Muualta Lapista

”Rajapartiossa ei pakkasrajoja tunnettu, eikä alkuun edes työaikalakia”, muistelee ivalolainen vanha rajamies Kassu Linnanmäki

”Rajamiehet pois Rajalta ja tuottavaan työhön.” Näin kuului aikoinaan yksi iskulause Ivalon kylän raitin vappumarssilla. Ivalossa eläkepäiviä viettävä Kaarle ”Kassu” Linnanmäki muistaa hyvin tuon ajan, jolloin rajavartijoita hieman karseerattiin Ivalon kylälläkin, mutta tänä päivänä maailma on täysin muuttunut.

Kassua hymyilyttää, kuinka Rajavartiosto on tänä päivänä uutisotsikoissa tuon tuostakin ja hyvin myönteisesti. Rajavartijan pestit ovat haluttuja paikkoja, joihin pääsyä edellyttää tiukka seula. Kassu sanoo, että kyllä hän tänä päivänä varsinkin osaa olla ylpeä siitä, että tuli tehneeksi elämäntyönsä rajavartijana itärajan metsissä ja tuntureilla.

Milloin sinä Kassu olet tullut Rajan palvelukseen ja mistä päin Suomea?

– Pohjanmaalta, Alajärveltä, minä tulin Lappiin. Tammikuun 10. päivä vuonna 1966 olen jäänyt Ivalon Rajan tienhaarassa pois linja-autosta ja kävellyt siitä komentopaikalle.

– Minähän lähdin Rajaan suoraan kotitilaltani. Se homma meni siellä semmoiseksi, ettei se yhteiselo velipojan kanssa onnistunut. Hän oli niin toisenlainen ja iloluontoisempi kuin minä, joka olin aina kiinni tilan töissä. Minä yritin säästää maitotilejä, mutta hän kuittas ne ja pisti menemään turhuuteen.

– Yhtenä lauantai-iltana olin naapurissa kyntämässä ja sieltä sitten menin kotiin navettatöihin. Se oli täyttä työtä sinäkin iltana, mutta velipoika taas oli lähdössä naapurin poikien kanssa tansseihin, ja minun olisi vielä pitänyt lähteä heitä sinne kuskaamaan. Siinä tuli jo vähän riitaakin siitä hommasta.

– Minä laskeskelin itttekseni niitä maatalon tienestejä. Minä laskin sitäkin, että paljonko sitä tienaa, jos käy työhommissa vielä muissakin huusholleissa ja navetoissa. Kyllä se tuntui siltä, ettei tällä hommalla elä ja töitä vain olisi kauheasti.

– Tuo lauantai-iltainen riita velipojan kanssa oli vielä minun tuoreessa muistissa, kun menin pelaamaan pesäpalloa. Siellä oli yksi Mäkelän Aimo, joka sanoi, että lähde Rajaan. Minähän olin sitten maanantai-ltana nimismies Laitisen Keijon juttusilla. Minä kyselin, että olisiko tässä mahdollisuuksia poliisiksi, tai sitten Rajaan.

– Nimismies sanoi, että poliisiksi en taida päästä kansakoulupohjalta ja karjakkokurssin käyneenä, mutta rajavartiosto voisi sopia. Hän sanoi, että hänpä laittaa paperit Lapin rajavartiostoon. Eikä mennyt kuin viikko, kun tuli määräys, että Lapin rajavartiostoon.

– Nimismieshän tunsi minut ja minä olin kova työmies ja seuran puheenjohtaja, joten kyllä hän oli minun puolella siinä hakemuksessa. Ja kun olin kertonut, ettei tästä tilan hoitamisesta tule mitään, niin kyllä hän hyvän hakemuksen mulle kirjoitti.

Mille vartioasemalle jouduit ensimmäisenä?

– No kun olin junalla ja Eskelisellä, olen siis niitä Eskelisen tuomia, tullut Ivaloon, niin seuraavana aamuna komppanianpäällikkö ja varapäällikkö pyysivät minua toimistoon. He miettivät ja kahtovat niitä minun papereita ja sanovat, että joo, sinä menet Angeliin. Minä sanoin, että eihän siinä mitään. Silloinhan muuten Angeliin piti mennä Karigasniemen kautta kiertämällä.

– Sitten Kotalan Onni kysäisi, että kun sukunimi on Linnanmäki, niin oletkos sinä Linnanmäen Erkille sukua. Erkkihän oli sotilashiihdon suomenmestari. Minä sanoin, että serkkuhan se Erkki on.

– Varapäällikkö Kotala kyselee sitten, että oletkos sinä urheilumiehiä ja minä sanoin, että kyllähän minä nuorempana juoksin kovasti, mutta sitten pesäpallo minut vei. Kotala kyselee, että rupeatkos hiihtämään meillä ja minä sanoin, että kyllähän se sopii. Nehän Rajassa etsivät silloin hiihtäjiä komppaniaan joka puolelta.

– Sillä lailla sitä joskus on sukulaisistakin hyötyä ja niin tuli lähtö Jooseppiin.

Kuinka pian lähtö Raja-Jooseppiin tuli?

– En kai minä ollut kuin vajaan viikon komentopaikalla, kun hyppäsin Hännisen Oton kyytiin, kun se lähti viemään Jooseppiin tavaraa. Kävin rättivarastolla kasarmilla ja sain rättiä ja vaatetta repun täyteen, eikä muuta kuin sarkapuku päälle.

– Raja-Joosepissa joutui heti tositoimiin ja ensimmäisen partion minä tein Simosen Eikan kanssa.

Miten nuori tulokas otettiin vastaan?

