Ihmiset 

”Tuola laila mekki lähimmä”, ajattelee Lapin sotaa lapsena paennut Pirkko Vaattovaara pakolaisuutisia katsoessaan

Mukavista saksalaisista oli tullut vihollisia syksyllä 1944. 91-vuotias kolarilainen Pirkko Vaattovaara muistaa kirkkaasti, miltä tuntui lähteä evakkoon Lapin sodan jaloista.

Syksy 1944 oli ollut erikoinen. Koulu ei ollut alkanut. Jotakin oli tapahtumassa.

– Ei tietty, että lähethäänkö vai eikö.

Niin kolarilainen Pirkko Vaattovaara muistaa ajan Lapin sodan syttymisen alla. Hän oli 11-vuotias ja hänen nimensä oli tuolloin Pirkko Koskenniemi. Hän asui Venetin tienhaarasta kaksi kilometriä Venejärvelle päin viisilapsisen perheen toiseksi vanhimpana lapsena.

Hilda-äiti odotti kuudetta lasta.

Pirkolla oli lokakuun alussa 1944 tekemisen puute, kun kouluakaan ei ollut. Hän halusi mennä käymään jossakin, ja sai luvan.

– Serkkutyttö oli Aareavaaran kylässä piikomassa, hän oli vähän vanhempi, 15-vuotias. Mie lähin siellä käyhmään.

8. lokakuuta äiti soitti Pirkolle Aareavaaraan.

– Sie häyt tulla pois sieltä, täältä lähethään nyt evakkoon, hän oli hoputtanut.

Kun Pirkko pääsi Suomen puolelle Saarenputaalle, matka Kolariin asti piti taittaa kävellen. Ne yhdeksän kilometriä tuntuivat pitkiltä. Ohi meni saksalaisten autokolonna. Pirkko ei uskaltanut kävellä tiellä, vaan haki suojaa kauempaa.

– Kävelin koko ajan mettänpuolen reunaa. Pelkäsin koko ajan.

Hän pelkäsi, koska mukavista saksalaissotilaista oli tullut vihollisia. Pirkko muistaa, kuinka kokonainen saksalaiskolonna oli kerran tullut pihaan ja tarjonnut kaikille lapsille ruoat.

Mie muistan, kuinka se oikein riuhtasi sen pois.

Pirkon äiti oli käsistä kätevä. Lapsilla oli erityisen somat, äidin tekemät vaatteet. Ennen kotoa lähtöä äiti piilotti ompelukoneensa navetan lattiaan, parren alle.

Pirkko ei muista, että muuta olisi piilotettu. Paljon mitään ei voinut ottaa mukaan.

– Eihän sitä muuta ko vaatheita, niin paljon ko oli päälä.

Lisäksi äiti pakkasi vaatteita matkalaukkuun. Myöhemmin Jällivaarassa perheen noustua Ruotsin evakkopaikkakunnalle Kvisslebyhyn vievään junaan sotilas otti matkalaukun eikä antanut takaisin.

– Mie muistan, kuinka se oikein riuhtasi sen pois. Luuli varhmaan, että siellä on jotaki arvokasta.

Vuoden 1944 syksy oli kylmä. 8. lokakuuta illalla alkoi sataa räntää.

Kuljettaja Oskari Kylmämaa tuli hevosen ja lautarattaiden kanssa, mutta perhe ei lähtenyt evakkomatkalleen vielä illalla.

– Äiti sano, että me emmä lähe tuonne räntäsatheeseen, vaikka meät ammuttais.

Kohti Kolaria perhe lähti aamulla. Mukana olivat Pirkon lisäksi 13-vuotias Aatu, 8-vuotias Marja-Terttu, 6-vuotias Terhikki ja melkein 4-vuotias Seppo. Eija oli syntyvä Ruotsissa. Sauli-isä oli sodassa.

Miehetkään ei kirohneet.

Mukana kulki myös mustavalkoinen pystykorva, jonka nimeä Pirkko ei enää muista.

Osa oli rattaissa, osa käveli.

– Äiti käveli koko matkan.

Mitä äiti ajattelikaan, sitä Pirkko ei tiedä, koska hän ei paljoa puhunut.

Pirkolle oli noussut kuume, joten hän makasi koko matkan Kolariin. Hän tarkasteli kaikkea sumuisella päällä. Ei tuntunut kovin surulliselta.

– Ei siinä paljon itketty.

Hyppy tuntemattomaan, siltä se tuntui. Lapsesta jonnekin lähteminen oli vähän jännittävääkin. Ympärillä ihmiset olivat rauhallisia ja tyyniä. Ihmiset hyväksyivät lähtemisen.

– Miehetkään ei kirohneet.

Väylän yli mentiin Kaunisjokisuussa Palon talon kohdalta. Nykyisin toisella puolella jokea on Ica Lahtis.

Suomen rannalle perheen matka tyssäsi ensin viideksi tunniksi, koska Aatu oli mennyt kaveriksi etsimään Vittarovaan kadonnutta lehmää. Poikaa jäätiin odottamaan.

– Äitile luvathiin, että kyllä se poika sieltä pääsee yli ja löytää teät, mutta äiti ei halunnu lähteä ilman.

