Muualta Lapista

”Rajan helikopteri toi huoltoa korpivartioille ja turvaa erämaataloihin”, muistelee lentokapteeni Matti Jokinen

Rajavartiolaitoksen entinen helikopterilentäjä Matti Jokinen asuu Turussa, mutta käy joka vuosia ainakin muutaman kerran Inarin kunnan alueella. Hänellä on hyvät muistot pohjoisesta ja hän haluaa käydä täällä tapaamassa vanhoja ystäviään. Myös yhteys Tunturi-Ilmailijoihin on säilynyt ja tänäkin keväänä hän toiminut yhdistykselle kouluttajana.

Milloin sinä Matti aloitit Rajan helikopterilentäjänä?

– Minä tulin Ivaloon lentämään Lapin rajavartioston helikopteria 1974. Seuraava lähin helikopteri olikin sitten Kajaanissa. Toki Lapissa oli hyvin vesilentokoneita, kun ne palvelivat siihen aikaan bisnespuolta.

– Rajan eka helikopteri tuli Lappiin ja se johtuu siitä traagisesta tapauksesta, kun se viisivuotias tyttö katosi Muoniossa metsään ja kuoli sinne. Hän oli kävellyt viikon aikana hirmuisen matkan, eivätkä etsijät ehtineet löytää häntä elävänä.

– Tämän tytön kuoleman jälkeen syntyi Lappiin vapaaehtoinen pelastuspalvelu ja samoin tuli helikopteri. Tämän piti tapahtua, että helikopteri tuli Lappiin. Ja sitä ensimmäistä Rajan helikopteria lensi Lapissa legendaarinen lentäjä Antti Pesonen, Suomen ensimmäinen helikopteri-valtiolentäjä, Puolassa puolalaiskoptereihin koulutuksen saanut kaveri.

Sinun työparisi taisi olla helikopterimekaanikko Martti Koskinen?

– Marahan se oli helikopterimekaanikko. Eikä Martti Koskista voi sivuuttaa, silloin kun puhutaan Lapin rajavartioston historiasta ja helikopteritoiminnasta. Minähän tulin vuonna -74 valmiiseen pöytään. Täällä oli Pesosen Antti ja Marakin oli tullut jo 60-luvulla. Marahan helikopterimekaanikkona suunnisti, hän tunsi talot ja kaikki.

Lapin rajavartioston toimialue taisi tulla sinulle tutuksi ilmasta katsoen?

– Rajan pinta ja kaikki korpivartiot tulivat tutuiksi. Kun nyt muistelen niitä korpivartioita, niin olivathan ne mukavia paikkoja. Siellä oli kiva yöpyä, oli hyvät ruuat, kun emännät niitä ruokia siellä valmisti ja saunahan lämpeni aina korpivartiolla.

Istuitteko iltaa korpivartioilla?

– No kyllähän sitä aina oli niin väsynyt pitkän päivän jälkeen, että mentiin oikeastaan nukkumaan iltatoimien jälkeen. Ei sitä kovin myöhään jaksanut iltaa istua.

– Ja korpivartioilla tiedettiin etukäteen, että nyt on kopteri tulossa. Meillähän oli koko ajan radioyhteys vartioihin ja Ivaloon, missä oli oikein hyvät radiomiehet. Kun heille ilmoitti, niin viesti meni eteenpäin.

Istuiko Rajan kopterin kyydissä matkustajia?

– Siellä istui tietysti usein rajamiehiä. Me saatettiin heittää partioita paikasta toiseen ja viedä heitä partiotuvalle. Joskus siellä oli Kemihaaran miehiä kävellyt omalta suunnaltaan vastaan ja partiot tapasivat kämpällä. Me jätettiin pojat kämpälle ja iskeydyttiin taas rajaan kiinni ja sitten lennettiin rajavalvontaa vaikka etelään päin ja taas treffattiin joku partio, otettiin kyytiin ja heitettiin jonnekin. Ei siinä kyllä paljon hukka-aikaa ollut.

– Ja Ivalohan oli hyvä paikka kopterille, kun se oli niin lähellä rajaa. Rovaniemeltä saa jo lentää aika pitkään, että pääsee rajaan kiinni.

