Muualta Lapista

Pennasen pataljoonan nuorin kutsuttiin Viimeiseen iltahuutoon Kanadassa - Greta Aaltonen ei unohtanut juuriaan Ivalojokivarressa

Lutolla palvelleista Erillisosasto Petsamon veteraaneista viimeinenkin on saanut kutsun Viimeiseen iltahuutoon. Hän oli Greta Aaltonen, omaa sukua Palokangas, jota aikoinaan leikillisesti kutsuttiin ”Pennasen pataljoonan” nuorimmaksi.

Lutolla palvelleista veteraaneista viimeisenä sai kutsun Viimeiseen iltahuutoon lotta Greta Aaltonen Kanadan Torontossa 30.7.2024. Hän oli syntynyt 18.11.1926. Näin on veteraanipolvi väistynyt, mutta Luton miesten perinnetoimikunnan työ jatkuu - ja ihan perinteisesti, kirjoittaa Luton Miesten perinnetoimikunnan puheenjohtaja Jaakko Jokela syksyn kirjeessään Luton miesten omaisille ja jälkipolvelle.

Kirjeessä Jokela kertoo samalla, että Luton miesten Karihaaran taistelun 80-vuotismuistojuhla järjestetään Kemin Karihaarassa maanantaina 7.10.

Ivalossa syntynyt Greta Aaltonen, omaa sukua Palokangas, omasi rintamatunnuksen, koska hän palveli sotavuosina sotilaskotisisarena Ivalossa ja Lutolla.

Välirauhan aikana hän toimi muonitustehtävissä Ivalon suojeluskuntatalolla. Sieltä matka jatkui Leiritielle Ivalon sotilaskotiin.

Kun Luton rintamalle Atslemiin perustettiin sotilaskotia, niin Ivalon sotilaskodin johtaja Irja Saarelainen lähti sitä vetämään.

– Irja halusi minut Atslemiin mukaan, ja Irjahan oli semmoinen keinoemo, että kun hän pyysi mukaan, niin minähän ilman muuta halusin lähteä, muisteli Greta Lutolle värväytymistään, kun tapasin hänet Ivalossa hänen siskonsa Ulla Vuorelan kotona kesällä 2017.

Gretan vanhemmat kauhistuivat ajatustakin, että alaikäinen tyttö lähtisi sotatoimialueelle. Kun kylään pistäytyi pappi Mauno Aho, hän tuumaili luottavaisesti, että johan Irja Saarelainen Gretasta huolta pitää, ja niin isä Eino ja äiti Anna taipuivat siihen, että tyttö voi mennä.

Ivalon sotilaskodilla Greta leipoi, mutta Atslemin alkeellisissa oloissa ei Gretan muistikuvien mukaan leivottu oikeastaan mitään. Iltaisin sotilaskotisisaret saattoivat tosin innostua laittamaan ”elämän risaiseksi” ja he pehmittivät kekseistä taikinaa ja paistelivat sitten räiskäleitä kaminan päällä.

– Atslemilla myytiin korviketta ja jotain kastettavaa. Ei kai sinne tuotu pehmeää pullaa, mutta oli korppuja sekä jonkinlaisia keksejä. Jotain pientä pikkutavaraakin oli myynnissä, kuten saippuaa ja kirjoitusvehkeitä. Tupakkaa ei tarvinnut myydä, koska pojillahan oli omat annostupakat, joita he sotilaskodissa polttelivat, Greta muisteli.

Sotilaskodin suojissa pojat pelailivat koronaa ja fortunaa. Greta muisteli kesällä 2017, että olihan se Atslemin sotilaskoti karu paikka tämän ajan mittapuulla, mutta se oli kauhean tärkeä paikka sotilaille. Siellä sai vähän hengähtää ja rentoutua, vaikka ympärillä olikin sota.

Atslemin sotilaskotisisaret eivät päässeet unohtamaan, että he työskentelivät sotatoimialueella, jossa oli alituinen kuolemanvaara. Neuvostoliiton koneet lensivät Luton erämaassa tiedustelulennoilla ja välillä tiputtivat pommejakin. Atslemiin ei sattunut täysosumaa, mutta monet kerrat Greta-tyttökin juoksi keittiön ovesta monttuun suojaan.

Sotilaskotisisaret eivät saaneet lähteä Atslemin tukikohdan ulkopuolelle kävelemään desanttivaaran takia. Jos he iltaisin jaloittelivat sotilaskodin ympäristössä, niin se täytyi tehdä porukalla. Saunaankin mentiin porukalla ja samalla pestiin omia kamppeita pesurätällä.