– Oikein hyvin. Ja se oli siihen aikaan tapana, että nuorta tulijaa vähän jujutettiin. Muistan, kun tultiin Eikan kanssa pois, niin se sanoi, että tuolla Luton toisella puolella on tuo Ratsasvaara ja sen takana sitten vartio. No kyllä se mulle selvisi reissun aikana, ettei se vartio siellä ole.

– Ja aika pian tuli toinen partio ja kylläpä silloin olikin nuoren miehen repussa painoa. Enhän minä sitä reppua punninnut ja nuoren miehen kunnolla tietenkin kannoin sen selässä Suorsajärven kämpälle. Kun siellä sitten avasin repun, niin siellähän oli jumalattoman painava vuoluokivestä tehty tuhkakuppi. No ei siinä mitään, hyvä että oli sitten tuhkakuppi siellä Suorsajärven kämpälläkin. Nuorta miestä aina vähän koulutettiin leikkimielellä.

Raja-Joosepissa sai lakeuksien mies nähdä oikeita tuntureitakin?

– Olihan se tosiaan jotakin, kun minä Pohjanmaan poika, joka en ollut mäenlaskua ennen harrastanut, sain nyt lasketella avonaisia tuntureita. Kun ensimmäisen kerran pääsin tunturimaastoon hiihtopartioon, niin siinä oli mukana Kurjen Toivo ja Mikkosen Martti.

– Minä laskin niinkuin pikkupoika kyyryssä niitä tunturin rinteitä. Ja olihan se hauskaa silloin ja siinä iässä, isoilla metsäsuksilla tulla alas rinnettä, mies parhaassa kunnossa.

– Kun tultiin tasamaastoon, niin Martti ja Kurki lähtivät vedättämään minua. Ne meinasivat, että hiihtelevät Jooseppiin kahdestaan ja nuori mies tulee perästä. Mutta eihän se nyt niin käynyt, kun minä olin 17-vuotiaana ollut Suomen parhaita juoksussakin, mutta sitten vain se pesäpallo vei, pirulauta.

– Minä hiihdin poikien rinnalle ja kysyin, että mihin te oletta menossa. Ei ne saanu minua jättämään ja heitäkin nauratti jo se homma. Tai en tiedä, ehkä Mikkosen Martti olisi saattanut minut päihittäääkin, kun hän oli kovakuntoinen ja hiihtoporukassa.

Siihen aikaan partio liikkui suksipelillä?

– Sehän oli talvella täyttä hiihtoa. Ja ne oli pitkiä partioreissuja. Maanantaiaamuna lähdettiin ja tultiin lauantaina takaisin. Sitten pääsi saunaan, ja jos ei pyhänä, niin maanantaina lähdettiin taas. Ja se oli samaten viikon reissu. Ei tunnettu Rajassa silloin työaikalakeja. Ei nykyajan rajamiehet enää tee tämmöisiä reissuja.

– Juuri sen takiahan rajamiehillä oli minun aikana 50 vuotta se eläkeikä. Se oli niin kuluttavaa hommaa ja siellä miehet rasittui. Kun muistelen sitä Suorsapäällä tähystämistäkin, niin eihän siellä alkuun ollut edes tähystysmajaa.

– Siellä oli kivikoppi ja siinä aukko, mistä katsottiin munasillaan. Ei siellä ollut mitään alustaa eikä mitään. Siellä vain tähysteltiin tulipalopakkasella Moosesjärven varuskuntaa. Kyllähän se oli raakaa leikkiä.

Hiihtokelikään ei ollut aina parhaimmasta päästä?

– Oli mahtavia hankikantokelejä, mutta keväällä oli sitten pirullista, kun hanki alkoi puottaan ja sukset upposi koko ajan lumeen. Ei siinä auttanut kuin nostella suksia ja sillä lailla pääsi eteenpäin.

– Pakko oli vain jatkaa kämpälle oli suksikeli mikä hyvänsä. Ja aina oli kauheat kantamukset. Reppu selässä ja siinä viikon eväät ja muut kantamukset. Kivääri oli selässä aina ja se oli alkuaikana nimenomaan kivääri, sillä rynnäkkökiväärihän tuli vähän myöhemmin.

– Toisaalta täytyy sanoa, että minä aina tykkäsin hiihtämisestä. Kun oli hyvä kunto, niin sitä jollain lailla nautti siitä hiihtämisestä ja siinä oli semmoista vapautta. Kun kelkat tuli, niin en minä oikein koskaan tykännyt siitä kelkkahommasta. Jos sattui, että kelkka oli hajonnut ja oli sen takia mentävä hiihtämällä, niin minähän oli mielissäni, että nyt pääseekin suksilla.

– Ja se oli kieltämättä raskasta, kun joskus vietiin tavaraa ja rakennuskampetta ahkiolla. Sitten kun Pikku Suorsajärvelle alettiin tehdä tähystysmajaa, niin kaikki rakennuskamppeethan sinne vietiin ahkiolla umpista pitkin. Se oli täysin omien jalkojen varassa se homma silloin.

– Myös semmoinen liikkumistapa kuului asiaan kuin hiihtohinaus. Joku ajoi sitä Rajan kelkantapaista, sitten kun kelkkoja oli, ja toinen tuli köyden perässä suksilla. Siinä vasta pitikin olla tasapainoa ja nuoren miehen kuntoa, että pysyi pystyssä sen köyden perässä, kun kelkka meni kaikenmaailman kinkamien yli.

Sattuiko partioreissuilla työtapaturmia?

– Varmasti yhdelle sun toiselle sattui jotakin pientä matkan varrella. Minulle sattui semmoinen onnettomuus, että kun Kaikkosen Velin kanssa oltiin ihan rajan pinnassa hiihtolatua porkkimassa, niin mullahan tökkäs suksi kiveen.

– Olin tulossa mäkeä alaspäin ja siinä oli jo sulapaikkoja siellä täällä. Minä menin nurin ja suoraan tolppaan päin, mutta sain siinä itseni käännettyä niin, että en lyönyt päätäni, niin henki säilyi.

