Ihmiset

Toimittaja Tiina Tapion essee isänpäiväksi: Papan tekemä kaappi tyttäreni huoneessa on lunta isähaavalle

Isäni kuoli, kun olin pieni lapsi. En muista häntä.

Etsin hautaa. Tiedän, että täällä se on, mutta en muista paikkaa tarkalleen. Hautausmaa on laaja, levittäytyy äärettömänä edessäni. Miten keskikesällä voi olla näin kylmä? Kuusamolaisella hautausmaalla lämpöasteita on neljä, vettä vihmoo.

Tässäkin olen ilman sinua. En edes hautaasi löydä.

Käyn läpi hautarivejä yksi kerrallaan. Väärät sukunimet vyöryvät ohi. Hätäännyn, vaikka tiedän, että en lähde täältä ennen kuin hauta löytyy. Olen täällä vaikka iltaan asti ja palellun. Nuoret seurakunnan puutarhatyöntekijät vilkuilevat kulmien alta. Voisin kysyä apua, mutta eivät he osaisi auttaa.

Tuntuu, että olen yksin, mutta en ole. Nelihenkinen perheeni on hajaantunut etsintäpartioksi. Mies ja tytär ovat jo ison hautausmaan toisessa päässä.

– Äiti, onko se tuo?

Poikani silmät ovat osuneet oikeaan hautaan. Olin tosiaan muistanut paikan väärin.

On se. Siinä on isä, pappa.

Pieni ja vaatimaton hautakivi on ollut paikallaan jo yli 30 vuotta. Hauta näyttää jo vanhentuneen. Tätini, isän sisko, on tänäkin kesänä hoitanut haudalle kukat. Ne ovat elossa, kirkkaita ja ylväitä. Ne tekevät haudasta oikean haudan.

Minulla ei ole tuliaisia. Toin vain itseni, ja perheeni.

Isä, katso, sellainen minulla on. Ja tällainen minä olen.

Hauta on hiljaa, niin kuin aina. Hauta on paikallaan ja hiljaa. Tiesin, että itkuni tulee, ja nyt se alkaa. Tuntuu hyvältä itkeä, koska oli aika, jolloin en itkenyt.

Silloin en tuntenut oikein mitään.

Isä kuoli, kun olin pieni lapsi, kolmevuotias. Hän kuoli hieman alle kolmekymppisenä. Nyt hän olisi jo hyvän matkaa päälle 60-vuotias.

Minä olen kohta keski-ikäinen. Isä ei ehtinyt keski-ikäiseksi.

Minulla ei ole hänestä muistoja. Muutamia valokuvia on. Niissä tummatukkainen mies on totisena hääkuvassa, toisessa nauravaisena. En tiedä, mistä kuva on ja kuka sen otti. Kuvista katsoo kuin vieras ihminen. Vieras hän onkin.

On kuitenkin yksi valokuva, utuinen. Unelta se tuntuukin. Siinä olen isäni sylissä vauvana. Hän on nostanut minut olalleen, jonka yli katson kameraa. Isä näkyy takaapäin. Todistettavasti hän on pitänyt minua sylissä, hoitanut. Sen vahvistaa äitini.

Valokuvien lisäksi on musta, painava Raamattu. Sen isä ja äiti olivat saaneet häälahjaksi äidin perheeltä. Lapsena Biblian outo fraktuura pelotti. Avioliitossa syntyneille lapsille on varattu kosolti rivejä, mutta vain yhdellä on nimi ja syntymäaika. Siinä olen minä.

Isän täytyi olla musiikkimiehiä, koska hänestä jäi jälkeen kasa lp-levyjä. Meillä ei ollut vinyylisoitinta, joten en voinut lapsena kuunnella niitä. Selasin värikkäitä levynkansia, kokeilin levyn mustaa urapintaa. Elettiin vahvasti kasettiaikaa, levyformaatti oli vieras.

ZZ Topilta kasassa oli monta levyä. Äiti kertoi, että se oli yksi isäni suosikeista. Nuorena musiikki kuulosti naurettavalta, mutta nyt suhtaudun eri tavalla. Jos yhtye jossain soi, sisällä läikähtää.

