Muualta Lapista

Sodankylän romanit Teresa Palmroth ja Leif Flink eivät ole kohdanneet syrjintää: ”Minua katsotaan niinkuin ihmistä katsotaan”

Etelämpänä suhtautuminen on syrjivämpää, pohjoisempaa voi löytyä vielä lämpimämpi vastaanotto. Näin ajattelevat Leif Flink ja Teresa Palmroth kotikylästään.

Sodankyläläiset Leif Flink ja Teresa Palmroth painottavat heti keskustelumme aluksi, että he voivat edustaa vain itseään – eivät koko romaniyhteisöä, johon kuuluu monenlaisia ihmisiä ihan kuten valtaväestöönkin.

Flink ja Palmroth ovat lupautuneet vastaamaan kysymyksiini romanikulttuurista. Kahvittelemme heidän omistamassaan rivitalokodissa, jonne he ovat juuri muuttaneet vuokralta kerrostalosta.

Yksi mielikuva romaneista sai vahvistuksen jo eteisessä: kodissa on ihailtavan puhdasta. Se ei onnistuisi kaikilta kolmevuotiaan lapsen vanhemmilta työn ja opiskelun ohessa. Leif Flink vahvistaa, että puhtaus kuuluu romanikulttuuriin. Se opitaan vanhemmilta ja liittyy alun perin aikaan, jolloin romanit olivat vaeltajia. Äärimmäisen tarkka hygienia suojasi heitä epidemioilta.

– Korona-aika opetti samaa valtaväestölle: pestään käsiä ja yskitään hihaan, ei kosketa kaikkeen ja eikä pistetä sormia suuhun. Kädet pestään kun tullaan pihalta sisälle ja ennen syömistä, Flink luettelee.

Monet ajattelevat, että romani on hevosmies. Pidän sitä kunnia-asiana, ja positiivisuutena ammattitaitoamme kohtaan ja nostan sitä itsekin esille.

Toinenkin ennakko-oletus osuu oikeaan. Leif Flink on kuin onkin hevosmies, viisivuotiaan ravihevostamman Lauraloven omistaja. Romanikulttuurissa tärkeitä olivat tosin alun perin hevoset, ei niinkään raviurheilu.

– 1900-luvun alkupuolella hevoset olivat väline liikkumiseen. Autot olivat harvinaisia vielä 1960-luvullakin. Ukkini teki elantonsa hevosilla, mutta kun niiden käyttö väheni savotoissa ja muilla työmailla, oli kehitettävä jotakin uutta tilalle. Luulen, että ehkä juuri siksi hän siirtyi ravihommaan, Leif Flink pohtii.

Myös Flinkin isällä ja sedillä on ollut ravihevosia. Hän itse suoritti raviohjastajan kortin 16-vuotiaana, ja ajoi tuolloin aktiivisesti kilpaa. Mutta esimerkiksi hänen veljensä ei harrasta hevoshommia, ja se on hänen oma päätöksensä. Flink uskoo että harrstus periytyi hänelle, koska hän on aina ollut eläinrakas.

– Monet ajattelevat, että romani on hevosmies. Pidän sitä kunnia-asiana, ja positiivisuutena ammattitaitoamme kohtaan ja nostan sitä itsekin esille, Leif Flink sanoo.

Nykyään harrastus vie hänen aikaansa vähemmän, sillä sen edelle ovat menneet perhe ja työ.

– Tämänhetkinen elämäntilanne ei anna laittaa enempää hevosia. Hevonen vie pari–kolme tuntia päivässä. Aamulla menee tunti, päivällä tunti ja illalla tunti. Ajopäivinä menee pidempään.

Hevonen ei tarvitse enää yhtä paljon treeniä kuin nuorempana.

– Ravipiireissä se on keski-ikäinen tamma, mutta pieni varsa se vielä minun silmissäni on. Tämä kausi voi olla sen viimeinen kilpailukausi ennen kuin se siirtyy siitokseen.