– Kyllä minä puomille pystyin hiihtämään, mutta siellä oli hypättävä autoon ja minut vietiin terveyskeskukseen. Lapaluu oli poikki ja se tuntui kuin olisi puukko sisuskaluissa. Sairaslomalla se parani itsestään, kun eihän sitä lapaa voi kipsata.

– Ja ohjauslankana oli piikkilanka, jossa revin housun persaukset halki. Ei siinä kyllä työsuojelua oltu ajateltu yhtään.

Kestikö kaikilla rajamiehillä kunto?

– Eihän se ollut huonokuntoisten miesten paikka. Aika paljonhan juuri Pohjanmaalta tuli silloin poikia Rajaan. Taloon tulijan kanssa tehtiin vuoden sopimus ja moni lähti sitten vuoden jälkeen pois. Siitähän se tulee se kurvari-sanakin. Kun nuori mies kävi etelästä vain kääntymässä Rajalla, niin hän ikäänkuin kurvasi sitten takaisin etelään.

– Minun rajamiestaipaleen alkuaikoina rajamiehet olivat täällä yleensä etelän miehiä. Ja silloin heti sodan jälkeen kaikki rajamiehet oli etelän miehiä, ei Rajassa ollut syntyperäisiä inarilaisia. Se oli se vanha aika semmoista vähän toisenlaista ja silloin vihattiin rajamiehiä.

Onko vanhasta Raja-Joosepista mitään jäljellä?

– Vanha puomivartio on purettu ja kohta varmaan vanha vartiokin puretaan. Niitä rivitalojakin on purettu, mutta vanha rantasauna on pystyssä ja se kuulemma saa jäädäkin pystyyn.

– Se sauna on vanhoille jooseppilaisille muistorikas paikka. Tietenkin me rajamiehet siinä saunoimme, mutta se oli kesäisin semmoinen ohjelmanumero Raja-Joosepin lapsille.

– Minähän tein saunalle puita ja lapset lämmitti sitä kesäpäivinä päivästä toiseen. Ne uivat lammessa ja välillä kävivät saunassa lämmittelemässä. Siellä oli oma pumppu ja oma vesi, niin eipä siinä sähköäkään kulunut.

– Kerran sinne tuli nuori joukkueenjohtaja, joka keksi, että tuo lasten saunominen pitää kieltää. Mutta kun vartiopäällikkö Sihvon Leevi sen kuuli, niin se piti puhuttelun ja sanoi, että kuule luutnantti, eihän täällä Joosepissa ole lapsilla sen kummempia huvitteluita, niin että anna sinä heidän saunoa kun he haluavat. Ja Kassu pilkkoo ja tekee puut, eikä ne ole talon puita. Siihen loppui luutnantin jutut.

Raja-Jooseppi oli hyvä asuinpaikka perheille?

– Olihan se luonnonläheinen ja turvallinen asuinpaikka. Lapset varmasti tykkäsivät, koska en ole kuullut kenenkään valittavan siellä asumista. Siellähän meidänkin perhe asui pitkään ja sinne kelpasi muuttaa uuteen hienoon rivitaloon.

– Tulee mieleen sieltä 70-luvun alusta semmoinenkin homma, että ennen sähkölinjaa, tuli Joosepin rakennuksiin virta aggregaateista. Vartion pyykkikone pyöri aggeregaatin voimin ja sulassa sovussa sillä koneella pesi pyykkinsä myös Joosepin asuinväki.

– Tiedän, että Raja-Joosepin entiset lapset tapaavat kokoontua aina kesäisin Luttojoen rannalle vanhoja muistelemaan, joten ei heillä kovin huonoja muistoja varmaan ole Joosepista.

– Poikalapset ja varmasti osa tytöistäkin oppi kalastamaan Joosepissa asuessaan. Luttojoestahan nousi siihen aikaan taimenta. Matkat paikasta toiseen olivat sen verran pitkiä, että niitä oli mukavampi jalkapatikan sijasta mennä polkupyörällä tai mopolla. Eikä sitä kielletty, etteikö lapsi saanut mennä Lutolle myös Rajan pyörällä. Eihän lasten pyöriä oltu oikein keksittykään, joten Jannekin pyöräili sillä isolla valtion pyörällä ja toinen jalka puikkelehti sieltä tankojen välistä.

– Eihän se Jannekaan iso ollut, kun se keksi, että hänpä lähtee yksin kalalle Lutolle. Lea sitä vähän toppuutteli, ettet sinä yksin voi mennä. Minä olin siinä kuulolla ja minä tuumasin, että kyllä se nyt on niin, että poika pitää päästää sinne kalareissulleen, sillä jos ei sitä nyt päästetä, niin ei se mene enää myöhemminkään.

– Ainakin poikaset kesäpäivinä myös uivat ja sukeltelivat siellä Lutossa. Sehän oli niin kiehtova uimapaikka, kun oli hiekkapohja ja kristallinkirkas vesi. Eikä siihen aikaan ollut aikuisia siellä vahtaamassa. Omin päin he siellä olivat ja vahtivat toinen toisiaan.

Olikos Raja-Joosepissa viinarallia?

– Kun siellä oli paljon rajamiehiä töissä, niin ainahan joukkoon mahtuu monenlaista. Kyllähän suurin osa yritti parhaansa tehdä, mutta matkan varrelle mahtui sitten muutama alkoholille perso, sanotaan nyt juopompi rajamies taikka toimiupseeri, joille nyt sitten sattui ja tapahtui muutaman kerran.

