Kolumnit

Milla Salon kolumni: Alisa eteni kylähuorasta torppariksi – Mitä hänen tarinansa kertoo nykykolarilaisista?

Kahviprännäri sieppasi minut kerrasta äpärälasten ja ruotuvanhusten maailmaan, jossa tornionlaaksolaisen sotilaantyttären kohtalo nakutettiin valmiiksi yhdellä onnettomalla rajansiirrolla.

Kolarilaislähtöinen Ritva-Elina Pylväs väritti vuonna 2016 julkaistussa esikoisessaan kirkonkirjoista ja käräjäpöytäkirjoista esiin tarinan 1800-lukulaisesta huono-osaisuuden kierteestä, joka löi liekkiä sisälläni näemmä hiljaa hautuneeseen naisasialiikkeeseen.

Kotityökeskustelut saivat hetkeksi säväyksen alistetusta esiäidistä ja hulttioesi-isästä.

Romaanin päähenkilö, sotilaatytär Alisa on jo lähtökuopissaan muiden armoilla. Ensirakkaus Väylälle katoavan ruotsalaisen kanssa tekee hänestä aviottoman lapsen äidin ja vapaata riistaa isäntien, renkien, milloin kenenkin halujen tyydyttämiseen vaikka väkipakolla.

Kuka kantaa ja hoitaa lapset, hommaa työtä ja ruuan, kantaa julkisen häpeän kirkon penkissä aviottomien lasten syntymien jälkeen?

Eivät lasten isät.

Hän piirtää lopulta myös omat rajansa: naapurille ei tarvitse menneisyyttään avata.

Kierre syvenee, ja lopulta Alisa suostuu myymään itseään iltaisin ovelle ilmaantuville miehille saadakseen lapsille ruokaa. Itselleen hän saa lisää häpeää ja ajautuu kyläyhteisön reunalle.

”Alisa on aika selviytyjä,” ystäväni lohdutti, kun kahlasin tarinan kivuliaita kohtia.

Elin Alisan matkassa hetken, jolloin sepäksi itseään väittänyt kulkumies saapui pihaan ja oli ystävällinen, ei halunnut seksiä vaan tuli auttamaan yksinhuoltajaa. Mies osoittautui ailahtelevaiseksi huijariksi, lapsia kohtaan säälimättömäksi, viinaan meneväksi ja vielä tappajaksi.

Alisa saa hänen kanssaan silti uuden alun: oman torpan kaukana pohjoisessa, Kolarin Kelloniemessä, avioliitossa syntyneen lapsen ja jonkinlaisen riippumattomuuden, jonka turvin selviytyjä kyllä selviää, vaikka mies viedään linnaan.

Alisa kantaa kohtaloaan omana syntinään. Hän piirtää lopulta myös omat rajansa: naapurille ei tarvitse menneisyyttään avata. Riittää, kun Jumala tietää.

Se prännäri. Kahvinpapuja paahdetaan tarinassa silloin, kun niitä on ja muulloin keitetään samaa sakkaa, jota jatketaan jäkälällä.

Ihmisen arvokkuus arvottomalta näyttävässä kehyksessä on siisti kämppä ja omat kahvivehkeet, joilla tehdään vieraille nöyristelemättä parasta, mitä saatavilla olevista raaka-aineista pystytään.

Jos arvoa ei tulijassa näe, ei kahvikaan lämpene. Tulee hetki, jolloin Alisakin sanoo: ei kiitos.

Tämä kaikki tuntuu kolarilaisessa keittiössä vieraana istuessa tutulta. Asenne, kahvit, siisteys.

Rikoksia ja sotaa paenneita löytynee monen muunkin kolarilaissuvun tarinasta. Nykykolarilaiset ottavat tulokkaat vastaan suorapuheisesti, ydinkysymyksiin tarttuen. Kuka, mistä, kenen jälkeläinen? Jos syntyperä on vieras, luottamus tulijaan rakentuu muutaman vuoden etsikkoaikana.

Ihmekkö tuo, kun vuosisadat ovat tuoneet kaikenlaisia kulkijoita.