Kolumnit

Teemu Taulavuoren kolumni: Päätös elvyttämättä jättämisestä ei ole helppo

Minä elän! Nämä ovat kertomuksen mukaan Aleksis Kiven viimeiset sanat. Niihin tiivistyy yleispätevä inhimillinen kokemus: Ihminen on, myös omien havaintojeni mukaan, olemassaolonsa suhteen loputon optimisti (jos ei mahdollisen masennuksen vaikutusta oteta huomioon). Ihminen haluaa yleensä loppuun asti miettiä keinoja, millä elämä voi jatkua.

Lääkärille lankeaa tässä suhteessa epäkiitollinen tehtävä, jos elämän rajallisuus alkaa olla horisontissa. Se tehtävä on herättää keskustelua, tai jopa tehdä päätöksiä siitä, mitä tapahtuu, kun elämä lakkaa tai on lähellä loppuaan? Tämä on edellä mainitusta, jopa vaistomaisesta syystä, aina väärä asia esille nostettavaksi.

Astetta vaikeammaksi asia menee, jos asianomainen itse ei enää pysty tahtoaan ilmaisemaan.

Totta kai suurin osa ihmisistä suhtautuu aiheeseen rauhallisesti. Joku saattaa olla jopa huojentunut, jos pääsee ilmaisemaan tahtonsa, ettei tule pidetyksi keinotekoisesti elossa ennusteen ollessa vaatimaton. Ihminen ei ole vaistojensa orja, vaikka ne meitä elossa pitävätkin, ne vaistot. 

Astetta vaikeammaksi asia menee, jos asianomainen itse ei enää pysty tahtoaan ilmaisemaan, ja tämän vaistoja vastaan sotivan päätöksen pohtiminen tulee omaisten osaksi. 

Silloin, kun jokin elin tai elinten yhdistelmä on peruuttamattomasti vaurioitunut ja elvyttäminen tai tehohoito ei voisi kääntää asioiden kulkua, on lääkärin osattava tehdä hoidollisia rajauksia niin, ettei tarpeetonta kärsimystä ja vahinkoa aiheuteta. 

Aina tämä ei ole niin ilmeistä, ja asiaa pohditaan potilaan ollessa vielä monella tapaa hyväkuntoinen. Hän saattaa olla vielä vuorovaikutukseltaan hyväkuntoinen ja oma, tuttu itsensä, pilke silmäkulmassaan. Kuitenkin taustalla ovat munuaiset saattaneet saavuttaa korkean iän myötä toimintakykynsä rajat, tai sydän ei kestä enää nesteen kertymisen kierrettä. Monen eläessä pitkäikäiseksi alkavat aivojen rappeumasairaudet haalistaa sitä hahmoa, jonka läheinen on tuntenut kenties koko elämänsä. Luopumisen vääjäämättömyydestä huolimatta vaistot eivät halua luopua tästä tärkeästä ihmisestä.

Hoidon rajaamisesta huolimatta potilas elää.

En usko, että hoitojen rajaamisesta tulee koskaan helppo aihe, vaikka se ymmärrettäisiin täydellisesti ja sitä osattaisiin odottaa. Parhaimmillaan siihen kannattaa suhtautua neutraalisti. 

Päätös elvyttämättä jättämisestä (DNR) ei tarkoita hoitamatta jättämistä, eikä hoidon kajoavuuden rajaaminen erikoissairaanhoidossa tarkoita, etteikö terveyskeskuksessa tehtäisi kaikkea mahdollista. 

Hoidon rajaamisesta huolimatta potilas elää.

Kirjoittaja on muoniolainen yleislääkäri ja maatiaiseläinten säilyttäjä.