– Kun turistit tuli Venäjältä, niin he sai tuoda litran alkoholia ja vajaa pullo kaadettiin maahan. Nämä eräät keksivät sitten, että kun ne vajaat pullot kaadetaan keittiössä lavuaariin, niin laitetaanpa sinne alhaalle likasangon tilalle vähän puhtaampi sanko ja laitetaan lavuaarista yhteys sinne sankkoon.

– Ja kai he teki sitäkin, että kun joskus kaadeltiin niitä pulloja ulkona lumihankeen, niin siellä lumen alla oli silmiastia eli pesuvati ja ne prosentit meni sinne, ei se lumi niitä laimentanut.

– Ja se oli 60-lukua, kun Ivalossa oli seuraavana päivänä hiihtoleiri ja minä vartiolla hoksasin, että käynpä ajankulukseni verryttelemässä suksilla puomivartiolla. Ei sitä tietä siihen aikaan kovin säännöllisesti aurattu, joten sitä oli hyvä hiihdellä 13 kilometrin lenkki.

– Puomivartion pihalla laitoin sukset sen hirsistä seinää vasten ja menin käymään sisällä. No, siellähän on toimiupseeri päissään ja se karjaisee, että lähettikös vartiopäällikkö sinut vakoilemaan.

– Se kaivoi puukon esille ja painaa sen minua vasten. Minä vetäydyin siitä ja painelin vain ulos. Kiersin puomivartion siellä muutaman kerran ja lähdin sitten vartiolle. Olisin minä saanut sen puukon siltä omin käsin pois, mutta minä ajattelin, että viisainta vain kun lähden ulos.

– Minä jotenkin aattelin, että kun se on minua vanhempi ukko ja oikeastaan minun esimies, niin mitäpä minä nuori mies hänen touhuihinsa puutun. En minä hänestä kertonut eteenpäin, mutta se hommahan eteni sillä lailla, että seuraavana yönä sieltä joutui se toimiupseerin kanssa puomilla ollut rajamieskaveri pakenemaan kävellen vartiolle, kun se touhu äityi niin pahaksi ja tuli sitten myös julki komppanian päällikölle.

– Jos muistelee jonkun hauskan tapauksen, niin kerranhan oli Joosepin miehiä komennettu etsintöihin Repojokivarteen. Siellä oli retkeilemässä Kellokosken mielisairaalan hoidokkeja, ja kaksi potilasta oli kadonnut metsään. Se toinen löytyi, mutta toinen taitaa olla vieläkin siellä maastossa.

– Alapässärin Heikki oli isona miehenä saanut kantaakseen sen kymmenen kilon kenttäradion ja kuului pitkälle, kun hän kävellessään kiroili ja ihmetteli kovaan ääneen, että joka paikkaan ne nuita saatanan hulluja völjäävätkin. Siinä pyöri etsijöiden joukossa niitä Kellokosken potilaita ja hoitajia ja yksi nuori nätti naispotilas katsoi Heikkiä ylöspäin ja kysäisi; anteeksi, mutta oletteko te meidän uusi ylilääkäri.

– Hessuhan ei yleensä jäänyt sanattomaksi, mutta siinä hänellä loksahti suu auki. Ei hän siihen osannut vastata. Rajamiehet mietti vielä pitkään, että kysyiköhän se nuori naispotilas piruuttaan Heikiltä noin. Vai luuliko se tyttö oikeasti, että Heikki olisi joku ylilääkäri, kun se noin taitavasti ihan lennosta vain teki diagnoosin ja luokitteli kaikki hulluiksi.

Näitkö luvattomia rajanylityksiä?

– Kaikesta en voi puhua, mutta ehkä semmoisen tarinan voin tästä muistella, mikä tapahtui siihen aikaan, kun olin Suorsajärven kämppää tekemässä Laineen Auliksen ja Mikkosen Martin kanssa.

– Me katselimme, että sisämaasta tulee lentokone ja etenee kurua pitkin. Sehän alkoi näyttää siltä, että tuo konehan menee rajan yli. Ja se meni rajan yli ja tuli sieltä kyllä aika pian samaa reittiä takaisin.

– Eihän siinä auttanut kuin ilmoittaa heti vartiolle, että suomalainen kone kävi toisella puolella. Tiedän, että asiaa tutkittiin ja sitten odotettiin sitäkin, tuleeko naapurilta ilmoitusta, mutta ei sieltä koskaan mitään kuulunut.

– Sehän oli periaatteessa kauhea rikos, rajaloukkaus, mutta se oli myös puhdas vahinko siltä lentäjältä ja minusta tuntuu, että asiaa ei sen takia viety kovin pitkälle ja hyvä niin.

Millainen oli rajamiehen vaatetus?

– Alkuaikoina oli se anorakki ja sen kaverina sarkahousut. Sarkahan ei vain pidä tuulta, joten me kaikki vanhat rajamiehet tiedettiin se, että paras lämmitin oli sanomalehtitukko munien suojana. Sehän oli hyvä eriste se sanomalehti ja lukuhaluisimmat saivat siitä sitten luettavaakin illaksi partiokämpälle.

– Alkuun ei ollut edes huopakumisaapasta, vaan nahkakumisaapas ja siellä villasukka. Jalkarättiä minä en koskaan käyttänyt, minä olen jo sen verran eri ikäluokkaa, että en minä ole koskaan jalkarättiä oppinut käyttämään.

– Naamahan se useasti meinasi paleltua kovilla pakkasilla. Kun kerran aivan kauheassa pakkasessa hiihdeltiin Suorsajärveltä Kippikselle, niin siinä piti välillä pysähtyä ja katsoa kaverin naamaa, ettei se ole mennyt kovin valkoiseksi. Piti vain hieroa kasvoja välillä ja jatkaa taas matkaa.

– Kun kämpälle päästiin, niin ei muuta kuin valkia pystykaminaan ja siihen lämmittelemään. Myöhemmin kuulin, että lentokentällä oli sinä päivänä -52 astetta, ja siellä me pojat vain hiihtelimme.

