Ihmiset

Viikolla virkamies, viikonloppuisin keikkaileva artisti

Muoniolainen poliisin virkamies muuttui viikon päätteksi ja iltojen hämärtyessä tanssibändin rumpaliksi.

Ville-Matti Hannu

OrvoÖhman viettää eläkepäiviään Särkijärvellä puolisonsa Marja-Terttu Öhmanin kanssa. Päivät kuluvat muun muassa musiikkivideoita räppäri Mikael Gabrielin kanssa kuvatessa.

Noh, ei ehkä ihan joka viikko, mutta sellaisessakin Orvo Öhman on ollut mukana.

– He tarvitsivat videoon Lapin ukkoa, niin miehän lähin, ko tarpeeksi pörrö olen, Öhman naurahtaa.

Öhmania ovat nuoresta saakka kiinnostaneet taide ja musiikki.

– Maalasin jo nuorena poikana ja tuolloin tapasin myös Enontekiöllä asuvan saksalaisen kuvataitelija Franz Dubbickin . Hän sanoi, että voi hommata minut saksalaiseen taidekouluun, mutta Saksa tuntu kuitenki vähän turhan kaukaiselta paikalta 15-vuotiaana.

Taide on pysynyt mukana kuitenkin koko elämän ajan ja Öhmanit olivat molemmat matkassa muun muassa Velho-oopperan kuorossa. Uransa Öhman teki isänsä tavoin valtion leivissä.

– Minun molemmat vanhemmat olivat aluperin Helsingistä lähtösin. Isä puhui ruotsia äidinkielenään ja haki nuorena lakimiehenä vallesmannin virkaan Pohjois-Karjalan Enoon. Hän pani paperit menemään ja kun sai paikan selvisi, että kyse olikin Enontekiöstä. Hän oli hieman yllättynyt kun saikin viran Lapista, mutta lähti siitä huolimatta, viihtyikin hyvin ja oli virassa 36 vuotta, Öhman kertoo.

Öhman itse työskenteli poliisin kansliassa. Hänellä oli poliisin valtuudet metsästyksen, kalastuksen, ja luonnonsuojelun valvontaan.

– Lintujen salametsästys keväällä oli nuihin aikoihin hyvin yleistä varsinki Enontekiön alueella. Kevätmetsästyksellä oli pitkät perinteet, ja osa ei tahtonut perinteestä luopua, vaikka se kiellettiin lailla, Öhman kertoo.

He tekivät yhteistyötä myös rajavartioston kanssa ja muutamilla keikoilla heillä oli käytössä myös ison maailman malliin helikopterit.

– Kalmakaltion rajavartioston asemalta lähdimme kopterilla aamulla matalaa lentoa kohti Pasmajärveä.

Virkamiehet näkivät korkealta salametsästäjien tekemät suojat hyvin.

– Lensimme helikopterilla lähemmäs semmosen suojan viereen.

Suojassa Öhmania vastassa oli tuttu mies.

– Jaa, mitäs sie täälä tehet, kysyin hältä. Voi perhana solet sie! Öhman kertoo, kuinka tuttu metsästäjä päivitteli kiinni jäämistä.

Koska toimialueena oli pieni paikkakunta, niin monet salametsästäjistä olivat tuttuja, mutta pahaa verta ei asioista jääty kantamaan.

– Monetki silloiset mettästäjät on tullu sanohmaan, että on meillä ollu hauska nuoruus, Öhman kertoo.

Helikopterin lisäksi Öhman on kiitänyt ilmojen halki myös suksilla.

– Täälä oli 60–70-luvun taitteessa muutama mäkihypyn harrastaja ja mieki sekkaannuin sitte siihen hommaan.

V-tyyliä ei vielä siihen aikaan tunnettu, mutta kädet osoittivat hypätessä jo kuitenkin taaksepäin.

– Suomen mäkihyppymaajoukkue kävi täällä harjoittelemassa ja he kertoivat mielellään myös meille harrastajille, kuinka kannattaa hypätä. 76 metriä oli itsellä pisin lento. Kyllä siinä lahkeet lepatti ja ilmailu tuli siinä mielessä tutuksi, entinen mäkihyppääjä nauraa.

