Ihmiset

Martti Vuollo muistaa kirkkaasti Pajalan täisaunan ja itse tehdyn evakkosaunan löylyt

Muoniosta lähdettiin evakkoon Ruotsin puolelle. Paluu kotiin koitti vasta kymmenen kuukautta myöhemmin.

Vilun tunne iholla, kovakourainen harjaaminen, ympärillä olevien muoniolaisten vihaiset huudot, alastomuuttaan häpeilevien erikokoisten kehojen joukko ympärillä. Kaikki se on painunut 12-vuotiaan muoniolaispojan muistiin niin kirkkaasti, että sen saattoi 78 vuotta myöhemmin kirjoittaa kirjaksi.

– Se oli jotaki kaameaa, Martti Vuollo sanoo.

Hänen evakkomatkansa ja ensimmäinen oman pitäjän ulkopuolelle suuntautunut matka alkoi syyskuun puolivälissä 1944 äidin äänellä:

– Nouskaa nyt! Meänhän pittää lähteä tänä päivänä Ruothiin.

Muonion lauttaranta oli lehmien, lampaiden ja ihmisten kaaos. Toiselta puolen väylää evakkomatkaajat kuljetettiin pressuilla katettujen kuorma-autojen lavoilla Pajalaan. Siellä odotti iso telttakylä.

Vuollo ja muut Muonion evakot eivät ensin käsittäneet, mistä oli kysymys. Vastaan käveli alastomia naisia, lapsia ja vanhoja miehiä.

Kaikki vaatteet piti riisua ja panna suuriin verkkokasseihin. Sitten piti mennä yhteen teltoista.

– Saunassa minua vastaan asteli erikoinen maailma, jollaista tuskin kukaan oli ennen nähnyt. Koko ajan saunan ovesta ohjattiin sisälle uusia kylpijöitä, jotka häpeillen ja käsillä suojaten tiettyjä paikkoja astuivat kirkkaasti valaistuun telttasaunaan. Siellä oli vatsaa ja takapuolta jos minkä näköistä, Vuollo kirjoittaa tuoreessa, marraskuussa julkaistussa kirjassaan.

Edellisenä iltana perhe oli peseytynyt oman pihan saunassa, ja pannut päälle puhtaat vaatteet.

– Vassa kuu, ruotsalainen nainen sanoi ja alkoi karkealla harjalla hangata edestakaisin kapeaa selkääni. Yritin paeta teräviä harjaksia, mutta naisen ote oli pitävä enkä voinut muuta kuin alistua kohtalooni vesissä silmin, Vuollo kirjoittaa.

– Se oli kaikille suoranainen järkytys. Tämmöinen kauhea saunominen ja vaatteiden desinfiointi, ja se kesti niin kauan, hän muistelee puhelimessa kodissaan Jyväskylässä.

Ruotsalaiset kai ajattelivat, että suomalaiset olivat likaisia ja tautisia. Tilanne ei helpottanut höyryisen ja kovakouraisen pesun jälkeen.

– Saunasta pestyt johdatettiin ulos. Sieltä kuului kiljuntaa, sillä ruotsalaiset sotilaat suihkuttivat kylmää vettä saunasta palaavien alastomien päälle. Sotilaat nauroivat, kun varsinkin lapset ja naiset kirkuivat saatuaan kylmän suihkun.

Alastomat muoniolaiset vietiin toiseen telttaan, jossa värjöteltiin vielä tuntikausia. Kamiina ei syttynyt. Lopulta sotilaat veivät savuavan kamiinan kokonaan pois. Lapsia väsytti. Joku lähti hakemaan vaatteita ja palasi mukanaan kasa miesten alushousuja, joita väki puki päälleen. Ruotsalaisten hullua hommaa, päiviteltiin äreinä. Vaatteita ei kuulunut.

Lapset nukkuivat hiljaisina maapohjaisella lattialla miesten alushousujen päällä.

Kun omat vaatteet lopulta saatiin kuumasta käsittelystä, selvittelyssä ja jakamisessa kului Vuollon muistin mukaan toista tuntia. Vuollon ja hänen veljensä nahkakengät olivat käpristyneet niin pieniksi, etteivät ne mahtuneet enää kuin puoliksi jalkaan.

Oli lääkärintarkastusta ja rokottamista. Jossain vaiheessa tarjottiin keittoa, mutta monelta uniselta lapselta se jäi syömättä.

Yön aikana matka jatkui Täräntöön, jonne evakkomatkaajat saapuivat varhain seuraavana aamuna.

Pajalan täisauna oli niin järkyttävä kokemus, että Vuollo ja muut muoniolaiset pojat kävivät tilannetta läpi vielä lopulliseen evakkopaikkaansa Keski-Ruotsin Kyrktåsjöhön saavuttuaan.

Väliin mahtui matkustamista auton lavalla, elämän ensimmäinen junamatka ja evakkojen jakaminen poliisien valvonnassa eri evakkoleireihin.

