Kolumnit

Milla Salon kolumni: Tahmassa kuin kirkonkylän tietyömaalla

Pikkulapsena juoksin painajaisunissani pakoon karhua. Viime aikojen unitilanteissa yritän juosta ehtiäkseni johonkin välttämättömään, mutta vaikka pinnistelen voimani äärimmilleen, en pysty liikuttamaan jalkojani.

Aivan viime päivinä minun ei ole tarvinnut edes sulkea silmiäni päästäkseni tuohon mielentilaan. Toimituksen loputtomassa uutisvirrassa on vaikea olla tuntematta itseään jumiutuneeksi ja liian hitaaksi. Kotipihan heinä ja tehtävälista kasvavat ja kummilasten syntymäpäivät vilahtelevat ohi ilman, että saan niistä otetta.

Ne ajat ovat kaukana menneisyydessä, joissa työntekijä alkoi perjantaina puolilta päivin järjestellä kyniä.

Kolarin kirkonkylän tietyömaa konkretisoi painajaiseni rattia naputtaviin sormenpäihin. Olin jo auttamattomasti myöhässä, nukkunut ohi herätyskellojen, eikä risteykseen pystytetty kyltti antanut armoa: Vain toinen kaista käytössä. Odota saattoautoa.

Tie oli autio kumpaankin suuntaan. Minuutit kuluivat. Viiden minuutin kohdalla muistin kotoa nappaamani eväsleivän. Toiset viisi minuuttia kuluivat sen pureskelussa.

Mietin, mihin on niin hirveä kiire, mistä olen myöhässä ja mistä tämä perässä juokseminen tai kokemus siitä kumpuavat.

Riittävyyden perässä juostessa voimat loppuvat ja teho laskee. Joskus juttelin kokemuksesta työpsykologin kanssa. Hän piirsi ilmaan ruudun, joka kuvaa sitä osaa työpöydällä olevista tehtävistä, jotka työntekijä päättää tehdä. Rajaus on tehtävä tämän päivän työelämässä itse, hän sanoi.

Kaikki ympärille jäävä ilma ovat ne muut työnantajan osoittamat tai työntekijän itsensä näkemät tarpeelliset tehtävät. Ne ajat ovat kaukana menneisyydessä, joissa työntekijä alkoi perjantaina puolilta päivin järjestellä kyniä, kun työnantajan antamat tehtävät oli tehty, hän muistuttaa.

Vertaus on hieman lohduton.

Hetken aikaa kädessä oli moottorisahakin, jonka hän veti käyntiin.

Hätäinen mieli ja keho etsivät onneksi keinoja rauhoittua. Yhtenä aamuna se on korvien sulkeminen herätyskellolta, toisena kyläjuhlat.

Lauantaina sellaiset olivat tarjolla Nuottavaaran koululla. Matka hiukan pölyävää hiekkatietä pitkin viesti, että nyt ollaan menossa poispäin kiireestä.

Vanhan koulun luokkahuoneessa kaksi teatteritaiteilijaa pitivät yleisön keskittymisen puolisen tuntia omanaan. Tarina kertoi ystävyydestä ja yhteydestä kahden ihmisen välillä, erilaisista vaiheista, kauemmas ajautumisesta ja lohdusta, jonka tuttu ihminen voi tarjota vaikealla hetkellä. Teoksessa ei ollut puhuttuja sanoja mutta sitäkin enemmän kehojen kertomia tunnelmia.

Pihanurmikolla raidalliseen sortsipukuun sonnustautunut sirkustaiteilija heitti kesätuuliselle taivaalle keilojen lisäksi kirveitä. Hetken aikaa kädessä oli moottorisahakin, jonka hän veti käyntiin. Pitääkö sekin pitää ilmassa?

Yleisö purskahti nauruun, kun ilmaan päätyi sahan sijaan teräsuojus.