Virantoimituksesta Öhmanilla on jäänyt mieleen, kun Etelä-Suomesta saapui junalastillinen mielenosoittajia estämään Jerisjärventien rakentamista. Kyseinen tie kulkee osan matkasta kansallispuiston poikki.

– Se oli kylmä pakkaspäivä, eikä heillä raukoila ollu ko farkut jalassa.

Mielenosoittajat olivat köyttäneet itsensä kiinni metalliketjuilla puihin ja työkoneisiin.

– Rautakaupasta myytiin kettinki loppuun tuona päivänä. Sehän oli myyjälle hyvä päivä, Öhman toteaa.

Eräs nuorista oli kiivennyt ylös istumaan kaivurin kauhan päälle.

–Paleltumathan siitä tuli, kun farkut jalassa istuu korkealla metallisen kaivurin kauhan päällä kolmenkymmenen asteen pakkasella.

Mielenosoittamisella ei sillä kertaa saavutettu kuin muutama paleltumisista johtuva sairaalareissu ja pysyvä lempinimi tielle. Öhman kertoo, että he saivat Kettinkitien tapahtumista myöhemmin samana päivänä vihaisia puheluita mielenosoittajien vanhemmilta.

– Eräs äkänen vanhempi käytti hyvin rikasta kieltä. Siirsin luuria kauemmas korvasta ja sain puolen tunnin huutamisen jälkeen tokastua, että hyvin sanottu, mutta teillä on väärä numero ja ohjasin soittamaan Kittilään, ko meän yksikkö oli vain virka-avunannossa.

Virkamiehen tehtävien tasapainoksi Öhman kiersi rumpalina RR Quartettin kanssa toistakymmentä vuotta länsikairan tanssipaikoilla sekä ravintoloissa. Keikkaa riitti tuohon aikaan hyvin ja tanssipaikat täyttyivät tanssijoista.

– Olis kait siittä saattanu leiväksikki olla, mutta olis käyny raskaaksi, jos pääasialliseksi työksi häätyny tehä.

Vaikka pääasiassa ihmiset olivatkin keikoilla tanssimassa, niin muutamia humalaisia mahtui mukaan tunnelmaan.

– Muistan elävästi, kun olima yhtenä rapasena syysiltana pakkaamassa autoa keikan jälkeen ja vahvasti humalassa oleva mies tuli kehumaan keikkaa. Oli liukas keli ja mie sanoin, että ole varovainen, ko lähimmä ajamaan. Lähimä siitä sitten pakittamaan ja pysäytä, mie huusin kuskile!

Keikkaa kehunut mies oli onnistunut liukastelemaan itsensä auton etulokasuojan alle.

– Nousin autosta säikähtänheenä ja kysyin, etteihän vain käynyt mitään. Ei tässä kulkaa pojat mithään, näitä sattuu, hyvä keikka, mies toisteli aivan yltä päältä ravassa, Öhman muistelee.

Kautokeinossa soitetulla keikalla tunnelma oli katossa.

– Soitima semmosessa riihen tyyppisessä rakennuksessa. Soiton aikana huomasin, että orren päälä oli mies. Se napsutti sormia musiikin tahtiin ja kiipi pikku hiljaa ortta eteenpäin.

Vaikka päihtymystila oli vahva, ei voi sanoa, että mies olisi ollut tässä tapauksessa tukevasti humalassa.

– Sitte se oli päässy jo minun yläpuolele sielä orrela. Ko alkoholin lisäksi rytmi alko menemään vahvasti vereen, siirsin samala soittaessa bassorumpua pikku hiljaa pois orrela istuvan miehen alta.

Kappale jatkui ja Öhman pyrki soittamisen lisäksi pitämään fiilistelijää silmällä. Sitten mies heilahti sen verran pahoin, että tippui orrelta.

– Sain juuri vedettyä virvelirummun alta pois, kun mies mätkähti lavale. Ei siinäkään kuitenkaan mitenkään pahemmin käynyt, Öhman muistelee.

– Vaikka humalaisia silloin tällöin keikoilla olikin, ei he ikinä aiheuttaneet mitään ikäviä järjestyshäiriöitä, vaan tunnelma oli aina mukava, hän alleviivaa.

”Ko alkoholin lisäksi rytmi, alko menemään vahvasti vereen, siirsin samala soittaessa bassorumpua pikku hiljaa pois orrela istuvan miehen alta.