Pääkirjoitukset

Suru tuo yhteen

Pallaksen talvinen murhenäytelmä on saanut meidät puntaroimaan suhdettamme luontoon, itseemme ja läheisiimme. Uskon, että surun lisäksi moni on viime päivinä tuntenyt tavallistakin enemmän kiitollisuutta niistä ihmisistä, jotka vierellä kulkevat.

Moni meistä on myös palannut muistoihin retkiltä, läheltä piti -tilanteisiin tunturissa, kokemuksiin sään vaihteluista. Pohjoisessa luonnossa liikkuvat tietävät, että luonnolla on voimansa. Ihminen asettuu avarassa maisemassa omalle paikalleen.

Meidän on ehkä tehnyt myös mieli asettaa itsemme Pallaksen viimeviikkoisen tapahtumaketjun ulkopuolelle, sijoittaa tragedia johonkin toiseen todellisuuteen kuuluvaksi ja yrittää siten hallita ahdistusta, jonka elämän arvaamattomuus meissä aiheuttaa.

Suru on tuonut yhteisön jäsenet toistensa lähelle monin tavoin, konkreettisesti Pallaksen ulkoilmaan sunnuntaina kuulemaan yhteisiä lohduttavia sanoja. Yhteisö on ottanut tehtävän vastaan ja surun käsiteltäväksi esimerkiksi useiden Luoteis-Lapissa julkaistujen tekstien kautta. Niitä alkoi syntyä hyvin nopeasti murhenäytelmän jälkeen, ja se on hieno osoitus siitä, että haluamme käsitellä tämänkin asian yhdessä, olla toisillemme avuksi.

Kaksi talvisessa luonnossa hiihtävää ja unelmaansa toteuttanutta, äiti ja poika, olivat onnellisia ja lähellä toisiaan vaelluksellaan. Se käy ilmi heidän jälkeensä jääneistä tupien vieraskirjojen teksteistä.

Ne ovat heidän viestinsä meille, jotka askaroimme miksi-kysymysten parissa. Voimia surutyöhön jokaiselle.

Milla Salo, päätoimittaja