Ihmiset 

Jouko Ruokojärvi tarjoaa löylyt kekseliäässä hevoskärrysaunassa

Yksityiskohtia pursuavan siirtosaunan on vuodessa testannut 500 saunahullua. Ruokojärven mieleenpainuvin saunamaisema avautui Väylän törmään kaivetun kammisaunan ovelta lapsuuden Äkäsjoensuulla.

Leivinuunin lämpömittari on tökätty kiuaskiveen porattuun reikään. Lauteille ei ole asiaa ennen kuin mittari on ylittänyt 200 astetta.

Ei siis vielä.

Jouko Ruokojärvi laittaa puita kiukaaseen ja kertoo, että erityisen kuumat löylyt eivät ole hänen juttunsa.

Saunan lämmitys ja saunomisen odotus on iso osa rentoutusta, Ruokojärvi miettii. Talvella nautintoa tuottaa se, kun pakkanen alkaa hellittää otettaan saunan sisältä. Kiukaan ja palamisen äänet ovat lupauksia palkinnosta, joka lämmittäjää odottaa.

300–350 astetta on kiukaan kivien sopiva lämpötila. Puiden koolla Ruokojärvi säätää lämpötilaa.

Saunojan aistima lämpötila näkyy kiukaan seinässä vanhoilla tukkimiehen numeroilla. Ruokojärvelle 60 tai 70 astetta on aivan sopiva lukema. Moni vieras haluaa tiukemmat löylyt.

Lappeenrannassa asuvan Ruokojärven ensimmäiset saunamuistot sijoittuvat Äkäsjoensuulle, melko lähelle tätä paikkaa. Perhe päätyi kylään, kun Ruokojärven tammikuussa 2023 edesmennyt isä Jaakko Ruokojärvi työllistyi Kolarin radan rakennustyömaalta Partekin sementtitehtaalle.

Perhe asui ensin Lietorovassa, sitten aivan Äkäsjoen suulla sijaitsevan Jokisuun talon pikkupuolella ja sen jälkeen Äkäsjoensuun koululla.

Jokisuun rantatörmään oli kaivettu maakellarisauna, jonka ovelta avautui avara näkymä pitkin Väylää. Se oli Jouko Ruokojärven muistojen ensimmäinen sauna, jossa perhe kävi saunomassa myös myöhemmin koululla asuessaan. Saunaa ei enää ole.

Saunattomalla perheellä oli muitakin saunapaikkoja: Utterströmeillä, Lietorovassa, tehtaan asutusalueen yleisessä saunassa. Sementtitehtaallakin oli sauna.

– Olisko siitä lähteny ittellä tämä saunahöperyys, Ruokojärvi miettii.

Siirtosaunoihin hän pörähti, kun pihaan halutti saada sauna, mutta rakennusluvan hakeminen ei innostanut. Idean hevoskärryyn rakennetusta saunasta löysi Ruokojärven vaimo Sari Porkka sosiaalisesta mediasta.

– Hevoskärry on mukavan muotoinen, hyvä vetää, Ruokojärvi totesi.

Saunanteossa kului neljä vuotta. Tilakysymykset löysivät vähitellen vastauksensa: lauteiden alle sopivista ja toisiinsa yhdistetyistä oluttynnyreistä tuli vesisäiliöitä. Pojan Saimaan pohjasta sukeltamista uppotukeista seinäpaneelit. Soppatykin etuastia oli juuri sopiva löylykiulu.

Mustaksi maalatun hevoskärryn ulkoseinät ovat kolarilaispiirtäjä Alpo Harjun taiteilemien saunovien hevosten ja rakuunanvaatteisiin pukeutuneen Ruokojärvi-karikatyyrien peitossa. Vetoauton kyljessä on sarjakuva. Ennen saunaa matkaa taittaa väsynyt ratsastaja väsyneen hevosen selässä. Saunan jälkeen on eri meininki.

Lämmitysovi kärryn etupäässä avaa suoran yhteyden kiukaan tulipesälle. Takapuolen paraatiovi on täynnä löytöjä: antiikkilänget ikkunanpuina ja vanhat puukot ja puntarit oven päällä. Niitä ei saunaan saa ottaa.

Lauteet Ruokojärvi on sahannut majavan poikki järsimästä haavasta. Seinällä roikkuu Äkäsjoen majavan taidonnäyte, josta hampaanjälkiä voi ihailla.

Sauna valmistui vuosi sitten elokuussa, ja nyt se on lämmitetty 130 kertaa, siis useammin kuin joka kolmas päivä. Reilun vuoden aikana löylyt on testannut noin 500 ihmistä. Saunarakuuna kiertää taideteoksensa kanssa siirtosaunatapahtumissa keräämässä kehuja.

