Muualta Lapista

Suomen ortodoksinen kirkko puhui kolttien puolesta, mutta ei heidän kanssaan – Trifon Petsamolainen kuvattiin Karjalan valistajana

Suomen ortodoksinen kirkko on monesti toiminut ja puhunut kolttasaamelaisten puolesta - mutta ei heidän kanssaan. Julkisuudessa tämä on näkynyt niin, että kirkollisissa kysymyksissä kolttasaamelaisista ja heidän tilanteestaan ovat usein puhuneet vakavia kirkon suomalaiset piispat ja papit, mutta eivät kolttasaamelaiset itse.

Saamelaisten totuus- ja sovintokomissio on julkaissut uuden erillisselvityksen, joka luo katsauksen Suomen ortodoksisen kirkon kolttasaamelaispolitiikkaan. Selvityksen on kirjoittanut Itä-Suomen yliopiston dosentti ja vieraileva tutkija, filosofian tohtori Teuvo Laitila.

Laitila tarkastelee Suomen ortodoksisen kirkon toimintaa ja suhtautumista kolttasaamelaisiin heidän perinteisen asuinalueensa, Petsamon, Suomeen liittämisestä tähän päivään.

Venäjän ortodoksinen kirkko oli perustanut erillisen Petsamon seurakunnan vuonna 1855. Petsamon Suomeen liittämisen jälkeen Suomen ortodoksinen kirkko vaikutti aluksi olevan kiinnostunut uudesta toimialueesta eräänlaisena lähetyskenttänä. Kirkollishallituksen pappisjäsen Nikolai Okulov, myöhemmin Ortamo, joka syksyllä 1921 tutustui Petsamoon valmistellessaan uuden seurakunnan perustamista, kirjoitti Aamun Koitossa:

– En voi senkään kehua heidän uskonnollisia käsitteitään. Siinä suhteessa he ovat lapsia ja heidän uskonnolliseen elämäänsä vielä nytkin sotkeutuu entisiä pakanuuden tapoja. Niinpä esimerkiksi kun käy kolttalaisten hautausmailla niin näkee jokaiselle haudalle pantuna joko kirveen tai lapion. Uskonnossaan he kumminkin näyttävät pysyvän lujasti kiinni, vaikka ovatkin kiintyneet enimmäkseen sen ulkoisiin menoihin.

Petsamon seurakunnan toiminnan täysimittainen aloittaminen lykkääntyi vuoteen 1929, jolloin seurakunnalle vihittiin ensimmäinen - ja ainoa - oma pappi, Yrjö Räme. Sitä ennen seurakunnasta oli vastannut Nikolai Okulov, joka ei asunut Petsamossa, vaan vieraili siellä silloin tällöin.

Laitila muistaa mainita, että Räme asui vahvasti karjalaisessa Parkkinan kylässä Petsamovuonon rannalla ja vieraili harvoin kolttasaamelaiskylissä. Kolttasaamelaisten hengelliset tarpeet tulivat kuitenkin tyydytetyiksi, sillä heidän ”pastoraaliset tarpeet” täytti usein Petsamon luostari, jonka parikymmentä munkkia ja noviisia olivat kylläkin etnisesti venäläisiä. Venäjä oli kuitenkin kieli, jota monet kolttasaamelaiset ymmärsivät tuohon aikaan paremmin kuin suomea.

Selvityksen mukaan kirkon alkuvaiheen kiinnostus Petsamoon oli vähäistä, ja kolttasaamelaisten hengellinen elämä nojasi pitkään Petsamon luostariin. Kolttasaamelaisille luostari edusti vuoteen 1939 saakka – ja symbolisesti sen jälkeenkin – ortodoksisuutta paljon suuremmassa määrin kuin Suomen ortodoksisen kirkon luoma hallintorakenne, Petsamon seurakunta. Sodat ja evakko muuttivat tilanteen dramaattisesti – kolttasaamelaiset menettivät kotiseutunsa ja joutuivat sopeutumaan asuntolakouluihin, jotka aiheuttivat syviä kulttuurisia traumoja.

Vuoden 1949 lopussa Petsamon seurakunta lakkautettiin, ja sen tilalle perustettiin Lapin ortodoksinen seurakunta. Uusi seurakunta kattoi lähes koko Lapin läänin ja sen jäsenistöön kuuluivat sekä kolttasaamelaiset että ortodoksiset karjalaiset. Keskuspaikaksi valittiin Rovaniemi, joka sijaitsi kaukana kolttasaamelaisille Inarijärven itärannalta ja siitä pohjoiseen ja etelään osoitetusta koltta-alueesta. Huonot kulkuyhteydet heikensivät kirkollista työtä kolttasaamelaisten parissa. Etäisyydet ja vähäinen yhteydenpito rajoittivat myös kolttasaamelaisten vaikutusmahdollisuuksia seurakunnan toimintaan ja hallintoon.

