Kulttuuri

Suomen ja Saksan suhde on lähes tabun asemassa, sanoo kirjailija Tommi Kinnunen

Tommi Kinnusen romaanissa kävellään läpi sodan runteleman Tunturi-Lapin ja käsitellään suhdetta Saksaan.

Tommi Kinnusen muutaman vuoden takaisessa Finlandia-ehdokkaassa Ei kertonut katuvansa viisi naista joutuu löytämään tiensä läpi poltetun Lapin takaisin kotiseuduilleen. Ison osan romaanista naisviisikko kävelee Enontekiöllä.

Tapahtumien sijoittaminen Käsivarteen oli vähän hankalaakin, Kinnunen kun ei kirja-ajatuksen saadessaan ollut koskaan käynyt siellä.

– Täällä etelässä kaikki luulevat, että olen kuusamolaisena käynyt kaikkialla pohjoisessa, Kinnunen nauraa.

Kinnunen kävi tutustumassa paikkoihin kesällä ennen kirjan kirjoittamista. Perhe tuli autojunalla Kolariin ja ajoi siitä käsivartta ylös Kilpisjärvelle asti. Välillä, oikeastaan aika usein, pysähdeltiin, kun Kinnunen halusi kävellä ja tutkia paikkoja. Hän muun muassa keräsi ja kuvasi kasveja. Biologipuoliso sai vastailla kysymyksiin, kukkisiko se tai tämä kasvi milläkin alueella touko-kesäkuun taitteessa. Lapsi katsoi takapenkillä My Little Ponya.

Yllätyksenä Käsivarren vierailulla tuli Järämän linnoitusalue. Saksalaisten rakennuttama linnake juoksuhautoineen yltää rajajoesta Norjan rajalle saakka. Myös romaanin naishahmot kävelivät sen ohi matkallaan etelään.

– Laitoin heidät sitten yöpymään sinne, Kinnunen kertoo.

Toinen oikea paikka, jossa naiset ovat yötä, on Muonion kirkko. Se säästyi polttamiselta ja tarjoaa romaanissa naisille hetken suojaa.

Kinnusella oli tarkoitus tulla pohjoiseen toisenkin kerran, mutta korona sotki suunnitelmat. Siksi hän ei vieläkään täsmälleen tiedä, miltä Väylän pohjoispäässä näyttää esimerkiksi jäidenlähdön aikaan. Hän koitti selvittää asiaa esimerkiksi videoista, mutta lopputulos ei tyydytä.

– Minusta tuntuu, että se (jäidenlähtö) on tässä harvinaisen huonosti kuvattu, kirjailija harmittelee.

Kinnunen tunnetaan pikkutarkkana taustatöiden tekijänä, niiden taustatöiden, joihin hän toivoisi hieman lisää aikaa. Tällä kertaa romaanin taustoittamiseen kuului Käsivarren matkan lisäksi muun muassa Lapin teiden jälleenrakennuksesta kertovan väitöskirjan lukeminen sekä soittoja Rajavartiolaitokselle, josta kerrottiin, että 1940-luvun alussa koko Käsivartta vartioi yksi rajamies – polkupyörällä. Tuokin rajavartija piipahtaa romaanissa.

Paikallisen luonnon, maisemien ja historian lisäksi Käsivarressa käydessä tuli tuntumaa siihen, miltä tuntuu kävellä hiekkatietä yksin.

– Siinä kuuli vain omat askeleet, Kinnunen kertoo, ja lisää, että sai mielestään tunnelman välitettyä kirjaankin.

Kinnunen myöntää oikeastaan inhoavansa vaellusromaaneja, joissa kuljetaan paikasta toiseen. Juuri se oli motivaationa; kirjoittaa omaan makuun sopiva vaellusromaani.

– Vaellusromaaneissahan päähenkilön pisin matka on lopulta omaan itseensä, ja se on klisee. Henkilöt myös hitsautuvat matkan aikana yhteen, ja se vasta klisee onkin, Kinnunen naurahtaa.

Sota- ja jälleenrakennusaika on Kinnusen mielestä erittäin kiinnostavia käsiteltäviä aiheita. Kinnusen romaaneissa ääneen pääsevät usein he, joita historiankirjoituksessa kerrotaan vähemmän. Ei kertonut katuvansa -romaanin Irene, Katri, Siiri, Veera ja Aili ovat saksalaisten matkaan lähteneitä suomalaisnaisia, joita ei Norjassa Saksan vetäytyessä kuitenkaan oteta mukaan. Norjalaisella vankileirillä heidät häväistään, eikä kotimaassa kohtelu ole sen parempaa.

Kinnunen muistelee luennoineensa opettajatyyliin aiheesta puolisolleen saunassa, kun tämä kysyi, että pitäisikö aiheesta kirjoittaa romaani.

Suomen ja Saksan suhde on Kinnusen mielestä muutenkin lähes tabun asemassa. Sotakirjoissa ja -elokuvissa liikutaan lähes aina Karjalan suunnalla, pohjoisen tapahtumista ollaan hiljempaa.

Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Enontekiön Sanomissa vuonna 2020.