Etelä-Pohjanmaalla Teuvan siirtosaunatapahtumassa lauteilla istui yhden päivän aikana 250 henkeä viisi saunojaa ja kymmenen minuuttia kerrallaan.

– Löylyt on monen suusta todettu hyviksi, Ruokojärvi sanoo.

Muiden saunojien kommentit ovat tärkeä syy lähteä tapahtumiin. Puun lappaminen kiukaaseen yhdeksän tunnin ajan käy työstä, mutta hymyilevät naamat palkitsevat lämmittäjän.

Ruokojärvi heittää tapahtumissa päälleen saunarakuunan luurankotakin ja roolin. Tuttuja kertyy toisista intohimoisista ja erikoisennälkäisistä saunojista. Lehdet ja radio haastattelevat.

30 vuotta sitten hän ei olisi voinut kuvitella saunarakuunan roolia. Mitähän ne ajattelevat, hän olisi miettinyt. Nyt tuntuu siltä, että elämän ei pidä olla liian vakavaa. Mokaamista ei enää tarvitse pelätä.

Savusaunan löyly ottaa niin lempeästi syleilyyn. Siinä on monessa ajassa yhtä aikaa.

Ruokojärvi viihtyy hevoskärryn lauteilla itsekin. Kun kiukaassa on sopiva lämpö ja ovet suljetaan, saunassa on suojassa kuin pesässä.

Vielä syvemmälle hän pääsee yksin pimeässä, hyvin lämmitetyssä savusaunassa.

– Savusaunan löyly ottaa niin lempeästi syleilyyn. Siinä on monessa ajassa yhtä aikaa.

Mennyt, tämä hetki ja tuleva ovat samalla kertaa läsnä. Tunne on vähän sama kuin Käsivarren mummolan vanhassa keinutuolissa, kaappikelloa ja muuta vanhan elämän ääntä kuunnellessa.

Ruokojärvellä on saamelaisia juuria Enontekiöltä. Ruokojärven äiti ja isä kohtasivat, kun isä meni Käsivarrentien siltatyömaalle töihin ja äiti oli töissä työmaaruokalassa.

Sukupolvia aiemmin Ruokojärven esi-isoisä oli päässyt Ylitornion papiksi. Ulopolitanus-niminen nuori oululaismies päätyi 1600-luvulta säilyneeseen runoilija-Keksin pilkkalauluun, jonka mukaan papilla oli teinin tieto ja papin palkka, eikä hän saanut saarnaa aikaiseksi.

Kahdesta pojasta toinen otti saamelaisen vaimon ja alkoi paimentolaiseksi. Nimeksi tuli Tornensis. Toisesta periytyi Tornbergin kauppiassuku.

Saman ikäpolven kolarilaisia ottaa vieläkin se päähän.

Mieleenpainuvia tarinoita riittää Ruokojärven omastakin lapsuudesta. 1970–1980-luvuilla Äkäsjoensuu oli Partekin kaivoksen ja tehtaan ansiosta vireä paikka. Jääkiekkoa pelattiin kylä vastaan ”peekoo” eli Paraisten Kalkkivuori. Peekoolaiset olivat tehtaan asutusalueen Kalkkikankaan lapsia.

Ruokojärvi pelasi kylän joukkueessa. Koulun opettaja Olavi Jutila päätti kerran haastaa kolarilaiset jääkiekossa. Kolme kentällistä kirkonkylän nuoria asettui pelissä vastaan reilua kentällistä äkäsjoensuulaisia. Peli päättyi 3–0.

– Saman ikäpolven kolarilaisia ottaa vieläkin se päähän. Ne piti sitä ihmeenä, Ruokojärvi nauraa.

Ruokojärvi kävelee Äkäsjoen rantaan, johon on aseteltu tikapuut helpottamaan uimarin laskeutumista jokeen.

Keltaiset lehdet värjäävät hiukan pusikkoisen rantamaiseman. Rähjääntynyt vanha rakennus seisoo vastakohtana Ruokojärven viimeistä yksityiskohtaa myöten hiotulle rentoutuslaitokselle.

Tänne sirotellaan aikanaan hänen tuhkansa, Ruokojärvi on päättänyt. Hän muistelee Jaakko-isää, joka puuhasi mielellään rantatontilla.

Ei poika voinut kieltääkään vanhaa isää kantamasta kotapuita. Viimeisellä kerralla kolmen sukupolven miehet halasivat toisiaan.

– Isä tykkäs olla täällä.

Joskus iltaisin joelta kuuluu majavan hännän läpsähdys tai molskaus. Vaahtopallot taas kertovat siitä, että kosket puhdistavat itseään öisin. Niin Ruokojärvi on kuullut.

Syke rauhoittuu.

– Mie tykkään olla jokivarressa.