”Gimme all your lovin’. All your hugs and kisses too”. Minulla on laululle aivan oma merkitykseni. Onkohan isä laulanut sitä joskus minulle?

Minulla oli tapana viheltää samalla tavalla. Minulla on hänen leukansa.

Kasvoin isättömyyteen. Isää ei ollut. Kun ei ollut mitä kaivata, en kaivannut. En myöskään surrut.

Isä ja äiti olivat eronneet ennen isäni kuolemaa. Kun isä kuoli, äiti oli jo uuden miehen kanssa ja odotti kaksosia. Aloitimme uusperhettä, johon kuului isäpuoleni lisäksi lapsia hänen edellistä avioliitostaan.

Kun sanon isäpuoli, tarkoitan oikeasti, ettei tullut edes puolikasta isää. Hän ei ollut minulle isähahmo.

Kyllä äiti joskus isästä puhui. Isän katse kävi kasvoillani. Minulla oli tapana viheltää samalla tavalla. Minulla on hänen leukansa. Lapsena kiusaannuin valtavasti huomioista, jotka olivat yhtäkkisiä heittoja, kuin pistoja. Mitä väliä? Sanat korostivat erillisyyttäni uusperheessä. Olin ainoa, jolla ei ollut täysiä biologisia sisaruksia. Olisin ehkä jo lapsena ja nuorena kuullut äidiltäni enemmän isästä, jos olisin halunnut kuunnella ja kysyä.

Puhumisen aika tuli vasta paljon myöhemmin.

Kävi vielä niinkin, että yhteys katkesi koko isänpuoleiseen sukuun. Tiesin, että oli muitakin tätejä, setiä ja serkkuja, mutta elämässäni he eivät olleet.

Isänpäivät seurasivat toisiaan, ja minä olin tyyni, isätön tyttö. Silti aapisen runo kosketti minua oudosti.

Oi oi oi, olen orpo naakka. Oi oi oi, mieltäni painaa taakka.

Isänpäiväkortit askartelin koulussa aina isäpuolelle. Yritin näön vuoksi ja sain suoritettua tehtävän.

En kieltänyt isäni poissaoloa ja kuolemaa, mutta se ei ollut myöskään asia, josta olisin puhunut. Nyt näen, että kysymys isästä on hiipinyt elämääni pikkuhiljaa, elämänvaihe kerrallaan. Isä on tullut kysymään, joko nyt voin tulla. Otatko vastaan?

Kun olin aina reippaana askarrellut isänpäiväkortteja, kuudennella luokalla pysähdyin. Maskini tipahti hetkeksi. Mutta eihän mulla ole isää, kuiskasin. Luokkakaveri lähellä kuuli sen ja taisi kysyä minulta siitä. Sulkeuduin. Siihen se jäi.

Ei tässä mitään.

Tunsin valtavaa iloa siitä, että lapsellani on isä.

Nuorena pääsin elämässä eteenpäin niin kuin pitikin. Minusta tuli ylioppilas, menin opiskelemaan, valmistuin. Rakastuin mieheen, josta tuli aviomieheni ja lasteni isä. Olin toisinaan ahdistunut nuori aikuinen, mutta turvassa hyvässä parisuhteessani. Parikymppisenä ahdistus alkoi tulla. Silloin en vielä ymmärtänyt, että se oli paljolti surua isästä.

25-vuotiaana istuin marraskuunpimeässä autossa parkissa tien vieressä. Aloin vajota, tunsin yksinäisyyttä. Isä yritti tulla. Ei vielä, vastasin. Halusin aloittaa uuden, iloisen elämänvaiheen ja sen teinkin. Sain esikoislapseni, pojan, ja koin onnen.

Kun vauvani oli yhdeksän kuukautta, hänen isänsä haki hänet päiväunilta vaunuista, antoi suukon poskelle ja riisui haalarin. Minä katselin kaksikkoa kauempaa. Tunsin valtavaa iloa siitä, että lapsellani on isä.

Isä oli saapunut, syntynyt elämääni yhdessä lapseni kanssa.

