Kulttuuri

Vanha poroaita selittää Reeta Ikoselle, miksi asiat tehdään täällä niin kuin tehdään

Kappale vanhaa poroaitaa pitäisi löytyä melkein sieppijärveläisen Reeta Ikosen pihasta. Rutikuiva varvikko ja sen oksat rahisevat jalkojen alla, kun Ikonen miettii, ovatkohan viimeisetkin aidan jäänteet kadonneet edellisessä männikön harvennuksessa.

Eivät ole. Maahan painunutta aitaa löytyy muutaman metrin verran. Iso rautanaula kertoo, että Ylisenvaaran hirsiaita on ollut käytössä uudempanakin aikana.

Ikonen kertoo, miten metsästä löytyvät vanhojen aitojen jäänteet voi ajoittaa. Hirsiaidat eli isoista tukeista salvomalla ja ilman nauloja kootut aidat ovat vanhimpia. Niitä tehtiin 1950-luvulle saakka.

Uudemmissa alkaa näkyä sahan, naulojen ja lautojen käyttö. Vanhimmat aidat ovat pitkälti yli satavuotiaita, Ikonen tietää.

Hän ei olisi ehkäpä koskaan löytänyt pihansa viereistä Ylisenvaaran aitaa, jos ei olisi tavannut koivulalaista Jaakko Sattaa. Satta oli Kolarin paliskunnan poronhoidon ”vanhin tervaskanto”, jonka muistissa oli iso määrä aitoja ja poronhoitoon liittyvää tietoa.

Monen vuoden selvitystyö lähti avunpyynnöstä. Ikonen lupasi auttaa Sattaa ja hänen veljenpoikaansa Markku Sattaa, joka oli teettänyt valtavat kartat muistitiedon piirtämiseksi näkyville.

Viisimetriset karttataulut olivat Jaakko Satalle hankala alusta.

– Siitä se sitten lähti.

Ikonen on kiinnostunut Kolarin paliskunnan poronhoidon historiasta, koska on kotoisin Sodankylästä Kemin-Sompion paliskunnan alueelta ja poroperheestä. Opettajapariskunta Reeta ja Ville Ikonen muuttivat Sieppijärvelle, ja Reeta Ikonen tuumi, että porojen hoitaminen täällä tuskin on muualta tulleille mahdollista.

Ikoset kulkivat ensin toisten matkassa ja osallistuivat poronhoitotöihin. Se osoitti, että perusasiat ovat hallussa. Oma talo osoitti, että perhe ei ollut vain käymässä Sieppijärvellä.

Ensin oman merkin hankki Ville Ikonen. Poronhoito kiinnosti häntä, vaikka omassa perheessä ei ollut poroja. Sitten Reeta Ikonenkin löysi sopivan merkin. Uuteen yhteisöön pääseminen sujui hänen mukaansa yllättävän näppärästi.

– Se ei ole vain ammatti vaan elämäntapa ja kulttuuri, oma yhteisönsä, joka perustuu yhteistyöhön, Ikonen kertoo.

Moni asia ja toimintatapa, sanontakin, oli tulokkaille uusi. Ikosilla on tapana retkeillä lasten kanssa historiallisilla kohteilla, koska ne kertovat, miten ennen on eletty. Samasta syystä Ikonen halusi perehtyä poronhoidon historiaan uudessa paliskunnassa.

– Että ymmärtää, miksi asiat tehdään tietyllä tavalla. Ne juontaa historiaan.

Raitio on puurtanut yksin, tehnyt aitojakin. Se on mulle mystinen asia. Reeta Ikonen

Jaakko Satan elämä päättyi noin vuosi sitten.

– Onneksi kerkesin Jaakkoa haastatella.

Ikosen tiedostoissa ja isoilla kartoilla on tietoa, jota ei löydy enää maastostakaan. Ikonen luottaa siihen, että Satan muistitieto pitää kutinsa. Joitain todisteita tarkkuudesta on. Aitamännikön lähellä sijaitseva Kaarrelaen aita on hävinnyt maastosta mutta näkyy 1950-luvun ilmakuvassa. Se oli täsmälleen samassa paikassa kuin Satan kartalla.

Mitä väliä aitojen sijainnilla on? Miksi niistä on tärkeää tietää?

– Että ymmärtää, millä tavalla poronhoito on muuttunut, Ikonen vastaa.

Esimerkiksi laidunpaineen kasvaminen jollain alueella voi johtaa siihen, että porot ovat siirtyneet toiselle alueelle. Uudelle alueelle on pitänyt perustaa uusi aita.

Nykyään siula-aidat, eli porojen erotusaidalle ohjaavat toisesta päästä avoimet aidat tehdään puuhun sidotusta metalliverkosta ja kerätään erotuksen jälkeen pois, että porot eivät opi niitä väistämään. Ennen raskaat aidat pysyivät paikoillaan, ja niitä siirrettiin, kun poroja ei enää saatu entiseen aitaan. Niin kävi Ikosten pihan vieressä olevalle Ylisenvaaran aidallekin.