– Vartioasemien emäntiä istui kyydissä. Jos heillä oli vaikkapa loma alkamassa tai loppumassa, niin kopteri kyyditti heitä.

– Ja tulee mieleen, että istuihan siellä Agusta Bellin ahtaalla takapenkillä rajakoiriakin. Kerrankin kaksi rajamiestä istui takana ja seefferi. Oli kesäkuuma, koira läähätti kieli ulkona ja katseli maisemia. Hyvin koirien kanssa aina meni. Rajamiehet olivat pentuvaiheessa opettaneet niitä koiria tottumaan helikopterin ääniin ja etenkin käynnistysvaiheen korkeisiin ääniin.

Istuiko kopterissa siviileitä?

– Heitäkin tarvittaessa, mutta istuihan siellä sitten muutakin virkakuntaa kuin rajavartioston väkeä. Joskus vietiin Metsähallituksen väkeä tai vaikkapa geologeja jonnekin. He olivat aina anoneet konetta käyttöön Rajavartiolaitoksen esikunnasta.

– Ja poliisi oli tuttu kopterissa. Joskus poliisi halusi käydä vaikkapa Lemmenjoella kultamiesten luona ja sinne mentiin kopterilla. Ei kai siinä aina ollut mitään erityistä pakottavaa syytäkään, joskus poliisi vain halusi käydä katsomassa, että kultamiehillä on kaikki hyvin Lemmenjoella.

– Poropoliisi työskenteli Käsivarressa ja joskus hänkin oli kyydissä. Aina kun poliisi oli kyydissä, niin kone oli silloin poliisin.

– Helikopteri oli käytössä myös erilaisiin vippi-kuljetuksiin. Presidentti Kekkonenkin istui hiihtoretkillään kopterissa, eihän se aina ollut pelkkää hiihtoa paikasta toiseen.

Kuljetettiinko potilaita?

– Potilaita haettiin erämaasta ja erämaataloista. Ivalon terveyskeskus oli hoitanut laskupaikan fiksusti. Se sai oikein valtakunnallista kiitosta. Kun potilas tuotiin laskupaikalle, niin siitä sai nopeasti paareja työntämällä potilaan sisään. Siinä taisi olla kunnanlääkäri Pekka Harvella osuutta siihen asiaan. Harven kanssa yhteistyö pelasi saumattomasti ja toki muidenkin Ivalon terveyskeskuksen lääkäreiden.

– Täytyy sanoa, että kun moottorikelkat tulivat työkäyttöön rajamiehille ja poromiehille, niin onnettomuuksia sattui. Ei se miesten vika ollut, mutta moottorikelkka oli uusi kulkuväline ja niiden käyttö vaati tottumusta.

– Yksi oli vähän vakavampi tapaus, kun kaveri porohommissa ei saanut moottorikelkkaa käymään. Hän pani kaasun lukkoon ja yhtäkkiä se lähtikin käyntiin ja liikkeelle. Kelkka meni toiselta puolelta puuta ja jalka toiselta puolelta. Haimme miehen Ivalon terveyskeskukseen ja hänelle oli annettu kivunlievitykseksi rommia, kun ei siellä kämpällä tietenkään ollut mitään muuta.

– Terveyskeskuksessa lääkäri ihmetteli, että aika kovat lääkkeet on sinulle kämpällä annettu, että uskaltaako tässä leikata, mutta hyvin se kaikki taisi lopulta mennä. Mukavampihan se oli odottaa erämaassa kyytiä ja kitua, kun sai edes rommia.

– Kerran olin lomalle lähdössä ja yksin hallissa, kun piti lähteä potilasta hakemaan pohjoisen suunnalta. Erään naisen mies oli kävellyt tien varteen ja soittanut apua. Hänen vaimonsa oli loukannut jalkansa ja odotti kämpässä.

– Mies vakuutti puhelimessa, että kämpän pihalle voi laskeutua. No ei siihen oikein päässytkään laskeutumaan. Minun piti laskeutua suolle. Minähän oli sillä kertaa lähtenyt lennolle yksin ja minä otin sieltä pohjoisesta baarista itselleni kantoapua.

