Ihmiset 

Ukrainan sota on koko ajan läsnä kangosjärveläisen Julia Muotkan perheessä

Sodan alkaessa Muotkan äiti, sisar ja sisaren kolme lasta lähtivät kulkemaan kohti Muoniota. Matka kesti kuusi päivää. Sota oli saapunut kangosjärveläisen Muotkan perheen olohuoneeseen.

– Me käytiin Puolassa!

Näin huudahtavat iloisesti kuusivuotias Elina ja viisivuotias Laura Muotka kangosjärveläisen maatilan pihalla. Perheen tyttärien viaton huudahdus saa kohta lisämerkitystä ja vie meidät sodan porteille.

Julia Muotka avaa Kangosjärvellä kotinsa oven ja päästää sisään. Hänellä on päällään Ukrainan väreistä tehty paita, jonka sanotaan kuvastavan sinistä taivasta ja keltaista viljapeltoa. Juuri niitä peltoja, mitä Venäjä on pommittanut jo 16 kuukautta.

Kangosjärvellä on yksi kesän kauneimmista päivistä, sellainen, josta kirjoitetaan runoja, mutta olemme tulleet tänään puhumaan sodasta.

– Jotteivät ihmiset unohtaisi, Muotka sanoo.

Julia Muotka on kotoisin pienestä 15 000 asukaan Tal’nen kylästä Keski-Ukrainasta. Muotka saapui vuonna 2010 parikymppisenä Muonioon Kangosjärvelle töihin maatilalle. Maatila oli Jarno Muotkan, josta tuli myös hänen aviomiehensä.

Nyt, vuosia myöhemmin, olohuoneessa temmeltää pariskunnan kaksi tytärtä ja kieli vaihtuu olohuoneessa lennosta suomen ja ukrainan välillä. Pihalla mylvii kymmeniä lehmiä, ja maatilan pyörittäminen on täyspäiväistä.

Kaikki näyttää idylliseltä, mutta sodan luomaa huolta ja stressiä ei pääse pakoon. Pienten tyttärien Lauran ja Elinan isoäiti, täti ja serkut ovat edelleen maassa, joka on tiukasti sodassa. Sota on myös aivan fyysisesti perheen olohuoneessa, sillä nurkassa seisoo vanha panssarintorjuntaohjus Javelinin suojakuori. Siihen on maalattu upea kuva.

– Näitä maalataan ja huutokaupataan Ukrainassa. Raha menee armeijan tueksi, Muotka kertoo.

Armeijan tukeminen on hänelle tärkeää. Viime vuoden lopussa Muotka järjesti paikallisen keräyksen, joka kohdistui nimenomaan puolustusvoimien tukemiseen.

– Armeijaa tukemalla voimme voittaa.

Tunturilappilaiset yritykset ja yksityiset henkilöt vastasivat kutsuun.

– Laita siihen, että haluamme kiittää kaikkia osallistuneita.

Keräyksessä saatiin muun muassa kuivamuonaa, proteiinipatukoita, safarihaalareita ja lämpökerrastoja – eli juuri niitä tavaroita, mitä armeija tarvitsee. Meille tutut tavarat saavat uuden merkityksen sodassa, sillä esimerkiksi kalaverkoista tehdään naamiointiverkkoja ja toppahaalarit käyvät lähes makuupussista.

– Kaikki muoniolaiset yritykset, keiltä pyysin apua, antoivat sitä. Olen tästä hyvin kiitollinen.

Välillä lahjoitukset nostivat Muotkan tunteet pintaan.

– Sain eräältä vanhalta mummolta 50 paria itsetehtyjä villasukkia. Menin autooni ja itkin, Muotka kertoo.

Sodan alkaessa Muotkan äiti, sisar ja sisaren kolme lasta lähtivät kulkemaan kohti Muoniota. Matka alkoi Tal’nesta ja jatkui Lviviin, Puolaan ja Helsinkiin. Matka päättyi vihdoin Kolarin juna-asemalle kuusi päivää myöhemmin.

– Ne olivat maailman pisimmät kuusi päivää, Muotka kertoo.

Muotka ei itse halunnut puhua kenellekään sodan alussa. Sen hyväksyminen oli liian vaikeaa.

– En halunnut alussa sympatiaa, joten piileksin. Olin kuin strutsi.