Greta Aaltonen kertoi kesällä 2017, että aina he muistivat, että tässä käydään nyt sotaa, mutta pelolle ei annettu valtaa. Hän arveli, että ehkä on niin, ettei nuori ihminen osaa vielä sen kummemmin edes pelätä mitään.

– Atslemin lähellä olevissa kenttävartioissa käytiin rähinöitä ja laukausten äänet kantautuivat meidän korviimme asti. Ja auto- ja venematka Rajajoosepista Atslemille veti meidät aina vakavaksi. Aina sai pelätä, että partisaanit iskevät huoltokuljetuksiin. Haavoittuneitakin näin, kun vein joskus juotavaa potilaille.

Lotta Hilda Sormunen sai ilmapommituksen aikana surmansa pestessään pyykkiä Luttojoen Könkäällä. Greta arveli, että taisi olla jotenkin niin, että hänen kuullen ei hirveän paljon puhuttu Hildan kuolemasta. Tämä johtui siitä, että ”Pennasen pataljoonan nuorinta” haluttiin näin varjella kauheilta tapahtumilta.

Erillisosasto Petsamon komentaja, eversti Antti Pennanen pistäytyi usein sotilaskotiin korvikkeelle. Gretan kasvoille nousi hymy vielä 70 vuoden jälkeenkin, kun hän muisteli komentajan leppoisaa hahmoa:

– Hän oli niin rauhallinen ja leppoisa isähahmo meille kaikille. Häntä kunnioitettiin ja me tyttäretkin uskoimme, että Pennasen täytyy olla taitava sotapäällikkö. Ja niinpä hän kyllä olikin, ei kai hänestä ole sotien jälkeenkään löytynyt mitään pahaa sanottavaa.

Greta ja muut sotilaskotisisaret lähtivät Atslemilta pois viikkoa aiemmin kuin sotilaat. Gretan matka jatkui Ylivieskaan, jossa inarilaiset olivat evakossa. Hänet komennettiin käytöstä poistettuun sotavankisairaalaan. Vankeja siellä ei enää ollut, mutta sisaret inventoivat sairaalan välineitä, pesivät liinavaatteita ja leippasivat puhtaat lakanat siistiin pinoon. Greta ihmetteli, kuinka millimetrin tarkkaa se lakanoiden viikkaaminen olikin. Vanhoilla päivillään hän mietiskeli, että mihin kummaan mahtoivat ne puhtaat valkeat liinavaatteet lopulta matkata.

Evakosta paluun jälkeen Greta palasi tuhkaksi poltettuun Ivaloon. Sotilaskotisisaren pesti oli nyt historiaa, mutta tomera nuori nainen joutui joksikin aikaa metsävaltion parakkiin keittämään hernekeittoa jälleenrakennukseen tulleille Ivalon isännille.

Ruuasta oli pula jälleenrakennusaikana ja korttiannokset olivat pieniä. Gretan perheelle olikin iso apu Jalmari-sedästä, joka kulki metsällä Ivalon metsiköissä ja kantoi ruokapöytään lintuja.

Eihän Jalmari Salminen ihan oikea setä heille ollut, mutta Jalmari-sedäksi tätä ystävällistä ja ahkeraa etelän miestä, ”kulkuspoikaa” kutsuttiin. Jalmarista tuli Palokankaan perheen isälle hyvä kaveri ja hän sai kortteerata Palokankaan pirtin nurkassa.

Greta ihmetteli, kuinka Jalmari-setä oli aikaansa edellä siinä, että hänen miehisyys ei pudonnut tippakaan siitä, että tämä joskus autteli jopa hänen äitiään naisten töissä. Kun äiti riensi navettaan, niin saattoi Jalmari pitää silmällä lapsia.

Kun Jalmari nukkui pois, hoiti Gretan äiti hänet hautaan. Mikä oli Jalmarin saanut kulkeutumaan pohjoiseen, sitä ei liiemmälti kyselty. Ei ollut tapata udella kulkuspoikien taustoja, kunhan he hoitivat työnsä ja elivät rehellisesti uudessa asuinpaikassaan.

Gretan edesmennyt mies Aarre Aaltonen liittyi Inarin seudun historiaan sillä tavoin, että hän toimi miinanraivausjoukoissa ja puhdisti muun muassa Ivalon ja Törmäsen välistä maantietä miinoista. Hän sai myös määräyksen lähteä parin viikon reissulle itärajalle poroaitaa rakentamaan.

Ivalossa Aarre sai kortteerin Palokankaan talosta ja siellä hän iski silmänsä Greta-tyttäreen. Kanadassa Aaltoset asuivat lähes 60 vuotta. Kesällä 2017 Greta tuumaili Ivalossa käydessään, että hän elää loppuelämänsä Kanadassa, koska siellähän asuu hänen jälkipolvensakin. Hän vakuutti, että jos eläisi Kanadassa aivan yksin ilman jälkeläisiä, niin mikään ei pitelisi häntä ja hän muuttaisi takaisin Ivaloon.

