Kulttuuri

Palkitun norjalaiskirjailijan juuret ovat Kolarissa ja Sodankylässä: ”Uskon voivani kirjoittaa alueesta ja sen ihmisistä paremmin, kun kaipuuni pohjoiseen on niin vahva”

Ingeborg Arvolalla on sukujuuria Kolarissa ja Sodankylässä.

Norjalaisen Ingeborg Arvolan Villien tuulten ranta kertoo suomensukuisista kveeneistä, karusta luonnosta ja kielletystä rakkaudesta. Se on jatkoa Arvolan Jäämeren laulu -kirjalle.

Kirjan päähenkilöillä on juuret Sodankylän lisäksi Kolarissa. Kirkonkirjoihin päähenkilö Priita-Kaisan isä on kirjattu milloin Aikioksi, milloin Syväjärveksi tai Seipäjärveksi.

Arvolan edellinen teos Jäämeren laulu (Gummerus) aloitti Ruijan rannalla -sarjan. Sarjan kaikki kolme osaa ovat jo ilmestyneet norjankielisinä. Kolmas osa ilmestyy suomenkielisinä vuonna 2027.

Villien tuulten ranta on sarjan toinen osa, joka vie Näätämöön ja Pykeijaan, valaanpyyntiin ja Amerikan-laivoille, kesäkalaan ja saunaan. Se saattelee suuren rakkauden lähteille ja hengenvaarallisen mustasukkaisuuden syvyyksiin.

Alun perin olin ajattelut kirjoittavani Eeva Nivasta, kolarilaisjuurisesta isäni äidistä, mutta Priita-Kaisa nousi niin voimakkaasti esille useampaa kautta, että oli pakko ryhtyä seuraamaan sitä tarinaa, sillä hänestä tunnuttiin tietävän joka puolella.

Vuosi on 1862. Priita-Kaisa vapautuu vankilasta, jonne hänet ja tahollaan naimisissa ollut Askan Mikko tuomittiin pahennusta herättäneen yhteiselämänsä jälkeen. Viimeisillään raskaana oleva Priita-Kaisa tarpoo lumipyryssä tietämättä, minne mennä. Hän unelmoi omasta kodista, hirsipirtistä Västansannan rannalla. Mikko suorittaa yhä omaa rangaistustaan eikä tiedä Priita-Kaisan kantamasta lapsesta.

Ystävät ottavat Priita-Kaisan vastaan, ja hiljalleen elämä löytää uomansa. Valaanpyyntialukset puskevat mustaa savua kauempana vuonolla. Unelma omasta kodista muuttuu vähitellen todeksi. Samalla huoli Mikon vaimon kaunasta kaihertaa Priita-Kaisaa, eikä pelko miehen menettämisestä jätä rauhaan.

Vuonna 1974 syntynyt Arvola debytoi kirjailijana vuonna 1999. Jäämeren laulu voitti Brage-palkinnon ja oli ehdolla muun muassa Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Pohjois-Norjassa kasvanut ja opintojen myötä Etelä-Norjaan Osloon muuttanut Arvola löysi tarinan Priita-Kaisasta ryhtyessään syventämään tarinaa itsestään ja isästään.

– Alun perin olin ajattelut kirjoittavani Eeva Nivasta, kolarilaisjuurisesta isäni äidistä, mutta Priita-Kaisa nousi niin voimakkaasti esille useampaa kautta, että oli pakko ryhtyä seuraamaan sitä tarinaa, sillä hänestä tunnuttiin tietävän joka puolella.

Arvolanniemellä Neidenissä (Näätämö) isänsä luona lapsuutensa loma-ajat viettäneellä Arvolalla on vahva tunneside pohjoisiin ja suomalaisiin juuriinsa. Juurien ansiosta pohjoinen on näyttänyt parhaat kasvonsa hänelle.

– Tätini asuvat siellä yhä. Minulle pohjoinen on sielunmaisema, se paikka, johon liittyy paljon hyviä asioita. Uskon voivani kirjoittaa alueesta ja sen ihmisistä paremmin, kun kaipuuni pohjoiseen on niin vahva. Jos asuisin siellä, en ehkä pystyisi kuvaamaan kaipuuni kohdetta niin hyvin.

Pohjoisessa ketään ei voi noin vain heittää ulos, sulkea ovea ja jättää oman onnensa nojaan.

Arvola kokee, että luonto muokkaa pohjoisen ja etelän ihmisten ajattelua.

– Pohjoisessa ketään ei voi noin vain heittää ulos, sulkea ovea ja jättää oman onnensa nojaan, sillä pärjääminen luonnon armoilla ei ole mahdollista, se panee pohjoisen pienten yhteisöjen ihmiset huolehtimaan ja välittämään toisistaan, Arvola kuvailee.

Hän on usein pohtinut miksi kukaan pohjoisessa heidän ympärillään ei tehnyt mitään, vaikka yhteisö näki miten Arvola vietti loma-aikoja alkoholisoituneen opettajaisänsä kanssa.

– Vastaus oli, etteivät he kokeneet minulla olevan mitään hätää, vaikka nykymittapuun mukaan asia ei todellakaan ollut niin.

Tämän Arvola kertoo vailla minkäänlaista katkeruutta äänessään: isän kanssa vietetty aika oli parasta.

– Alkoholismistaan huolimatta hän oli hieno ihminen.