– Sanoin baarin eteisessä, että tarvitsen apua, mutta kukaan ei ilmoittautunut vapaaehtoiseksi. Katsoin lähimmän kaverin ja sanoin, että sinä siinä, nyt rupesi tunnit juoksemaan, lähde mukaan. Ja niin sitä käveltiin suolta harjanteelle ja liukastakin oli. Se oli loppukesää ja maasto oli liukasta. Minulla oli jotkut haisaappaat jalassa sillä kertaa, kun minulla oli se lomalle lähtö mielessä.

– Kun me kannettiin sitä emäntää paareilla kopteriin, niin minähän kaaduin. Toinen jalka potkaisi tyhjää ja kädet meni ristiin. Emäntä vyöryi ojan pohjalle. Minä ajattelin, että voi jumaliste...siellähän potilas makasi paareissa kiinni väärin päin.

– Rouva sanoi, että tehkää mitä teette, mutta viekää hänet pois. Minä pyytelin anteeksi ja matka jatkui taas. Kun saatiin hänet koneen viereen, niin nainen sanoi, että hänellä on repussa kamera, ottaisitteko kuvan hänestä.

– Minä otin kuvan, mutta säikähdin kyllä ja ajattelin, että aha, nyt hän haluaa todistusaineistoa filmille. Toisaalta hän ei kyllä mitenkään kiukutellut, vaan oli hyvin asiallinen. Sitten tuli joulukortti ja siinä oli se valokuva ja teksti; Kiitos hyvästä kuljetuksesta!

Kuljetitko venäläisiä vieraita kopterilla?

– Ennenkuin lähdin pois Rajasta, niin Neuvostoliiton sisävesiministeri tuli vierailulle Lappiin. Hänet piti hakea Inarijärven Mahlatista hotelli Kultahoviin. Ministerillä oli sydämentahdistin ja minua oli valistettu monta kertaa, että muista, että ministeriä pitää kuljettaa varoen ja lennä siististi.

– Mahlatista ministeri nousi kyytiin tulkkinsa kanssa. Minulle oli sanottu, että ne ministerin delegaation venäläiset virka-autot ajaa hitaasti, joten minun pitää kierrellä Inarijärveä, että autot pääsevät hotellin pihaan ennen ministeriä.

– Me kierrettiin Inarijärveä ja yhtäkkiä tulkki rupesi laulamaan Inarijärveä. Minä kyselin, että kuinka hän niin hyvin laulaa. Siinä tuli juttua ja hän kertoi, että hänhän on suomalainen, sillä hänen isänsä syntyi Suomessa, mutta muutti sieltä Amerikkaan ja sieltä edelleen Neuvostoliittoon. Hän oli siis niitä, jotka meni Amerikan kautta rakentamaan sosialistista paratiisia Venäjälle.

– Taas lennettiin vähän aikaa ja sitten minä sanoin, että minä olen venäläinen, kun olen syntynyt Venäjällä. Ministeri kysäisi, että missä? Sanoin, että Suistamolla. Siihen ministeri tokaisi, että lähdetään pois. Minä ajattelin, että pieleen meni tämäkin.

– Hotellin pihalla ei ollut vielä ketään, kun laskeuduin sinne. Sanoin, että sammutan koneen ennen kuin poistumme, mutta ministeri hyppäsi heti ulos ja tulkki perässä. Mutta ministeri kompastui kellukkeisiin ja kaatui pihan kuralätäkköön. Minä säikähdin, että no niin, hänellä oli se sydämentahdistinkin. Hän nousi ylös ja meni menojaan. Ja sitten tuli pihalle hotellinjohtaja. Hän haukkui minut ja sanoi, että tulin etukäteen, siivous on vielä kesken ja nyt kaikki hiekka lensi sisälle avonaisista ikkunoista.

– Kysyin aikanaan komentajalta minun läksiäisjuhlissani, että kuuluiko siitä ministeristä koskaan mitään ja eversti sanoi, että ei kuulunut mitään. Hän selitti, että sisävesiministerit ovat yleensä pieniä herroja Neuvostoliitossa, sillä he ovat vain pitkän linjan puolueaktiiveja, joita monesti palkitaan juuri sisävesiministerin tittelillä. Suomen matka oli tälle ministerille pitkän uran kohokohta.

Kuljettiko Rajan helikopteria postia?