Perheenjäsenet palasivat myöhemmin keväällä Ukrainaan, koska heillä painoivat arjen kiireet.

– Heillä alkoi ”pottukausi”, Muotka sanoo ja viittaa maanviljelyn kiireisiin.

Kotimaata ja etenkin omaa kotia ja rutiineja ei ole helppo jättää, vaikka uhkana on jääminen sodan jalkoihin.

Vaikka Muotka itse on käynyt kotimaassaan sodan syttymisen jälkeen pari kertaa, ei hän ota lapsia sinne mukaan. Sukuloiminen on sodassa oleville perheille etuoikeus. Muotkan äiti matkustaa Keski-Ukrainasta rajan yli Puolaan ja lapsenlapset saapuvat sinne Muoniosta. Lasten iloinen tervehdys pihalla saa nyt aivan toisenlaisen merkityksen. Puola on sukupolvien kohtaamispaikka – se on paikka, missä sota ja rauha kättelevät.

Jos sodan ymmärtäminen on ulkopuoliselle vaikeaa, on se sitä sodasta kärsivillekin. Muotkan iäkäs äiti näki sodan alussa taivaalla lentokoneita, jotka kantoivat Venäjän symboleja. Hän totesi helpottuneena, että ei hätää, ne ovat omia. Neuvostoliitossa syntynyttä äitiä piti korjata ja saada hänet ymmärtämään, että koneet kuuluvat nyt viholliselle.

Sodan alkamisesta on nyt melkein puolitoista vuotta, ja muutos sodan alkuvaiheista on selvä. Viime lokakuussa Muotka kävi kotikylässään, jolloin alue tuntui vielä suhteellisen turvalliselta. Viimeinen, kevääseen sijoittunut matka, oli aivan toisenlainen.

– Ukrainassa ei ole enää yhtään turvallista paikkaa. Nyt koko maassa taistellaan.

Sota on kiihtynyt viime aikoina entisestään, ja tämä näkyy myös Kangosjärvellä. Muotka seuraa edelleen joka päivä puhelimeensa tulevia Ukrainan ilmahälytyksiä. Niitä tulee tiuhempaan kuin koskaan. Joka päivä ja monta kertaa. Lähimmät ohjukset ja dronet ovat osuneet vain muutamien kymmenien kilometrin päähän kotikylästä. Keväällä Muotka todisti, kuinka raketit lensivät yli kylän.

– Niitä ammutaan Mustaltamereltä ja Kaspianmereltä ja ne lentävän usein Keski-Ukrainan yli. Ukrainan ilmatorjunta saa ne kiinni missä milloinkin, joten vaara tippuvista ohjuksista on suuri, aviomies Jarno Muotka kertoo.

Sota ei tälle perheelle ole ”tuolla jossain”. Sota on läsnä kangosjärveläisessä kodissa joka päivä. Julia Muotkan ääni kiihtyy, kun hän kertoo paikallisten ahdingosta. Raiskaukset, teloitukset, dronet, pommit – ja sodassa kuolleet vauvat.

Hänen oma perheensä on naisvoittoinen, joten sukulaisia on ollut rintamalla vain vähän, mutta ystäviä ja tuttuja sitäkin enemmän. Sodasta invalidisoituneita hän tuntee useita. Muotkan on vaikea käsittää, että 2020-luvulla keskellä Eurooppaa tapahtuu näitä asioita.

Myös syyllisyys siitä, että on itse turvassa, painaa arkea.

– Voisin ehkä saada perheeni tänne, mutta en koko kylää. Äitini on iäkäs, eikä hän enää lähde. Siskollani on kolme lasta, mikä mahdollistaa myös sen, että hänen aviomiehensä saisi lähteä maasta, mutta tuskin lähtevät.

Kun kotimaa on sodassa ja tuttavat, ystävät ja sukulaiset puolustautuvat hyökkäystä vastaan, häviävät myös harmaan eri sävyt. Venäjällä asuviin sukulaisiin Muotka ei pidä yhteyttä.

– Sota on minulle mustaa ja valkoista. On hyvä ja on paha. Tässä ei ole mitään epäselvyyttä, Muotka kertoo.

Mutta mikä sitten on perheen lisäksi tärkeintä? Muotka katsoo suoraan silmiin ja sanoo ilme värähtämättä.

– Ukrainan voitto.