistua, pienten poikien ajankulua oli käydä rautatieasemalla seuraamassa junien yhdistämistä ja jännittää, ehtiikö viime tipassa vaunujen väliin juossut mies kiinnittää vaunut yhdistävän varmuuskettingin.

Myös mäkeä laskettiin – emalilautasella.

– Siinä oli aika hyvä myötänen järvelle päin.

Rahaa ei ollut, ja se pakotti joskus epätoivoisiin tekoihin.

– Mie olin kerjäläinen, Kantola sanoo ja pitää pitkän tauon.

Lyckselen kirkonkylällä kulki ihmisiä, mutta vain aikuisia. Lapsia ei näkynyt, ja Kantola arvelee, ettei lapsia päästetty sinne, koska suomalaisten evakkojen pelättiin tartuttavan heihin tauteja.

– Aina ne jonku ropon anto. On jääny miehleen arvokkaan näkönen rouvasihminen, joka oli hyvin pukkeutunu. Mie menin vain rohkeasti ja tahoin rahhaa, Kantola kertoo.

Omat kokemukset ovat saaneet ihmettelemään suhtautumista nykyajan kerjäläisiin suurissa kaupungeissa.

– Kauhiat kirjoitukset on, että kerjäläiset pois sieltä. Mie en sitä oikein ymmärrä, ko olen itte ollut kerjäläisenä. Mikä siinä on niin paha.

Evakosta palattiin kevättalvella. Kantola uskoo nukkuneensa suuren osan paluumatkasta, koska ei muista siitä mitään erityistä. Sen hän kuitenkin muistaa, kuinka kuorma-auto saapui Lohinivaan, josta kyläläisiä tultiin hakemaan Kinisjärvelle hevosilla. Lohiniva oli poltettu, ja evakot kokoontuivat Lepolan Aapon tilalle, josta oli jäänyt polttamatta vanha pirtti, joka yhä on paikallaan samassa pihapiirissä. Kotikylän tiedettiin säästyneen.

– Äiti sano, että isä tullee hakehmaan, ja niinhän se tuli. Mie menin ulos, ja isällä oli musta koiranpenikka, joka juossa teputteli minua kohen, Kantola sanoo.

Rauhan aika alkoi köyhyydessä. Suuri osa kylistä oli poltettu. Ei ollut kauppoja, ei rahaa eikä oikein ruokaakaan. Kantola muistaa, että kotona oli maitopulverisäkki, josta lapset kävivät tekemässä puuroa, ja ruokaa tehtiin siitä, mitä kulloinkin saatiin. Eräänkin kerran hetteelle jätettyihin ansarautoihin meni kurki, ja siitäkin tehtiin ruokaa.

Porot olivat sodan aikana käyneet vähiin.

– Palovaarassa oli hyvä jäkälikkö, ja Alakylän palkisen ja läntisen palkisen härät läjäänty siihen syksyllä. Saksalaiset piruuthan ampu kaikki ja jätit sinne, ja Tuuliharjuun ne oli kans ampunu härät, Kantola sanoo.

Ihmiset olivat vielä heikossa kunnossa, ja kulkutaudit verottivat perheitä. Myös Kantolan oma reilun vuoden ikäinen sisko menehtyi keväällä isoveljen silmien alla. Se oli pienelle pojalle rankka kokemus, josta on vieläkin vaikea puhua.

Kun vedet alkoivat kesää kohti sulaa ja vesilinnut saapuivat, ruokaa alkoi olla paremmin. Perheen isä oli taitava ampuja.

Syksyllä Kantola aloitti koulun. Hän oli vasta kuusivuotias ja meni kouluun kuunteluoppilaaksi. Opettaja, Laura Pulli , oli lähtöisin etelästä mutta avioitunut paikallisen poromiehen kanssa.

– Isä on ollut ensimmäinen oppilas, jonka Pulli on kirjannu, ja mie viiminen, Kantola kertoo.

Kun Kantola yhtenä päivänä tuli koulusta, setä tuli tallista vastaan ja pyysi tulemaan sisälle.

– Mie menin, ja siellä varsa toikkaroitti pystyssä. Sillä lailla se alkoi elämä taas pyörimään pikku hiljaa mennä oikeille raitheille.

Kantola kasvoi porotöihin pienestä pitäen, ja myös oma poika Antti jatkaa suvun perinteistä elinkeinoa Kinisjärvellä.

Kantola ei ole kertonut evakkokokemuksistaan kenellekään. Sodasta ei ole ollut tapana puhua, eikä esimerkiksi Kantolan oma isä kertonut pojalleen sotavuosistaan. Kantola on monesti miettinyt, miten rankkaa vanhemmilla on täytynyt olla, kun lapsia on ollut paljon ja kaikesta on ollut puutetta.

Omat kokemukset ovat saaneet arvostamaan tämän päivän hyvinvointia ja tehneet kriittiseksi turhalle valittamiselle.

– Mie ihmettelen, ko myöthään nau`uthaan, ettei ole sitä ja tätä, mutta ennen ei ollu mithään. Nykyaikana ei kannattis tyhjänpäiväsistä naukua, ei tippaakhan, Kantola sanoo mutta muistuttaa, että myös nykyään on ihmisiä, jotka elävät todellisessa puutteessa.

Erityisesti häntä surettavat lapset, jotka joutuvat kärsimään.

– Kyllä siellä on puutetta isossa maailmassa, sitä on rouvistiki vielä.

”Nykyaikana ei kannattis tyhjänpäiväsistä naukua, ei tippaakhan.