– Kyllä erämaataloihin, joita silloin 70-luvulla oli Inarijärven itäpuolella, vietiin rospuuttoaikana postia. Kelirikon aikana postivene tai postimiehen moottorikelkka ei päässyt kulkemaan ja viemään sitä postia kerran viikossa. Eihän sitä postia siis joka päivä erämaataloihin kuljetettu.

– Me otimme sen postin, mitä postimies olisi normaalisti vienyt, kyytiimme ja veimme sen perille. Ei sitä aina pihalle laskeuduttu, mutta joskus heitettiin köyden varassa muovipussissa se posti pihalle. Ja nämä olivat meille annettuja virkatehtäviä, ei sitä omin päin keksitty, että lähdetäänpä viemään postia. Monesti postin vienti ajoitettiin jonkin Rajan tehtävän yhteyteen, jos oli käyntiä vaikkapa Näätämön vartiolle.

– Jos vietiin posti sisälle asti, tai jos oli muuten asiaa erämaataloon, vaikka sairaankuljetustehtävissä, niin mekaanikko eli Martti oli aina se, joka meni sisälle. Lentäjähän jää monesti helikopteriin. Helikopteristahan ei saa poistua ohjaamosta, silloin kun roottori pyörii.

– Eikä helikopteria oikein mielellään sammuteta kesken kaiken. Jos kesällä sammuttaa kopterin, niin sitten pitää odottaa, että moottori jäähtyy. Ja helikopterit oli tehty etelässä, jossain Floridassa. Talvipakkasella lämmityslaite oli niissä lisälaite. Ei niitä mielellään talvellakaan sammuteltu. Venäläiset kopterit ovat poikkeus lämmityksen suhteen, sillä nehän on tehty Siperian oloihin.

– Korostan sitä, että minä ja Martti olimme saumaton työpari. Kyllä Ivalossa oli hyvä olla, kun oli hyvät työkaverit yleensäkin.

– Kyllä me vartioillekin postit vietiin, mutta se ei ollut niinkään sanomalehtiä, vaan ne oli talon sisäisiä juttuja. Polttopuita ei kuljetettu, mutta hiilipusseja kylläkin jonnekin Käsivarren kämppään polttoaineeksi.

Millainen oli Ivalon Rajan henki?

– Se oli todella hyvä. Kaikkihan me tunsimme Ivalossa toisemme. Oikeastaan Ivalon Raja oli uskomaton työpaikka, enkä keksi yhtään mitään, mitä voisin moittia.

– Olihan sitä joskus väsynyt, eikä kaikki mennyt putkeen, mutta esimiesten kanssa pystyi aina asiallisesti puhumaan.

– Juttelin äskettäin Ivalossa vanhan rajamiehen Jaakko Valtosen kanssa. Hänkin puhui siitä vanhasta Rajan hengestä ja arveli, että se johtui myös siitä, että kaikki ne miehet, jotka olivat tänne Rajaan tulleet, olivat innokkaita metsä- ja kalamiehiä. Heillä kaikilla oli tällainen yhdistävä lenkki.

Millainen oli lentäjä Antti Pesonen?

– Hänhän oli legenda. Hän oli sellainen persoona kuin Kari Suomalainen, kulttuurisuvun kasvatti ja valtava yleissivistys. Hänhän oli jopa muusikko ja urkujen soittaja. Hän oli soittanut Lasse Mårtenssonin kanssa Kallion kirkon urkuja, kun Lassen isä oli urkuri.

– Anttihan oli kirjoittanut humoristisen kokkikirjan Uroskokin oivalluksia. Hän oli Suomen ensimmäinen tv-kokki ja oli televisiossa Kyllikki Virolaisen juontamassa keittiöohjelmassa.

– Antti ei koskaan korottanut ääntään. Hän ei millään tavalla pomottanut tai määräillyt. Kun tulin Ivaloon, niin lensimme vähän aikaa yhdessä. Sitten Antti sanoi minulle, nuorelle miehelle, lennä niin paljon kuin haluat, ja kerro, kun väsyttää, niin hän lentää sitten.

– Hän antoi niin upeasti tilaa nuorelle miehelle. Ja minä sainkin lentää. Sain lentää niin paljon, että jotkut ihmetteli, eikö se Antti enää lennäkään.