– Kyllä se oli raakaa hommaa, mutta toimistossa vain kirjoitettiin meille havaintolappu ja mitä reittiä hiihdät. Pakkohan siellä oli partioida, vaikka kyllä kai se tiedettiin, ettei siellä semmoisilla pakkasilla vastapuolikaan ole hiihtämässä, niin jottei siellä ole ketään mitä vartioida.

– Kun tätä kaikkea miettii, niin aivan oikein se oli, että pääsimme eläkkeelle 50-vuotiaana. Ja niissä hommissa niin moni meistä palellutti itsensä ja niitä vaivoja moni kärsii enemmän tai vähemmän nyt vanhana miehenä. Meneppä itse makkaamaan ja tähystämään kylmän kiven päälle, niin jokainen tietää mitä se on. Ei ihme, että parhaillaan oli sitten seitsemän rajamiestä teekoossa hakemassa lääkettä virtsarakon tulehdukseen.

Partiokämpässä kuitenkin tarkeni nukkua?

– Tuli sammui joskus yöllä kahden aikaan ja toinen nousi lataamaan kaminan puita täyteen. Kyllä siellä hyvä oli nukkua patjan ja viltin kanssa. Makuupussejahan ei alkuun edes tunnettu. Puut oli tehty valmiiksi, kun me rajamiehet olimme ne puut tehneet ja ahkiolla vetäneet.

– Sotaharjoituksissa nukuttiin teltassa, mutta partioreissuilla oltiin melkein aina partiokämpissä. Sehän oli se partiokämppien ideakin juuri se, että partio saattoi päivän mittaan kulkea kämpältä toiselle ja tukeutua partiokämppäverkostoon.

– Tulee mieleen ne tähystysmajatkin tunturissa. Nehän oli aluksi vain neliskanttisia koppeja, joissa oli ovi. Minä sanoin, että eikö noihin voi tehdä tuulikaappia oven eteen. Kun ne aikansa mietti sitä asiaa, niin viimein niihin saatiin tuulikaapit, joihin laittaa reput ja sukset. Olihan se heti toisenlaista, kun oli tuulikaappi, niin ettei tuuli vinkunut ja veto käynyt heti kun oven aukaisi.

– Kun 60-luvulla oltiin partiossa ja kuultiin, jotta sieltä rajanaapurin partio tuloo, niin nehän venäläiset menivät sitten piiloon. Se oli heidän taktiikkana silloin ja meni monta vuotta, kun tuli sitten se rutiini, että he tervehtivät meitä omalta puoleltaan ja me tervehdimme myös. Vaikka aika harvoin siellä partiossa kuitenkaan naapurin poikia yleensä näkyi.

Millaiset oli partioeväät?

– Rajastahan sai ostaa evästä tukkuhintaan ja se otettiin tilistä pois. Ei siellä nälkää nähty, oli lihapurkkia ja säilykettä, kahvia, teetä, mehutiivistettä ja näkkileipää. Jotkut kanteli perunoitakin repussa, mutta silloin täytyi olla tarkkana, että jos potut jäätyi repussa, niin ne piti laittaa jäisenä saman tien kattilaan. Jonkun rajamiehen vaimo pesi miehelleen perunat valmiiksi ja sehän ei pestu peruna kestä hyvänä partiossa.

– Paljonhan me partioreissuilla hankittiin evästä myös kalastamalla ja lintujakin ammuttiin joskus. Sitä laskettiin iltasella verkot veteen ja paljonhan sitä tuli heiteltyä virveliäkin. Kippisojalta sai aina hyvästi heittelemällä harria ja tuli sitä itärajan ojista myös tammukkaa. Monesti syötiin partiokämpällä tuoretta kallaa ja joskus sitä riitti kotia vietäväksikin.

– Me vanhat rajamiehet muistamme senkin, että ennen UK-puiston perustamista laitettiin Luttoon Joosepin mökin kohdalle siihen joen ponniin verkot. Siitähän ihan pyydettiin vartiolle kalaa. Nykyaikana rajapartiot eivät kai edes saa kalastaa, mutta siihen aikaan se oli ihan suositus, että hankkkikaa luonnosta lisämuonaa.

– Poromiesten kanssa meillä Raja-Joosepin rajamiehillä oli hyvät välit ja Hirvas-Vuopion Jussi varsinkin oli tuttu vieras vartiolla. Kyllä hänelle ja muillekin poromiehille kahvit keitettiin, mutta Jussi erityisesti jäi mieleeni, kun hän siitä kahvipöydästä sitten lähti aina Luton yli karistelemaan puista poroille luppoa.

– Ja tulee mieleen karhunpyytäjä Lampelan Aimokin, hänkin liikkui Joosepissa päin ja aina Aimollekin kahvit tarjottiin ja hänestä jäi hyvät muistot.

Sinä ammuit partioreissulla myös karhun?

– Se oli kevätpyynnin aikaa ja me oltiin Suorsapäällä tähystämässä, sillä kertaa neljän miehen partio. Kun minä vapauduin siitä omasta neljän tunnin hukistani, niin sanoin pojille, että mulla on kaira matkassa, niin minäpä käyn Hanhijärvellä hakemassa meille taimenta.

– Minä menin Hanhijärvelle ja sainkin jonkun taimenen. Kun palasin ja lähdin nousemaan tähystysmajalle, niin siinä oli sellainen heteoja, jonka varrelle pysähdyin ja mietin, että miten tuosta astuisi yli suksilla. No minä taas lähden hiihtämään ja yhtäkkiä näen, että tuollahan on 15 - 20 metrin päässä karhu ja se kattoo minua.

