Kolumnit

Mervi Helmeen kolumni: Kiuaskero kasvattaa

Veän nahkasaaphaat jalkhaan, panen evhäät rephuun ja repun pykählään. Olen lähössä liukulumikengilä laapeamhaan Kiuaskerhoon käsin. Mie olen tätä päntiönnä harrastannu jo kymmemen vuotta ja mettästä on tullu minun koti.

Esi-isäni, metsänvartija Antti Komulainen sai vuonna 1909 Metsähallitukselta luvan rakentaa torpan Äkäsjoen rannalle, nykyiselle Komulaisen paikalle. Hän oli Kuhmosta kotoisin ja hän muutti Kolariin vuonna 1899, mukanaan vaimo ja kolme lasta. Antin vaimo Kaisa kuoli samana vuonna, ja Antti jäi yksin lastensa kanssa. Ollessaan Kemijärven perukoilla työhommissa Antti tapasi toisen Kaisan, joka tuli hänelle hushollia pitämään. Antti meni Kaisan kanssa naimisiin, ja he saivat kaksi poikaa, joista toinen vuonna 1904 syntynyt oli vaarini Usko Komulainen.

Metsän vartiointi- ja tarkistusmatkoillaan Antin huomio kiinnittyi paikan kauneuteen – jääkauden muodostama vaara- ja kalliomaisema kauniin Saivolammen ja Hourukoskenjärven välimaastossa, jossa Kiuaskero on korkein huippu, sekä vuolaana virtaava Äkäsjoki koskineen ja suvantoineen, lumosivat Antin mielen.

Perheen muutettua Komulaiseen Kiuaskero sai kasvatettavakseen viisi ihmistä. Antin ensimmäisen avioliiton nuorin lapsi, Väinö, oli vasta viisivuotias, ja hän muutti perheen mukana Komulaiseen, mutta kaksi muuta olivat jo aikuisia ja omillaan. Tällä hetkellä meitä Kiuaskeron kavatteja on jo yli sata.

Näissä mietteissä kuljen joka kerta, kun lähden Kiuaskeroa kohti elämyksiä ja ihmeitä hakemaan. Alue on koskemattoman erämaan kaltaista, jossa voi sammuttaa janonsa maan alta pulppuavan lähteen äärellä, syödä hilloja vatsansa täyteen tai istuskella korkean kalliopaasin juurella olevalla nuotiopaikalla, jossa Antti on keitellyt kahvia hirvenpyynti- ja kalastusreissuillaan. Antin ja hänen jälkeläistensä motiivi maisemaan on ollut jokapäiväiseen elämään tarvittava toimeentulo – polttopuut, hirvet, linnut, kalat ja marjat– minun sen sijaan luonnon rauha ja sen kauneus, jotka saavat maailman murheet ja stressin katoamaan.

Olen etuoikeutetussa asemassa, koska voin palata synnyinseudulleni – juurilleni – aivan milloin haluan. Kotitalo seisoo tutulla paikallaan. Ihmisen juurilla ja historialla on suuri merkitys hänen hyvinvointiinsa. Tietoisuus sukupolvien ketjuun ja maisemaan sekä suvun tarinoihin kuulumisesta antavat perspektiivin, identiteetin ja ymmärryksen omaan itseen tässä individualistisessa maailmassa. Sanotaan, että ”ihminen ilman historiaa on kuin puu ilman juuria”. Lapsuuden maisema tulee näin kultaakin kalliimmaksi.

Mervi Helme

Kirjoittaja on kolarin Komulaisessa kasvanut taiteilija, yrittäjä ja eläkkeellä oleva opettaja, joka löytää luonnosta loputtomasti tarinoita.