Ikosta kiinnostaa esimerkiksi se, miten Aalistunturin lähellä sijaitsevien Porovaarojen valtavat metsäsavotat 1950-luvulla vaikuttivat poronhoitoon.

Vanhimpien aitojen rakentamisajasta ei Satallakaan ollut tietoa. Niitä hän kutsui ylimuistoisiksi. Ikonen miettii, millainen työ valtavista tukeista rakennettujen aitojen tekeminen on ollut. Nykyisistä lauta- ja verkkoaidoista ei jää tulevaisuuden historiantutkijoille samanlaisia muistijälkiä.

Paulaharjun teksteistä huokuu läpi arvostus. Hän arvosti elämänmallia, mikä pororaitioilla oli. Reeta Ikonen

Kolarin paliskunnan poronhoidosta on olemassa vielä Satankin muistitietoa vanhempaa tietoa. Se löytyy kansanperinteen kerääjän Samuli Paulaharjun kirjoista. Paulaharju oli oululainen opettaja, joka kiersi Lappia kuuntelemassa ja merkitsemässä muistiin tarinoita ihmisten elämästä ja menneistä ajoista 1900-luvun alkuvuosina.

Ikoselle Paulaharjun tekstit ovat ”raamattu ja sukukirja”. Paulaharjun Sompio-kirja kertoo Ikosen esivanhemmista.

– Paulaharjun teksteistä huokuu läpi arvostus. Hän arvosti elämänmallia, mikä pororaitioilla oli. Hän ei jäänyt maalikylille vaan meni aina kauimpaan tuohikotaan ja siellä haastatteli ihmisiä.

Paulaharju kirjoitti pororaitioista, jotka huolehtivat palkkatyönä toisen omistamista poroista ennen 1800-luvun lopulla alkanutta paliskuntien aikaa.

– Raitioilla ideana oli, että porot piti pitää erossa toisten poroista. Raitio on puurtanut yksin, tehnyt aitojakin. Se on mulle mystinen asia, Ikonen miettii.

Aitatiedoston kaveriksi Ikonen perusti toisen, jonka työnimi on Kolarin paliskunnan poronhoidon historia. Siinä on kaikki muu, mitä tutkimustyössä, Satan haastatteluissa ja muilta poronhoitajilta on selvinnyt. Ikonen toivoo, että kumpikin tiedosto julkaistaan jossain muodossa.

Ikoselle itselleen työ on avannut esimerkiksi sanontoja ja letkautuksia, joita porotöissä tänäkin päivänä käytetään.

”Kissa-Kaijan iltapäiväpouta” esimerkiksi viittaa sieppijärveläiseen Kaija-nimiseen pororaitioon, joka odotteli tiettyä työtä varten iltapäivän poutasäätä.

Vielä sitäkin vanhempi mutta yhä käytössä oleva sanonta löytyy Paulaharjunkin kirjoista: ”Taskis ottaa kun taskis tarvitsee”.

Se viittaa Taskis-Mattiin eli Matti Sieppiin, joka otti tarvitsemansa lupaa pyytämättä.

Sieppijärveläisen Antti Ungan kerrotaan huutaneen koiralleen puusta: ”Älä tänne tule, mene Konttajärhveen!”, kun karhu seurasi koiraa, joka haki suojaa isäntänsä luota.

Yks muistaa jotakin, toinen muistaa jotain lisää. Reeta Ikonen

Ikonen on kysynyt muilta poronhoitajilta, ketkä jo edesmenneet henkilöt pitäisi tallettaa muistiin. Hänelle on kerrottu esimerkiksi Paavo Asikaisesta ja Ruoko-Aarresta. Heitä yhdistää muiden eteen työskentely.

– Paavo piti huolta, että on polttopuita ja korjasi kämppiä. Ruoko-Aarre mielellään lainasi kamppeitaan toisillekin.

Yhteisön eteen tekeminen oli arvokasta.

Yhteinen suullinen tieto elää poronhoitajien keskuudessa Ikosen mielestä edelleen vahvana. ”Rojektiaan” varten parhaat tiedonkeruuhetket ovat porokämpillä tai tulilla erotusaidalla.

– Kaikki on kuulosilla. Yks muistaa jotakin, toinen muistaa jotain lisää. Se on luontainen tapa muistella.

Kun Ikonen on piirtänyt isoihin karttoihin aitoja Sisun talolla, siellä ovat pistäytyneet toisetkin poronhoitajat auttamassa.

– Ei missään muussa työyhteisössä ole tuommoista määrää perimätietoa, joka siirtyy sukupolvelta toiselle.

Reeta Ikonen kertoo poronhoitoon liittyvästä muistitiedosta ja Paulaharjun kirjoituksista sekä esittelee kartan, jossa on Kolarin paliskunnan poronhoidon tärkeitä paikkoja tiistiana 22. heinäkuuta kello 16.30 osana Kolarin kotiseutumuseolla järjestettävää Paulaharju-viikkoa.