Vuollon perhe majoittui taloon, jonka sali oli toiminut aiemmin elokuvateatterina. Siitä muistuttivat nostettavat penkit ja pienet ikkunat.

Ensimmäisenä yönä Vuollo näki unta omasta kodista Muonion Ollintörmällä, leikeistä, kotiin jääneestä koirasta, uimisesta pohjolan viileässä ja kirkkaassa vedessä. Uusi asuinseutukin tunkeutui uneen, ja sitten Vuollo heräsi.

– En ensin oikein ymmärtänyt, missä olin. Mutta salin kymmenien ihmisten äänekäs hengitys ja kuorsaukset herättivät todellisuuteen: olinkin Kyrktåsjön evakkoleirillä enkä kotona Suomessa. Tämä tuntui pahalta. Muutama kyynelkin tipahti tyynylle, ja lievän nyyhkytyksen tukahdutin vuoteeni paksulla peitolla, hän kirjoittaa.

Isoksi käytännön kysymykseksi evakkojen arjessa ja keskusteluissa nousi jälleen siisteys. Pesu- ja ruokaämpärit tuntuivat keittiössä menneen sekaisin, ja asiasta syntyi erimielisyyttä evakkojen ja emäntien välille. Sovittiin, että ämpärit merkitään selvästi. Evakot sopivat myös, että joku heistä on keittiössä katsomassa, että siellä eletään siististi.

Keittiön vieressä sijainnut pieni, hämärä ja epäsiistin oloinen pesuhuone muutamine pesumaljoineen ei tyydyttänyt saunomiseen tottuneita muoniolaisia. Vuollo kertoo, että moneen viikkoon ei pesty kuin kasvot ja kädet.

– Minusta se tuntui ihan kauhealta.

– Jo heti ensimmäisten leiripäivien aikana alettiin puhua siitä, missä voidaan kylpeä, kun leirillä ei ollut oikeaa pesuhuonetta eikä suihkuja, Vuollo kirjoittaa.

Tarmokkaat miehet alkoivat suunnitella ja vaatia saunan rakentamista. Evakot sopivat, että ruotsalaiset tuovat saunan rakentamiseen tarvittavat tarvikkeet ja kiukaan ja leirin miehet rakentavat kevytrakenteisen saunan. Ruotsalaisia hanke ihmetytti.

Saunalle löytyi paikka talon pihasta. Vuollo arvioi, ettei rakentamiseen kulunut kahtakaan viikkoa.

– Kun sitten sauna vihdoin valmistui, lämmitettiin sitä aamusta iltaan asti, jotta jokainen leiriläinen sai käydä pesulla ja ottamassa kunnon löylyt, Vuollo kirjoittaa.

Vesi lämmitettiin ulkona isossa padassa, joka oltiin saatu jo aikaisemmin.

– Se oli suomalaisten miesten hieno homma, että saivat saunan aikaan, hän sanoo.

Sauna toi mieleen myös kodin ja tutut saunahetket siellä. Evakkosaunassa ei ollut tuttua Strömin Ottoa kertomassa sodan tapahtumista, eikä saunan jälkeen juotu teetä ohuista kiinalaisista teekupeista ja syöty vehnästä, kuten kotona Muoniossa oli ollut tapana.

Lokakuun 31. päivä tuli evakkoleiriin suru-uutinen: Muonion kirkonkylä oli poltettu.

– Sitä seurasi ensin syvä hiljaisuus, jonka katkaisi kohta kaikkialla kuuluva hillitön itku, Vuollo kirjoittaa.

– Ensimmäisissä uutisissa kuultiin, että vaikka lähes kaikki oli poltettu, niin kirkko oli kuitenkin säilynyt. Se lohdutti monia leiriläisiä, sillä muoniolaisille kirkko oli ollut aina rakas.

Kymmenen kuukauden evakossa olon jälkeen heinäkuussa Vuollo ja muut evakot saivat luvan palata ja näkivät omin silmin koti-Muonion kohtalon. Vaikka hävityksen näkeminen tuntui kauhealta, lapsista oli kuitenkin helpottavaa olla kotona.

Vuollon perinteisestä monen rakennuksen pihapiiristä oli jäljellä vain 50-neliöinen riihi, josta tuli väliaikainen ja kodikaskin asunto seitsemälle perheenjäsenelle ja kahdelle tädille.

Ahtauteen Vuollo ja muut evakot olivat tottuneet Kyrktåsjössa: Samassa huoneessa yöpyi 70 muoniolaista miestä, naista ja lasta.

Vuollo vieraili evakkopaikassaan kymmenkunta vuotta sitten.

– Tuntui aivan ihmeeltä, miten siihen sopi. Oli kapeat käytävät vain kaksikerroksisten puusänkyjen välissä, hän miettii.

Evakkotalo ja sen lähiympäristö olivat muuttuneet lähes tunnistamattomiksi. Läheinen joki oli padottu, poikien uteliaisuuden herättänyt kauppa hävinnyt.

Evakkojen saunasta ei näkynyt jälkeäkään.