Kolmas romanikulttuuriin liitettävä asia on kunnioitus vanhempia kohtaan. Se on Flinkin ja Palmrothin mukaan näkyvämpää kuin valtaväestöllä.

– Se näkyy niin että olemme heille ystävällisiä, emme keskeytä heidän puhettaan, emmekä sano vastaan. Puhekielikin on fiksumpaa ja kunnioittavaa. Teitittelemme vanhempia ihmisiä, eikä se riipu siitä ovatko he romaneita vai kuuluvatko valtaväestöön.

Teresa Palmroth huomasi työskennellessään ikäihmisten parissa, että jotkut pitivät teitittelystä ja jotkut eivät. Sinunkauppojen myötä tilanne muuttui.

Iän lisäksi myös asema saa osakseen kunnioitusta.

– Kun pomoni tulee halliin, teitittelen häntä automaattisesti, mutta kyllä hän taitaa sitä vähän ihmetellä. Ja varmasti teitittelisimme pääministeriä jos hänet tapaisimme, Leif Flink sanoo.

He kuitenkin myöntävät, että omien vanhempien kanssa voi olla myös eri mieltä.

– Ei se sellaista ole, etteikö voisi sanoa omaa mielipidettä ja joskus kovastikin. Varsinkin, jos on hevosista tai autosta kyse. Ääni kovenee kun sukset menevät ristiin. Hän tietää sen isänä ja minä poikana, Leif Flink kuvailee.

Yksi mielikuvista kumoutuu tässä perheessä: usein ajatellaan, että romanit ovat musikaalisia.

– Tähän ajatukseen törmään usein. Olemme kyllä musiikin ystäviä, mutta minulla ei ole nuottikorvaa. Teresalla kyllä on.

Kaikkein omimpana musiikkinaan he pitävät gospelia, mutta radiokanava ei vaihdu, jos sieltä tulee vanhaa iskelmää.

Hengellisyys kuuluu Leif Flinkin mukaan romanikulttuuriin. Suuri osa romaneista kuuluu evankelisluterilaiseen kirkkoon tai niin sanottuihin vapaisiin suuntiin. Flink arvioi, että avoin, ihmisläheinen ja sosiaalinen seurakuntakulttuuri – sekä gospel-musiikki – vetävät heitä puoleensa vapaissa suunnissa. Hän vaihtoi evankelisluterilaisuudesta helluntailaisuuteen lähes 20 vuotta sitten.

Romaninaisten perinteisenä harrastuksena pidetään käsitöitä. Se on ollut myös romanien perinteinen elinkeino. Teresa Palmroth kertoo kuitenkin olevansa siinä harrastuksessa peukalo keskellä kämmentä.

Vaikka vaatetus on valtaväestölle se näkyvin osa romanikulttuuria, se on samalla hyvin henkilökohtainen asia. Romaninuori valitsee kasvaessaan, alkaako käyttää perinteistä vaatetusta. Kaikki romanit eivät pukeudu perinteisesti, ja se on heidän oma valintansa. Flink teki valinnan 15–16-vuotiaana.

– Kukin miettii asian itse, vanhemmat eivät sitä vaadi. Olen kasvanut tämän kulttuurin sisällä, joten tämä tuli luonnostaan. Romanimiehillä ei ehkä ole niin paljon paineita, koska romaninainen on se, joka enemmän erottuu.

Teresa Palmroth alkoi käyttää romaninaisen asua täytettyään 18 vuotta.

– Se ei ollut päätös, vaan luonnollinen ajatus, että teen niin kun olen täysi-ikäinen. Siihen kasvaa ja sen on osa ihmistä. Minulla on myös sukulaistyttöjä, jotka eivät ole alkaneet käyttää asua, hän kertoo.

Kyllä, romaninaisen puku on kallis, mutta niin on vaikkapa kelkkahaalarikin.