Greta Aaltonen muisteli aina lämmöllä lapsuutensa Ivaloa ja hän totesi kesällä 2017, että vanha Ivalon kotikylä ja Ivalojokivarren elämänmeno on oikeastaan aina hänen mielessään. Elämä oli silloin Ivalon kylällä rauhallista ja viatonta, eikä pahasta maailmasta tiedetty siellä vielä mitään.

– Töitä tietenkin piti tehdä ja silloin tuntui ihan kamalalta se jokakesäinen heinänteko. Mehän porkkasimme Neitiaapaa ja Posoaapaa. Jonkinlaiset kumisaapasrojut oli jaloissa, mutta ennen pitkää ne olivat vettä täynnä.

Greta ei niittänyt, mutta hän veti haravalla märkää heinää luokoon. Kun haravointia vain kesti ja kesti, niin lopulta pääkin tyhjeni ajatuksista ja mielessä alkoi pyöriä vain kahvitauko.

– Kahvitulilla sai sitten hetken hengähtää. Olihan se raskasta, mutta sitä ihanampaa oli siten iltasella päästä kotiin, karistaa pölyiset ja märät vaatteet yltä pois ja pulahtaa lämpimään Ivalojokeen uimaan.

Greta ihmetteli kesällä 2017, kuinka elämä pyörikin niin paljon lehmien ja heinänteon varassa. Välillä koko porukka lastattiin veneeseen ja sitten lähdettiin heinää tekemään Huuhkajan taakse sieltä vuokratuille niityille.

Kerran Greta pestattiin Koppeloon Osuuskaupan hoitajaksi. Kauppa toimi Junnu-Matin pihassa. Koppeloon ei mennyt edes tietä, mutta hän käveli edestakaisin rantatörmiä myöten mennyttä kärrypolkua.

– Sehän oli siihen aikaan niin tavallista, että ihmiset kävelivät omin jaloin pitkiä matkoja. Ja kun pikkusiskoni Ulla kävi Koppelossa kylässä, niin hän taisi juosta sen matkan niinkuin sen ajan lapsilla oli tapana, kertoi Greta.

Vanhaa Ivaloa muistellessaan Greta ajatteli myös Rotosen ämmiä, joka oli lapsenpäästäjä sekä parantaja. Greta juuri ja juuri muisti nähneensä sen, kuinka Rotosen ämmi istutti ihmisiä muuripataan, johon hän oli tehnyt yrttihauteita. Vanhoilla päivillään Greta arveli, että eipä se ämmin haudekylpy tainnut kenenkään sairautta parantaa, mutta se varmasti toi helpotusta vaivoihin ja kipuihin aikana jolloin lääkkeitä ei pahemmin tunnettu.

Häntä hymyilytti tarina, kuinka Rotosen ämmi oli välillä lastenhoitajakin, ja hän mutusteli lasten ruuan ensin pehmeäksi omilla hampaillaan.

– Eihän ne ämmin hampaat tietenkään ihan priimakunnossa olleet. Enkä minä tiedä, onko tämä edes tottakaan, mutta voihan ollakin. Olihan se maailma silloin niin erilainen kuin nyt, Greta naurahti.

Kesällä 2017 Greta vakuutti tomerasti, ettei hän valita ollenkaan omaa elämäänsä Kanadan Suomi-kodissa. Hänellä oli siellä oma osake, hyvä kohtelu ja palvelu.

– Siellä on oma rauha, ja jos seuraa haluan, niin menen muun porukan kanssa syömään ja seurustelemaan. Ei siellä yksin tarvitse olla.

Greta tiesi kesällä 2017 Ulla-siskonsa luona istuskellessaan, että tämä taitaa olla hänen viimeinen matkansa vanhaan kotikylään.

– Aikoinaan oli mukava tavata Ivalossa vanhoja ystäviä ja sukulaisia. Nyt tiedän kysymättäkin, että suurin osa heistä on jo nukkunut pois. En minä kaipaa mitään ohjelmaa täällä Ivalossa. Se riittää, kun saan istuskella täällä Ullan luona. Me muistelemme menneitä ja olipa se ihana yllätys, että vielä tässä sai syödäkseen myös Inarin kalaa.

– Kun siskontyttö Linnanmäen Lea kuuli minun huokaisseen, että olisipa se mukava maistella vielä oikeaa kalaa, niin Lea piti huolen, että pääsen kalanmakuun, kertoi Pennasen pataljoonan nuorimmainen Greta Aaltonen.