– Minullahan oli oma kivääri mukana. Minulla tietokone raksutti päässä nopiasti, että nythän on karhunpyyntilupa. Ja minä otin ja ammuin kädeltä sen karhun. Se lyykähti maahan. Kävelin sen viereen ja katoin, että se on varmasti kanttuvei.

– Sitten huomasin, että mitä tuossa hangella vilisee. Siinähän oli neljä karhunpentua. Minä en edes pistänyt sitä karhua, vaan jätin kiväärin puuta vasten, että pääsen nopeaa hiihtämään. Menin Suorsajärvelle ja sanoin pojille, että sain karhun ja siellä on neljä pentua, niin että lähden hakemaan vartiolta kelkkaa.

– Eihän meillä edes ollut omaa kelkkaa vartiolla silloin, mutta minä tiesin, että siellä on sillä hetkellä Keskon majan rakentajien moottorikelkka. Oliko ne Anterin pojat sen siihen tuoneet vai mitenkä se oli, mutta meillä oli siihen kelkkaan vapaa käyttöoikeus.

– Ja sitten kun pääsen vartiolle, niin kerron tapauksen luutnantti Tanniselle. Tanninen sanoo, että hän lähtöö matkaan ja niin me ajeltiin sen karhun luo kelkalla ja reki perässä. Se oli hankikelin aikaa, joten kelkalla pääsi mistä vain.

– Menimme siihen karhun kaatopaikalle, mutta eihän siinä karhua näy missään. Minä otin kiväärin ja latasin sen ja ajattelin, että ei se kaukana voi olla, oli se niin hyvä laukaus. Tanninen ottaa minua hihasta kiinni ja sanoo, että älä mee, se on haavoittunut se karhu. Minä sanoin, että minä olen sotilas ja minulla on kivääri, jotta en minä yhtä karhua pelkää. Karhuhan löytyi 30 metrin päästä, siihen se oli kuusen alle lyyhistynyt.

Mitä karhulle tehtiin?

– Karhu kyytiin ja Tanninen pani kaksi pentua reppuun ja minä laitoin kaksi pentua reppuun. Sitten ajeltiin vartiolle ja pennut laitettiin kuivaushuoneeseen ja sitten ruvettiin miettimään, että mitä näille tehdään.

– Sen verran tiesimme, että pennuille pitää antaa maitoa. Sitä annettiin ja nehän joivat sitä kuin kissanpennut. Aamulla nyljettiin se karhu Kotalan ja Mikkosen Henrikin kansa. Meillä ei ollut tarkkaa tietoa siitä, miten karhu nyljetään, mutta ihan hyvin se nahka saatiin pois ja sisuskalut samaten.

– Siinä meni poikia työvuoron jälkeen Ivaloon ja siellähän sana levisi, että Kassu on ampunut karhun. Pian tuli Jooseppiin Riistanhoitoyhdistyksen miehet katsomaan ja kysymään, että sinäkö ammuit karhun pesään, semmoistahan ei nimittäin olisi saanut tehdä.

– Minä selitin, että kyllä tämä on erauspoika, edelliskevään pentu, joka oli siinä hoitamassa näitä lapsia. No RHY:n miehistä joku hoksasi, että Katajamaan Teuvohan ampui toissapäivänä emon Kattajärvellä ja se oli varmasti näiden pentujen äiti. Ja yhdessä tuumittiin siinä, että jos en olisi ampunut karhua, niin pennut olisivat varmasti kuolleet, koska eihän se erauspoika olisi pystynyt niitä imettämään.

Mikä oli karhunpentujen kohtalo?

– No ensinnäkin pian soitti minulle professori Pulliainen. Häntä tapaus kiinnosti, koska hänen tietääkseen tämä oli ensimmäinen kerta, kun karhu tekee neloset. Hän pyysi meitä joka viikko punnitsemaan karhunpennut.

– Muutaman viikon päästä soitti Rovaniemeltä Rova-Motellin omistaja. Hän ehdotti, että tehdäänkö diili, että hän tekee tarhakopin pennuille harjateräksestä, ottaa pääsymaksun ja minulle kilahtaisi osa siitä tuotosta. Minä jo tiesin, että kaikki eläintarhat Ruotsia myöten on karhuja täynnä, joten niihin pentuja ei voi laittaa, joten tein sopimuksen sen Rova-Motellin Kallion kanssa.

– Kyllä ne karhunpennut sitten ehtivät nähdä Suomea ja ne kävivät Lapualla maatalousnäyttelyssäkin. Ihmisten into katsoa niitä karhuja alkoi vähän hiipua ja yhdessä vaiheessa ne olivat velipojan luona Alajärvellä. Kun velipoika ja vaimonsa katsoivat yhtenä aamuna pihalle, niin siinähän oli karhu ikkunan takana kämmen ikkunaa vasten. Eihän sellaista irti päässyttä karhua saa enää takaisin häkkiin. Ilmeisesti ne pienoiskiväärillä ampuivat sen karhun sitten.

– Yksi karhuista myytiin Jyväskylään ja kaksi päätyi Kemiin jonkun matkailuyrittäjän paikkaan. Minä ammuin ne lopulta sinne tarhaan vuonna -69. Siihen niiden matka olisi muutenkin pysähtynyt, eikä niitä enää kukaa muu olisi ostanut. Nykyään tällainen häkkikarhujen pitäminen on kiellettyäkin.

– Olihan ne karhut häkissä aika äkäisiäkin, kun ne kasvoivat. Lapualla ihmiset syötti niille jäätelöä ja makeaa ja johan ne söivät kaiken mielellään. Minä sanoin, että omalla vastuulla niitä syötätte, en vastaa, jos menee käsi.