Vaatetuksesta poiketaan esimerkiksi työn sitä vaatiessa.

– Lvi-asentajana en käyttänyt näitä vaatteita. Eihän kukaan valtaväestöönkään kuuluva tee autoremppaa kravatti kaulassa, Leif Flink sanoo.

– Työssäni linja-autonkuljettajana ajokamppeet ovat aika samanlaiset kuin minulla tavallisestikin, hän huomaa.

– Kyllä, romaninaisen puku on kallis, mutta niin on vaikkapa kelkkahaalarikin, he vertaavat.

He aikovat opettaa tyttärelleen romanikieltä. Heistä on hyvä asia, että romanijärjestöt ovat alkaneet vaalia sitä.

– Lapsuudenkodissa sitä käytettiin ihan siksi jotta me lapset osaisimme sitä.

Sodankylässä Palmroth ja Flink kertovat saaneensa vain hyvää kohtelua.

– Emme ole kokeneet syrjintää. Lappi on muutenkin paras paikka asua.

He ovat kuulleet ja lukeneet, että jossakin päin Suomea romani saattaa saada kauppareissullaan vartijan peräänsä.

– Tyttäremme Jemina on vilkas: hän tykkää vipeltää, ja siihenkin on suhtauduttu hyvin, Teresa Palmroth kertoo.

Molemmat ovat päässeet työhaastatteluihin omilla nimillään.

– Minua katsotaan niinkuin ihmistä katsotaan. Koulutuksella on tietysti iso rooli, ja siksi olemme koulunpenkillä olleetkin, Leif Flink sanoo.

Lähihoitajaksi opiskeleva, lapsiin ja nuoriin erikoistuva Teresa Palmroth haluaa tulevaisuudessa työskennellä päiväkodissa.

– Työharjoittelussa Poikkijoen päiväkodissa minut otettiin vastaan yksilönä, ei romanina. Työporukka oli oikein kiva, hän muistelee.

Sodankylä on heistä kuin vedenjakaja-alue siinä miten valtaväestö suhtautuu romaneihin.

– Mitä etelämmäksi mennään, suhtautuminen meihin muuttuu. Varmasti se johtuu siitäkin että mitä etelämmäs tästä mennään, romanien määräkin kasvaa, ja ennakkoluuloihin saattaa olla ehkä vähän aihettakin, pari pohtii.

– Toisaalta mitä ylemmäs mennään, sitä parempi. Sodankylääkin parempi, Flink sanoo.

Hän uskoo sen johtuvan siitä että vastassa on toisia vähemmistökulttuureja eli saamelaiset.

Leif Flink kohtaa työssään linja-autonkuljettajana koululaisia ja Kevitsan työmatkalaisia. Sosiaalisella miehellä on laaja ystävä- ja tuttavapiiri.

– Sodankylässä on luonnollista että kun täällä ei asu kovin paljon väkeä, ystävyyssuhteita syntyy jos ei päivittäin niin viikoittain, Flink sanoo.

Romanien kansallispäivä ei ole kovin näkyvä juhlapäivä Lapissa.

– Keski-Euroopassa, jossa romaneilla on hyvin erilaiset olot verrattuna meidän oloihin, se on tärkeä päivä, joka muistuttaa romanien olemassaolosta, Leif Flink sanoo.

Flinkin ja Palmrothin päivän viettoon saattaa kuulua etelässä järjestetyn konsertin lähetyksen seuraaminen, mutta sen kummemmin päivää ei juhlisteta. Flink vertaa sitä Kalevalan päivään.

– Miten sinä koet tuon päivän? Sanopa nyt aivan rehellisesti. Ei se kauheasti hetkauta. Identiteettini on konservatiivinen suomalainen, eikä päivällä siksi ole kovin suurta merkitystä. Pidän silti hyvänä että meilläkin on oma liputuspäivä. Kaikilla eivät ole asiat niin hyvin kuin meillä täällä Sodankylässä.