Ihmiset

”Sotaorpous on ollut elämässäni 85 vuotta. Siitä ei toivu koskaan”, sanoo Mikko Virrankoski kaatuneitten muistopäivän alla

Mikko Virrankoskesta tuli sotaorpo kolmevuotiaana.

Hänellä ei ole juuri muistoja isästään. Yhdessä muistikuvassa hän toi äitinsä kanssa evästä isälle, joka oli kyntämässä maata. Toisessa hän on isänsä kanssa suojeluskunnan ampumaharjoituksissa. Pauke pelotti pikku-Mikkoa, joka tarttui isää jalasta ja pyysi, että he lähtisivät.

Rakkaassa valokuvassa hän puolestaan istuu isänsä polvella merimiespuvussa. Itse kuvaustilannetta hän ei muista.

Virrankosken isä kaatui talvisodassa. Isä oli Kauhavan pataljoonan kanssa Taipaleenjoen taisteluissa taaempana reservissä. Neuvostoliiton joukot ampuivat etulinjan taakse häirintätulta, ja yksi sirpale haavoitti Virrankosken isää. Tämä kuoli pian kenttäsairaalassa verenvuotoon.

Isä haudattiin ensin Käkisalmelle, mutta tammikuussa 1940 hänet tuotiin kotipuolen multiin. Hautajaisista Virrankoski muistaa vain hevoset.

– Sotaorpous on ollut elämässäni 85 vuotta. Siitä ei toivu koskaan.

Virrankosken isä lähti koollekutsuttuihin ylimääräisiin harjoituksiin vuonna 1939. Raskaana ollut vaimo jäi johtamaan maatilaa. Esikoispoika Mikko vietiin hoidettavaksi isoisänsä ja tätinsä luo lähelle kotitilaa. Pikkusisko jäi äidin luo, ja sodan jo alettua syntyi vielä pikkuveli.

Virrankoski palasi kotiin vasta vuonna 1943, kun hän aloitti koulun.

– Minulla ei ole juuri muistoja lapsuudesta kotona, Virrankoski sanoo.

Myöhemmätkään muistot kotoa eivät ole pelkästään iloisia. Virrankosken lapsuuskodissa ei juuri puhuttu sotaorpoudesta tai -leskeydestä. Syynä oli äidin uusi puoliso, joka oli Virrankosken mukaan mustasukkainen puolisonsa lapsista ja näiden isästä. Äiti meni uudelleen naimisiin vuonna 1946.

– Äiti häpesi sitä, että meni naimisiin, Virrankoski arvioi äitinsä suhtautumista toiseen avioliittoonsa.

Häpeä näkyi esimerkiksi niin, että äiti piilotti saamansa sotalesken sururistin. Se löytyi vasta tämän kuoleman jälkeen. Virrankoski ja hänen kaksi nuorempaa sisarustaan kävivät lapsina sankarihaudalla isäpuolelta salaa.

Vuonna 1955 Virrankoski lähti armeijaan ja pois kotoa. Työuransa hän teki armeijan leivissä. Sotaorpous tai isän kuolema ei ollut senkään jälkeen puheenaihe sisarusten kesken. Ennemmin puhuttiin arkisista asioista.

– Niin kauan kuin isäpuoli eli, siitä ei puhuttu. Se oli sellainen selän takana pidetty asia.

Kymmenkunta vuotta kotoa lähdön jälkeen isäpuoli kuoli. Vasta myöhemmin Virrankoski puhui asioista veljensä ja siskonsa kanssa.

Isän kuolema saattoi myös vaikuttaa Virrankosken valintaan lähteä sotilasuralle.

– On sen täytynyt vaikuttaa.

Moni koulutoveri haaveili lentäjän urasta, olihan Kauhavalla kuuluisa lentosotakoulu.

– Minä en. Siihen aikaan lentokoneita tippui usein. Ajattelin, että en aio lentäjäksi, kun isä on jo kaatunut.

Virrankoski valitsi kadetikoulun, jossa oli ilmainen asunto, ruoat ja vaatteet ja vielä päivärahakin, eikä valmistumisen jälkeen ollut velkaa, kuten vaikka yliopiston käyneillä. Hän palveli armeijassa täydet 25 vuotta ja eläköityi. Eläkkeellä arvo on eversti.

Armeijan jälkeen alkoi toinen työura kadettikunnan pääsihteerinä. Sitä hän teki kymmenen vuotta ennen toista eläköitymistä. Työuran jälkeen hän on ollut tekemässä esimerkiksi historiikkeja ja veteraanimatrikkeleita muun muassa Muoniossa, Enontekiöllä ja Pellossa ja ollut aktiivinen yhdistystoiminnassa.

Myös Virrankosken puoliso Marjatta on sotaorpo. Hänenkin isänsä kaatui sodassa.

Pariskunnan tarina alkoi Hyrylän sotilaskodista vuonna 1959. Sotilaskodin emäntä esitteli nuorelle luutnantti Virrankoskelle muoniolaislähtöisen Marjatta Heiniemen. Ylioppilas ja komean näköinen, Virrankoski ajatteli, ja kävi heti seuraavana lauantaina tansseissa pokkaamassa Marjatan tanssimaan. Häitä tanssittiin Muoniossa vuonna 1965.

Virrankoskea puhuteltiin Muoniossa Allin vävyksi tai Marjatan mieheksi. Pariskunta halusi palata pohjoiseen, sillä he eivät täysin kotoutuneet pääkaupunkiseudulle. Mikko Virrankoski työskenteli esikunnassa ja Marjatta Virrankoski opettajana.

– Helsinki oli meille työpaikka, Virrankoski muistelee.

Marjatta jäi eläkkeelle vuosituhannen alussa. Uusi koti löytyi Rovaniemeltä, jossa he asuvat edelleen.

Rovaniemellä he liittyivät myös Lapin sotaorvot ry:hyn, joka perustettiin 2003. Parhaimmillaan yhdistyksellä oli viitisensataa jäsentä, mutta sittemmin jäsenmäärä on pudonnut pariin sataan. Viime vuoden lopussa jäseniä oli 217, lisäksi parikymmentä kannatusjäsentä.

Aiemmin sotaorpojen yhdistys teki paljon retkiä esimerkiksi itärajan taistelupaikoille, mutta jäsenistön vanhentuessa liikkuminen on käynyt hankalammaksi. Yhdistys kokoontuu silti säännöllisesti kerhoihin.

Toukokuussa vietettävä kaatuneitten muistopäivä on sotaorpojen vuoden kohokohtia. Virrankosket viettävät päivää tänä vuonna perinteisin menoin.

Tänä vuonna ja muutamana viime vuonna Mikko Virrankosken mieltä on kuitenkin varjostanut Venäjän sota Ukrainaa vastaan. Suomi on ollut nyt soditta 80 vuotta, mutta Virranniemen mieleen on noussut äidin tapa päättää lapsena iltarukoukset sanoilla: ”varjele taivaan isä koko Suomea äläkä päästä Venäjää tänne”.

– Olen sitä alkanut monena iltana lukemaan iltarukouksessa.

Kaatuneitten muistopäivä on sunnuntaina 18. toukokuuta. Lapin sota loppui 80 vuotta sitten 27. huhtikuuta vuonna 1945.