– Alajärvellä Pirkko keitti niille kaurapuurot ja kaupat toi ylimenneitä hedelmiä. Ei se ruokkiminen sillä lailla kallista ollut. Jälkeenpäin olen miettinyt, että oli se hyvä, että ammuin silloin sen erauspojan välittömästi. Jos olisin vähänkään epäröinyt, niin sehän olisi tullut päälle ja ollut vihainen, kun se olisi puolustanut sisaruksiaan.

Millainen oli rajanylitysliikenne 60-luvun lopulla?

– Pohjoismaalaiset saivat luvan kulkea yli -67. Siihen aikaan ajettiin joka päivä maivaa. Kymmenkunta rekkaa haki joka päivä kalaa ja se kaikki meni Pohjanmaalle minkinruuaksi. Se oli kovaa kalanajoa, kun rekat ajeli sitä mutkaista ja huonokuntoista Raja-Joosepin tietä pitkin.

– Se vanha Raja-Joosepin tie oli kelirikon aikaan oikein huono ajettava. Ja keväällä puutavaran ajo piti lopettaa, kun se soratie ei olisi kestänyt.

Kävivätkö presidentit Raja-Joosepissa?

– Kekkonenhan hiihteli sieltä käsin joka kevät ja vartiolla olikin palvelu silloin viimeisen päälle. Minun mieleen jäi se, kun Manu tuli meille Anteriin hiihtämään. Oli semmoinen keväinen usvakeli, että helikopteri ei pystynyt lentämään, joten Rajan piti miettiä, että miten tuo Manun seurue nyt saadaan Anteriin tai ainakin lähemmäksi Anteria. He kai ajatteli, ettei Manua ihan voi hiihdättää Joosepista Anteriin sitä 30 kilometrin sohjoista tieuraa pitkin.

– Minä lähdin yhdeksi kuskiksi sille seurueelle ja heidät vietiin Harrijärvelle, josta he sitten lähtivät hiihtämään Anteriin. Siellä oli Anterijokivarressa laavut makkaranpaistoa varten ja sauna tietysti lämpeni vartiolla.

– Koivistohan muuten kätteli kaikki raja-jooseppilaiset vartion pihassa, siinä oli lapsetkin pihalla ja Manu paiskasi heillekin sitä isoa kouraansa. Jotkut ihmetteli, että miksihän tähän pihalle on siviilit käsketty, mutta se idea oli siinä, että Manu näkee, että täällä asuu vartiolla ihan kokonaisia perheitä vaimoineen ja lapsineen.

– Ja Koiviston seurueessa oli tietenkin mukana eversti Jalmari Mattila, Lapin rajavartioston silloinen komentaja. Jalluhan oli viimeisen päälle reilu komentaja rajamiehiä kohtaan, ei sellaista komentajaa ole ollut toista, hän oli rajamiesten puolella.

– Tietenkin me rajamiehet teitittelimme Mattilaa. Se oli tarkkaa siihen aikaan, mutta nythän Rajassa on nykyajan meininki, että kaikki ovat sinuja keskenään.

Sinä kävit pienen mutkan myös Nuorgamin vartiolla?

– Minä oikeastaan piipahdin ensin siviilissä, kun ajattelin, että sielläkin on töitä niin paljon tarjolla, että voisin saadan sen leivän sieltäkin. Olin Syyrakkiharjussa ajamassa autoa ja kattelin sillä reissulla vaaran päältä kuinka järvet siintää kaukana. Siinä minusta alkoi tuntua, että kyllä sitä sittenkin kaipaa tuonne rajan pintaan ja niihin maisemiin töihin, että ei tämä siviili olekaan minun paikka.

– Lea sanoi kotona, että eihän siinä mitään, käy kysymässä esikunnassa, vieläkö ne huolii sinut takaisin. Minähän kävin esikunnassa ja siltä kuulosti, että he huolivat minut takaisin.

– Minä pääsin Rajaan takaisin, mutta se määräys tulikin nyt Nuorgamiin. Minä lähdin Nuorgamiin, mutta voin sanoa, että en minä viihtynyt siellä ollenkaan. Olisihan sitä Norjan kaupasta voinut tavaraa tuoda, mutta minä kaipasin metsämaisemiin.

– Työkaverit oli Nuorgamissa mukavia ja yksi heistä oli tietenkin Guttormin Veikko, mukava ja reilu kaveri ja kovakuntoinen mies, hänkin oli ollut hiihtovalmennuksen porukoissa. Minä ihmettelin, että mitenhän täältä pääsisi takaisin Jooseppiin ja se asia ratkesi oikeastaan nopeasti ja ihan luonnostaan, kun näin Ivalossa Vähäkyttää, joka halusi palvelukseen ylös. Hän pääsi Nuorgamiin ja minä pääsin hänen tilalle Raja-Jooseppiin.

Sinä et koskaan halunnut korpivartioille?

– Ei minulla oikeastaan koskaan tehnyt mieli Anteriin taikka muille korpivartioille. Kun meillä oli oma yritys, niin sekin vaikutti siihen, että halusin pysyä lähempänä Ivaloa tieyhteyksien päässä ja Raja-Jooseppi oli silloin hyvä paikka.

– Minä muistan 60-luvulta sen, kun ne korpivartioiden miehet tuli Ivaloon vapaapäiviään viettämään. Kyllähän sitten Ivalon tansseissa saattoi tulla kärhämää Ivalon poikien kanssa, kun samoista tytöistähän siinä kilpailtiin. Ja saattoihan ne korpivartioiden miehet siinä vähän rähissä viinapäissään, enkä yhtään ihmettele. Kyllähän se elämä erämaavartioilla oli niin raakaa ja yksinäistä, että miehet Ivaloon tullessaan yrittivät vähän rentoutua.

Arvostettiinko rajamiehiä ennen vanhaan?