Tajusin, että lapsilleni tärkeän papan lisäksi heillä olisi toinenkin isoisä. Mutta kuka se mies olisi? Rohkaistun kysymään ja kuulemaan vastaukset. Ensin muserruin pieniksi palasiksi.

Mikä on iskä, millainen on iskä? Minä en tiedä.

Suru tuli vihdoin, ja annoin sen tulla. Surussa on yksinäisyyttä, pienen tytön ikävää koko elämän ajalta.

Surussa on isän mykkyys. Se, ettei isä koskaan vastaa minulle, jos minulla on asiaa.

Isä ei näe minua. Isä ei voi auttaa minua. Usein tuntuu pahalta nähdä ikäisiäni naisia 60–70-vuotiaiden isiensä kanssa. Tunnistan, että olen kateellinen. Siitäkin olen heille kateellinen, että he pääsevät aikanaan hyvästelemään vanhat isänsä hautaan. Kuulostelen, kadehdinko heidän yhteisiä muistojaankin.

Kyllä, jollain tavalla kyllä.

Ystäväni käytti vasta 70-vuotiaasta isästään nimeä iskä. Sitä nimeä en ollut häneltä ennen kuullut. Se kuulosti lapsenomaiselta ja hellyttävältä.

Mikä on iskä, millainen on iskä? Minä en tiedä. Sama ystävä on kertonut minulle, kuinka hänen isänsä osti hänelle takin vähän päälle parikymppisenä. Tyttö oli käymässä isän ja äidin luona, ja vanha takki oli isän mielestä liian resuinen ihmisten ilmoille. Isä antoi rahan uuteen takkiin. Ystävä kertoi jutun naureskellen. Minä kuulin tarinassa ennen kaikkea suurta välittämistä.

Saunoin pari kesää sitten isän lapsuudenkodissa rantasaunassa, jota isä oli mukana rakentamassa. Kuljetin kättäni seinällä, jolle pihka on itkenyt kyyneleen. Katsoin samaa järveä, jota isänkin oli täytynyt katsoa.

Sen lähemmäksi en isää pääse, ja onneksi edes siihen. Samoin tunsin, kun tapasin isän veljen.

Löysin yhteyden isän sukulaisiin vuosikymmenten jälkeen. Kun istuin hänen lapsuudenkotinsa pirtin pöydässä, suru rimpuili sylissäni vieläkin valtavana, mutta sitä oli hieman helpompi pidellä. Kun lähdin ajamaan itärajalta takaisin kotiin länsirajalle, tunsin riemua siitä, että olen elossa.

Isäni oli ammatiltaan puuseppä, mutta teki töitä enimmäkseen rakennuksilla. Hänen täytyi olla käsistään kätevä. Siitä tiedosta olen lapsekkaan ylpeä. Itse en osaa tehdä käsilläni oikein mitään.

”Isä katselee taivaasta.” Niin saattaa isänsä menettänyt sanoa, mutta minä en. Minulla ei ole häneen sellaista yhteyttä.

En puhu hänelle, mutta tunnustelen hänen tekemäänsä huonekalua. Ison, pahkaan koverretun kaapin löysin isän lapsuudenkodin nurkasta ja otin mukaan omaan kotiini. Se löysi paikkansa tyttäreni huoneesta.

Kaapin taakse isä on kaivertanut 1977. Kymmenen vuotta ennen minua.

Lukittavaan kaappiin hän on tehnyt lasisen hyllyn ja laittanut jopa valon. Kaappi katselee tyttäreni leikkejä ja tavaroista lainehtivaa huonetta. Tyttäreni on asetellut kaappiin käpyjä ja havuja. Kun hän kertoo kavereilleen, että kaappi on äidin isän tekemä, on kuin haavani päälle sataisi lunta.

Isäni jäi ikuisesti nuoreksi. Olen jo nyt melkein kymmenen vuotta vanhempi kuin hän koskaan.

Tuntuu, että tiedän maailmasta enemmän. Olen isääni viisaampi. Jos on tuonpuoleinen ja kohtaisin hänet, ottaisin syliin ja lohduttaisin.

Ja sitten kysyisin, mitä hän haluaa minulle sanoa.

Miksi lähdit?

Miksi otit itseltäsi hengen?