– Ivalon Rajan hyvästä hengestä kertoo sekin, että Anttihan monesti kokkasi Rajan perheille juhlaruuat kerhotalolla. Hän teki niin hyvän hirvenlihakeitonkin, että se oli kulinaristinen elämys. Keittoa tehtiin pitkään ja hän väitti, että se on maustettu konjakilla ja ripauksella sikarintuhkaa.

– Anttihan se hommasi kerhotalolle myös väritelevision suhteillaan. Se Neuvostoliitosta tullut sähkö ei ollut kovin tasaista ja niinpä väritelevisio hajosi kyllä pian. Samaisen sähkön vuoksi kaikki sähkökellot näyttivät Ivalossa mitä sattuu.

Miten Rajan kopteri osasi suunnistaa 70-luvulla?

– Kokemushan karttui pikkuhiljaa maaston tuntemukseen ja Koskisen Marttihan tunsi kaikki maastot jo entuudestaan.

– Karttoihin ei voinut luottaa 70-luvulla. Meillä oli käytössä jotain karttasuurennoksia, mutta ei niissä etäisyydet pitäneet paikkaansa eikä kaikki muukaan. Jos siinä oli rajan pinnassa järvi, niin joku oli piirtänyt kuulakärkikynällä nuolen kohti Norjaa ja kirjoittanut, että tämä järvi on Norjassa.

– Kerran lähdimme Peltolan Heikin kanssa helikopterilla kohti Kilpisjärveä. Tuli kova sumu ja emme olleet varmoja missä olemme. Yritimme seurailla vesistöjä ja katsoimme, että vedet virtaa alaspäin. Laskeuduimme yhden kylän pintaan järven jäälle. Menimme kyläkauppaan ostamaan evästä. Otimme kassakuitin mukaan ja katsoimme, että siinä luki Osuuskauppa Kallo.

– GPS:ään minä en ole luottanut ikinä. Sehän perustuu siihen, että toiset on niin hyväntahtoisia, että ne antaa ne tiedot. Jos kaveri ei enää annakaan siihen tietoja, niin aina pitää tietää myös muuten.

– Lahden lyhytaaltolähetintä sitä kuunneltiin pienellä suunnistuslaitteella eli radiokompassilla. Sieltä kuuli uutiset ja säätiedot. Viisari sojotti aina, missä on Lahti. Kun me Huippuvuorilla lennettiin pimeässä, niin aina sojotti yksi neula Lahteen.

Mikä oli Rajan kopterin pääasiallinen tehtävä?

– Rajavartiolaitoksen työt. Mun lennoista 90 prosenttia oli rajamiestyötä, mutta sitten se 10 prosenttia oli monenlaista muuta.

– Kopteriahan tarvittiin silloinkin kun pystytettiin valvontatorneja. Kun torni oli pystyssä, niin kopteri vei kopin sen päälle. Se olikin ihan maksimipaino, mitä Agusta Bell pystyi nostamaan. Onneksi yleensä taivaan merkit oli suotuisat ja ei tuullut niin, että kopin nosto onnistui.

– Mekaanikko Martti antoi ohjeita, että vähän vasemmalle, vähän oikealle...sitten saatiin koppi tornin nokkaan ja mentiin kahville. Huoltopäällikkö tuli kerran huolestuneena sanomaan, että koppi oli ottanut osumaa kaiteeseen ja sinne jäi nirhauma. Minä kävin sitä nirhaumaa katsomassa ja kyllä kai se kynnen kokoinen jälki oli. Ei se rajavalvontaan vaikuttanut, mutta toisille, kuten huoltopäällikölle, tämä maailma on vaikeampi kuin toisille.

– Tulee mieleen sekin, että Rajan kopteria käytettiin joskus loppuvuodesta muun muassa NMT-mastojen pystytykseen. Ne oli kai Telen hommmia, mutta ne olivat myös semmoisia hommia, että ne olivat sellaisia työllistämisvaroin tehtäviä töitä ihmisille. Ja niitä työllistämismäärärahoja yritettiin käyttää ennenkuin vuosi loppuu, joten siksi me lennettiin sitten pimeässä niitä lentoja.

Miltä kylmän sodan aika näytti helikopterista katsottuna?

– Rauhallistahan rajalla oli. Tietysti tulee mieleen kaikenlaista, kuten se, että naapuri ei kunnioittanut kansainvälisiä hätäjaksoja, radiojaksoja, mistä oli sovittu kansainvälisesti neuvottelemalla. Myös Neuvostoliitto oli ne samat paperit allekirjoittanut.