Ylimenopaikalla selvisi, ettei koiraa voinut ottaa mukaan. Tuttu mies, Korkalan Matti, otti koiran ja sanoi lopettavansa sen. Sotien jälkeen Pirkko kyseli Korkalan tyttäreltä, oliko perheellä pystykorvaa. Oli, mustavalkoinen.

Koira oli kai sittenkin saanut elää.

Rannalta on jäänyt joitakin erityisen kirkkaita muistikuvia. Kuten se yksi tuttu vaattojärveläinen nainen, joka lasittunein silmin piti vastasyntyneitä kaksosiaan sylissä molemmilla käsivarsillaan ja imetti.

Katso videolta Pirkko Vaattovaaran ajatuksia evakosta.

Ruotsissa Pirkon perhe oli ensin jonkin aikaa Korpilompolossa Pajalassa. Sieltä evakkomatka jatkui Sundsvallin lähelle.

Sitä ennen Pirkko ehti 22. lokakuuta kokea asian, joka ei häivy mielestä ikinä.

– Joku huusi, että tulkaa äkkiä kattohmaan.

Saksalaisten Kolarin kirkonkylän polttaminen näkyi Ruotsin puolelle asti loimottavana punertuneena taivaanrantana.

Ajan Ruotsissa syksystä 1944 heinäkuuhun 1945 Pirkko muistaa aivan miellyttävänä.

– Tietenki se oli erilaista, mutta ei sitä lapsi osannu niin aatella. Ja olihan se siksi erilaista, ko ei ollu issää sielä.

Pirkko kävi kaupungilla, joskus oli pitoja ja tanssejakin. Pirkko pystyi jopa käymään koulua suomen kielellä, koska samaan paikkaan sattui evakkoon opettaja Pellosta ja Etelä-Suomesta. He opettivat lapsille lukuvuoden.

Ruoka oli vieläpä hyvää. Pirkon taitava ruoanlaittajaäiti alkoi evakkopaikan keittäjäksi. Vielä tänä päivänäkin Pirkko joskus leipoo karvasmantelilla maustettuja mandelgubbareita, manteliukkoja, joita lapset saivat evakossa nauttia kaakaon kanssa.

Kun päästiin takaisin Suomeen ja kotiin, vastassa oli kotitalo, jossa isä jo odotti. Pirkon kotia ei ollut poltettu. Äiti haki ompelukoneensa kätköstä koskemattomana.

Ihmisillä oli sodan jälkeen halu aloittaa alusta, ja sen tunsi lapsikin.

– Se alko niin uusi elämä sitte kuitenkin.

Nyt kun asiaa miettii, Pirkko näki ja koki sotien vuosina lapsena monenlaista kauheaa, mikä silloin tuntui jotenkin arkipäiväiseltä.

– Sieppijärvelä käythiin kattomassa ruuhmiita. Ko kuulthiin, että sinne on tuotu uusia, sinne menthiin kattomaan.

Siellä Pirkko kerran näki tutun nuoren miehen kuolleena, sodassa kaatuneena. Pirkon valokuva-albumissa hänet on mustavalkoisessa kuvassa dokumentoitu elävänä.

Iso, vaikea asia lapselle oli Sauli-isän metsäkaartilaisuus. Talvisotaan isä oli mennyt, mutta jatkosodan aikaan hän oli rintamakarkuri, ja istui asiasta puolen vuoden vankilatuomion.

– Minuahan kiusathiin sen takia koulussa. Mie muistan, miten mie pyysin isältä, että mikset sie tule pois sieltä mettästä.

Kun Pirkko vaihtoi koulua Sieppijärveltä Pellon puolelle Ratasjärven kouluun, kiusaaminen isästä loppui.

Pirkko muistaa, kuinka metsäkaartilaisia etsittiin. Kolme kolarilaista metsäkaartilaista ammuttiin pidätyksissä syksyllä 1941. Yksi kuoli vammoihinsa väkivaltaisissa kuulusteluissa.

Pirkko muistaa katsoneensa kotona ikkunasta, kuinka ammuttuja vietiin.

Pirkko on nyt 91-vuotias vaattojärveläinen leski. Sota-ajat evakkoineen tulevat mieleen toisinaan, esimerkiksi silloin, kun televisiossa näkyy sotapakolaisia, jotka lähtevät kotoaan.

– Se tullee miehleen, että tuola laila mekki lähimmä.

Evakon laulussa kuvataan hyvin evakon käyneen kokemuksia, Pirkko sanoo.

Miten lapsuuden kokemukset sodasta ovat kaiken kaikkiaan vaikuttaneet elämään?

– Mullahan oli vasemmistolainen perhe, mutta mulle on tullut semmonen neutraali juttu, että ei sais olla jyrkkää mieltä asioista. Ihmiset ihmisinä ottaa.

Elämän mottonaan Pirkko on pitänyt pioneerien lausetta.

Älä masennu vaikeuksien ja vastusten edessä.

Lapin sota (1944 – 1945) alkoi 80 vuotta sitten.

Juttua muokattu 25.9. kello 11.12. Lisätty jutun kategoriaksi Lapin sota.