– Eihän se aina se arvostus ollut niin suurta, kun muistaa yhden Ivalon vappumarssinkin, jossa iskulause kuului, että rajamiehet pois rajoilta tuottavaan työhön. Vaikka hyvinhän minäkin olen aina Inarin vasemmistolaisten kanssa pärjännyt. Tulee mieleen Veikko Aatami Heikkiläkin, joka monesti matkasi Inarin kunnan asioissa Murmanskin puolella ja vaihdomme aina puomilla kuulumisia. Hän ajatteli inarilaisten parasta ja oli isänmaallinen kaveri, aikoinaan Inarin kutsuntalautakunnassakin pitkään Inarin kunnan edustajana ja siellä hän aina houkutteli Inarin nuorukaisia Rajan palvelukseen.

– Mutta nythän rajavartiosto, rajamiehet ja naispuoliset rajavartijatkin, ovat niin arvostettuja ja kun maailman meno on tällainen, niin se arvostus vain nousee. Minä tunnen ihan ylpeyttä, kun näen tämän päivän nuoria rajavartijoita tuossa kylän raitilla liikkumassa. Ja nyt moni rajavartija on paikkakuntalainen, ei ne enää ole pelkästään Pohjanmaan miehiä kuten aikoinaan.

– En tiedä mitä tämän päivän rajavartijat saavat puhua, mutta minun aikana se kaikki oli hyvin salaista. Ohjusjupakan aikana ei saanut kertoa mitään mitä oli kuullut ja nähnyt, ja eikä sitä oikein voinut vaimollekaan kertoa, että mihin lähtee partioon. Ja se oppi meni selkäytimeen, eikä niistä asioista sitten kerrottu. Ei Lea tiennyt missä minä olen, korkeintaan sen, että koska se partio päättyy ja minä päivänä minun taas pitäisi olla kotona.

Oliko Rajavartiolaitos hyvä työnantaja?

– Se oli loppujen lopuksi hyvä työnantaja. Olosuhteet paranivat hiljalleen ja palkkaluokka nousi ja tuli toimiraha. Rajajoosepin aikainen työkaverini Peltomaan Marttihan se oli pääluottamusmiehenä niistä asioista neuvottelemassa esikunnassa. Ei kai ne aina helppoja neuvotteluja olleet, kun sen ajan esikunnassa oli varmasti monenlaista kovanaamaa vastapuolella.

– Ja kamppeethan oli aina Rajan puolesta. Vaatteet sai aluvaatteista päällysvaatteisiin. Ja se oli semmoista hyvähenkistä yhteisöllistä aikaa. Joulunakin vartiolla rajavartiosto tarjosi kaikille Joosepin perheille jouluaterian.

– Nyt voi ehkä muistella senkin kuinka yhtenä jouluna menin vapaa-ajallani vartiolle katsomaan poikia. No siellähän päivystäjä nukkuu vessanpöntön vieressä makkurissa. Hän oli alkanut juhlimaan siellä joulua sillä tavalla. Minä painelin kotia, löin vehkeet päälle ja rupesin päivystämään siksi aikaa että kaveri virkoaa. En minä hänestä muistutusta tehnyt ja tällä tavalla sitä siihen aikaan yritettiin työkaveria auttaa. Ja yksi rajamies oli semmoinen, ettei hän pystynyt kiipeämään Koiravaaran tähystystorniin. Hän jäi aina sinne alas. Me annoimme hänen olla ja aika pian hän omia aikojaan palasi sinne mistä oli tullutkin, muistaakseni Helsinkiin.

– Moni vanha rajamieskaveri on lähtenyt jo paremman pilkotuksen puolelle ja nyt taitaa olla sillä lailla, että minä alan olla täällä niitä vanhimpia vanhoja rajamiehiä. Minä ja Savusen Matti taidamme olla ne varttuneimmat rajamiehet Ivalon kylällä.

– Kun minä jouduin Joosepin vuosina tekemään paljon raskaita hommia, niin halusin monesti kaveriksi siihen Ijäksen Joukon ja Karppisen Saulin, kun ne oli kovia työmiehiä. Ja Saulihan lähti tästä maailmasta jo monta vuotta sitten. Hän oli reilu ja mukava mies viimeisen päälle hänkin, ja tietenkin myös maineikas kalamies ja kalajuttujen kertoja.

– En ole koskaan katunut sitä, että tuli jätettyä ne maatalon työt ja maitotilit taakse Pohjanmaalla ja pääsin tänne Lappiin. Täältä löysin hyvän vaimonkin ja täällä on perhe perustettu. Ikää tulee ja kaikenlaisia vaivoja iän myötä, mutta yritän liikkua ja kuntoilla omaan tahtiini. Ja kohtahan tässä laitetaan taas perunat itämään, kyllä sen verran on maatyöt Pohjanmaan pojalla verissä, että omat potut pitää laittaa maahan tulevanakin kesänä.

– Sen kuulin paljon myöhemmin, että onhan minusta jäänyt sinne itärajan pintaan pieni muistokin. Eikä sen parempaa muistoa vanha rajamies voi saadakaan. Se mäki, missä aikoinaan niin pahasti kaaduin, niin se on saanut nimensä yleiseen karttaan. Metsähallituksen suunnittelija sen minulle kerran sanoi, että siellä on nyt se mäki saanut nimekseen Linnanmäki.

Se Anterin vartioasemarakennus on vielä pystyssä, mutta sehän on saanut purkutuomion. Olen ajatellut, että eihän tuo enää paljon kuluta, jos saisi jäädä pystyyn. Se olisi siinä Rajan muistomerkkinä kulkijoille ja sitäpaitsi, jos joskus ajat vielä kovenee, niin Anterin vartioasemankin katto ja seinät voivat tarjota tervetullutta tuulensuojaa isommillekin rajajoukoille, tuumailee Kassu.