– Siellä saattoi tulla ihan hirmuisen pitkiä juttuja. Tulkki selvitti, että ne lähetti tilauksia troolareilta. Kun troolari tulee satamaan, niin ne tilasi paljon sianlihaa ja perunaakin pitää saada.

– Ja heidän tutkat, kun ne oli päällä, me kuultiin se äännähdys koneessa. Venäjän rajamiehiä ei juuri ilmasta näkynyt, koska heidän valvontarajat oli siellä syvemmällä. Eivät he sitä rajaa juurikaan valvoneet sillä tavalla kuin Suomen puolen rajavartijat.

– Taisi olla Tuntsalla, jossa rakennettiin vartioon uutta peltikattoa. Naapurin puolelle kuului aikamoinen nakutus. Silloin Neuvostoliitto ilmoitti, että heiltä on varusmies eksynyt metsään ja heiltä nousee helikopteri sitä kadonnutta etsimään.

– Naapurin kopteri nousi vaaran ylle ja samalla he näkivät sieltä mitä Suomen puolella rakennetaan ja mistä nakutus kuuluu. Ihan pian he sitten ilmoitti, että varusmies on löytynyt. He järjesti tämän asian varmaankin siis siksi, että näkevät mitä Suomessa rakennetaan, ettei vain mitään ohjussiiloa taikka muuta ole rakenteilla.

– Hyvin rauhallista se rajan elämä oli. Itärajaa valvottiin, mutta pitihän sitä valvoa tuota länsirajaakin, kun se oli Nato-maa. Se oli sitä aikaa, että piti valvoa myös länsirajaa, kun siellä oli hirmuinen Nato. Eihän tämä ihan tasapainossa ollut, mutta ei sitä kukaan meistä henkilökohtaisesti ottanut. Ne työtehtävät tehtiin aina mitä tehdä täytyi.

Milloin lähdit Ivalosta pois?

– Lensin Rajan helikopteria vuoteen -77. Halusin vielä pohjoisemmaksi ja matka jatkui arktisemmille alueille. Lensin Grönlannit ja Huippuvuoret, mutta kävin Ivalossa joskus Rajan palveluksessa, kun täällä tarvittiin sijaista.

Ivalossa ei ole enää Rajan helikopteria?

– Ei ole, mutta minusta Ivalon korkeudella saisi kopteri olla. Saariselkä on aika korkea sääeste sen eteläpuolelta tuleville koptereille ja Ivalostahan on matkaa tuonne pohjoiseen tuollaiset 400 kilometriä.

– Vaikka täällä on vähän ihmisiä, niin jokaisen ihmisen sydämeen sattuu täällä samalla tavalla kuin kaupungissa, kun apua tarvitaan. Suomessa ajatellaan, että miten ihminen saadaan halvalla hoitoon, eikä ajatella, että miten hänet saa vähimmillä tuskilla hoitoon.

– Palaan vielä 70-luvun Ivaloon. En ikinä unohda niitä vuosia täällä upeassa Ivalossa. Minun vaimohan oli saksalainen eikä hän Ivaloon tullessaan osannut suomea. Hyvin pian hän oppi täällä suomen kielen. Pesosen Irja ja Antti osasivat kieliä. Ja Ivalon TB:llä oli yksi asentaja, joka oli sota-aikana oppinut saksaa ja hän tuli joskus meille kylään ihan vain siksi, että sai puhua saksaa. Mitään saksalaisvihamielisyyttä me emme koskaan Ivalossa havainneet.

– Palokankaan Jaskan Kaarina-vaimo oli vaimolleni hyvä suomen kielen opettaja. Vaimoni näki Ivalossa ensimmäisen kerran yöttömän yön. Minähän puolestani olin jo vanha lapinkävijä, sillä olin ollut täällä vaeltamassa jo vuonna 1957 isäni kanssa.

– Sanomalehdet tulivat Ivaloon päivän myöhässä, mutta se ei haitannut ketään. Joitakin haasteita oli sitten siinä, että varaosien saanti kesti Ivaloon. Finnair taisi lentää Ivalon kentälle silloin vain kerran viikossa.