Mielipiteet

Viikon kirje: Kanssakulkijana arjessa

Kun lähdin opiskelemaan sairaanhoitajan tutkintoani diakonisen hoitotyön linjalle, mietin, mitä diakoniatyö oikein on. Voisiko minusta, joskus tulla diakonissa? Pohdintaa kaikkien neljän opiskeluvuoden aikana sisältyi enemmän ja vähemmän matkan varrelle.

Mitä sinulle tulee mieleen diakoniatyöstä? Onko se mielikuva iäkkäistä rouvista yhdessä kahvikupposen äärellä neulomassa sukkia tai diakoniatyöntekijästä vihreässä pantapaidassaan viemässä syntymäpäivätervehdystä korkeaan ikään tulleelle seurakuntalaiselle? Kenties mielikuvasi on diakoniatyöntekijästä, joka kohtaa kadulla ihmisen, jolla ei ole omaa kotia ja hän joutuu nukkumaan milloin missäkin rappukäytävässä? Diakoniatyö voi olla kaikkea tätä ja paljon muutakin. Työnkuvan moninaisuus hämmästyttää minua yhä uudelleen, jokainen kohtaaminen on arvokas hetkensä, sillä jokaisella on oikeus tulla kohdatuksi sekä kuulluksi. Oli kohtaaminen minkä mittainen tahansa, voi se hetki kantaa ihmisen elämässä pitkään. Hymy harmaana päivänä ja odotus seuraavasta kohtaamisesta antavat voimaa ja toivoa jaksaa tässä arjen myllerryksessä.

Kun kokee ensimmäisen kerran elämässään kaamoksen, tutustuu uuteen paikkakuntaan sekä seurakuntaan, tulee paljon kysymyksiä eteen. Kuten opiskelemaan lähtiessä mietin, mitä on diakoniatyö, nyt nousee mieleen kysymys, kuinka toteutan diakoniatyötä. Välillä tunnen suurta epätoivoa ja riittämättömyyden tunnetta, kun työnsarkaa olisi vaikka ja kuinka, mutta tunnit loppuvat päivistä. Siksi mieleeni palaa mummuni usein käyttämä lainaus: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.” (Matt. 7:12.) Tämä kultainen sääntö antaa mielestäni arvokkaan opetuksen tässä arjen keskellä. Vaikka välillä eteen tulee harmaita ja pilvisiä päiviä, pyrin kohtaamaan jokaisen tapaamani ihmisen kuten haluaisin tulla itse kohdatuksi, ja siksipä toivon, että saan olla osaltani kanssakulkijana arjessasi.