Opetusministeriö oli esittänyt keskuspaikaksi Ivaloa, mutta seurakunnan hallinto sai tahtonsa läpi ja keskuspaikaksi tuli Rovaniemi.

Laitilan mukaan Suomen ortodoksinen kirkko pyrki sovittamaan yhteen ajattoman opillisen ortodoksisuuden ja ajassa elävät kolttasaamelaiset. Kirkon tavoitteena oli rakentaa suomalaista ortodoksisuutta eli integroitua valtakulttuuriin. Samalla se halusi liittää kolttasaamelaiset osaksi omaa historiankuvaansa ja tarjota heille erillisen ortodoksisen identiteetin – marginaalisen kulttuuriautonomian kirkon sisällä ja suhteessa valtaväestöön. Näin kirkko sekä heikensi että vahvisti kolttasaamelaisten omaleimaisuutta.

Koltankielentaitoisten pappien ja yleensäkin kolttaa puhuvien kirkon työntekijöiden puute on aina ollut Suomen ortodoksisen kirkon haaste. Vuonna 1966 sisälähetysjärjestö Pyhän Sergein ja Hermanin Veljeskunnan toiminnanjohtaja Erkki Piiroinen kirjoitti ortodoksien sanomalehdessä Aamun Koitossa kuvaavasti:

– Mutta niin se vain on, että lähes 50-vuotisen itsenäisyytemme aikana emme ole kouluttaneet yhtään kolttanuorukaista kirkon työntekijäksi. Yksikään papeistamme tai opettajistamme ei osaa koltan kieltä. Me olemme tarjonneet heille venäjää ja suomea, mutta emme heidän omaa äidinkieltään. Pyhittäjä Trifon opetteli kolttien kielen ja puhui heille Kristuksesta heidän äidinkielellään. Siinä olikin ilmeisesti opetuksen salaisuus.

Laitilan erillisselvitys tekee kunniaa Erkki Lumisalmelle, joka on toistaiseksi ensimmäinen ja ainoa koltansaamentaitoinen kanttori.

Kolttasaamelaisten panosta vuonna 2002 valmistuneeseen Johannes Krysostomoksen liturgian kääntämiseen voi pitää osoituksena heidän kasvavasta itsetunnostaan. Kääntäminen alkoi kirkon aloitteesta, mutta Laitila painottaa, että pääosan työstä teki kanttori Erkki Lumisalmi.

Laitila siteeraa arkkimandriitta Panteleimonin tekstiä Aamun Koitosta vuodelta 1985, jossa tämä toteaa, että kolttasaamelaiset ovat pohjoisen alueen ortodoksian erikoisuus ja erityinen rikkaus. Tutkijan mukaan Panteleimonin sanankäänteistä voi ikävä kyllä vetää sellaistakin johtopäätöstä, että siinä eksotisoidaan kolttasaamelaisia ja toistellaan suomalaisen valtakulttuurin kolttasaamelaisstereotypioita.

Teuvo Laitila on perehtynyt tarkoin myös siihen, miten ortodoksinen kirkko suhtautuu Pyhittäjä Trifon Petsamolaiseen. Vuonna 2005 ilmestyi Oulun hiippakunnan 25-vuotisjuhlakirja, jossa mutkattomasti todetaan Trifonin olevan yksi Karjalan valistajista. Laitilan mukaan lyhyellä toteamuksella kolttasaamelaiset karjalaistettiin ja Trifonin rooli nimenomaan kolttasaamelaisten valistajana häivytettiin. Muutoin tuossa juhlakirjassa ei paljon kolttasaamelaisista puhuta, mutta vienankarjalaisista riittää kerrottavaa sitäkin enemmän.

Kirkko kirjoitti uudelleen myös kolttasaamelaisten ortodoksisuuden historiaa käyttäen valtaa menneisyyden tulkitsijana. Venäjän ortodoksinen kirkko oli esittänyt kolttasaamelaisten kääntymisen ortodoksisuuteen osana omaa oikean uskon laajentamista ja vaiennut siitä, että kyse oli myös poliittisesta laajentumisesta. Suomen ortodoksinen kirkko otti lähtökohdakseen venäläisten vaikutteiden häivyttämisen. Se korosti Trifonin olleen ortodoksi ja ”unohti” hänen venäläisyytensä. Venäjän kirkon tavoin sekin vaikeni kirkollisen toiminnan poliittisista ulottuvuuksista.

Historiankirjoituksessa julkinen kuva kolttasaamelaisten ortodoksisuudesta on pitkälti kirkon muovaama. Laitilan mukaan kirkko on usein puhunut kolttasaamelaisten puolesta, ei heidän kanssaan. Tämä näkyy julkisuudessa: kirkollisista kysymyksistä ovat tavallisesti puhuneet suomalaiset piispat ja papit, eivät kolttasaamelaiset itse.

Vassi Semenojan tytär Sinikka Semenoja tiivisti asuntolakoulujen vaikutuksen useaan kolttasaamelaisikäluokkaan Kuopiossa 1994 pidetyssä ortodoksivähemmistöjä käsitelleessä seminaarissa toteamalla, että asuntolakoulut murensivat perinteisen kolttasaamelaisen yhteiskuntarakenteen. Lisäksi valtaväestöön kuuluneet opettajat syrjivät kolttasaamelaislapsia, mikä sai monet heistä häpeämään omaa kulttuuriaan.

Erkki Laitilan selvitysten mukaan Suomen ortodoksinen kirkko ei julkisesti kritisoinut asuntolakoulujen toimintaa, mutta arkistoista löytyy muutamia ylimalkaisia ja kohteliaita mainintoja. Esimerkiksi Metropoliitta Johannes piti vuonna 1973 suotavana, että asuntolat ”eivät edistäisi koltille vierasta henkeä”.

Myönteisesti selvityksessä näyttää nousevan esille ainakin yksi kirkonmies ja hän on nykyisin eläkkeelle siirtynyt arkkipiispa Leo. Kielikysymys alkaa nousta vahvemmin esille kirkon sisällä 1980-luvulla ja se voidaan ymmärtää osana Oulun metropoliitta Leon projektia vahvistaa kolttasaamelaisten ortodoksista identiteettiä. Leo tuki myös yleistä koltansaamen elvytystä, kuten kielipesien toimintaa. Laitilan mukaan Leon politiikka ei ainakaan ulkoisesti katsottuna vaikuta kolonialistiselta.

Laitilan mukaan noin vuodesta 1980 lähtien kirkko alkoi muuttaa politiikkaansa. Yksi esimerkki tästä on se, että kolttasaamelaiset itse pääsivät ääneen kirkon julkisilla foorumeilla ja juhlatilaisuuksissa.

Kirkon suomalaiset edustajat näyttivät haastattelevan mieluusti vanhempia naisia, jotka esitettiin vahvoina ortodokseina, joita he toki oikeasti olivatkin. Yksi heistä oli jumalanpalvelustekstien kääntämiseen osallistunut Vassi Semenoja, joka totesi:

– Ortodoksisuus on minulle merkinnyt sitä, etten tätä uskoa mihinkään vaihtaisi.

Laitilan mukaan huomionarvoista on myös Semenojan terävä toteamus haastattelun lopussa:

– Jos emme ota itseämme niskasta kiinni, voi käydä huonosti. Suomen valtio on tehnyt tehtävänsä kulttuurimme, elämäntapamme ja heimomme säilymisen puolesta. Jos emme itse anna vastinetta olemassa oloomme ja ryhdy toimiin, ei sitä voi kukaan muukaan tehdä.

Laitila esittää useita kehittämisehdotuksia, ja nostaa esille erityisesti useita selvitystarpeita. Hänen mukaansa kirkon olisi aika tutkia omaa menneisyyttään yhdessä kolttasaamelaisten kanssa ja varmistaa, että kolttasaamelaisten oma ääni tulee kuuluviin.

Kolttasaamelaiset ovat toisinaan kritisoineet Lapin seurakuntaa tai yleisemmin ortodoksista kirkkoa siitä, että heitä ei kuulla seurakunnan päätöksenteossa. Laitila ehdottaa myös tämän kysymyksen selvittämistä: Mitä seurakunnan, hiippakunnan ja kirkkokunnan tasolla on päätetty kolttasaamelaisia koskevista asioista, ketkä ovat tehneet päätökset sekä miten päätöksentekoa voisi kehittää kolttasaamelaisia osallistavalla tavalla?

– Muinoin osallistuminen keskuspaikoissa järjestettyihin kokouksiin oli erityisesti koltta-alueella välimatkojen ja kulkuyhteyksien takia ongelma, mutta nykytekniikalla etäosallistuminen on arkipäivää. Kirkon kannalta kolttasaamelaisten ottaminen mukaan päätöksentekoon on näin nähdäkseni sidoksissa hallinnollisten rakenteiden tahtotilaan.

– Kolttasaamelaiset ovat muiden saamelaisten tavoin monessa mielessä ylirajainen kansa. Heidän tarkastelunsa ilman, että otetaan huomioon muut saamelaiset, niin Suomessa kuin Ruotsissa, Norjassa ja toivottavasti joskus tulevaisuudessa Venäjällä, sekä näiden maiden luterilaisten ja ortodoksisten kirkkojen – ja valtioiden – saamelaispolitiikka, ei siten liene hedelmällistä, toteaa Erkki Laitila.