Kolumnit

Outi Jaakon kolumni: On se hirveä

Hirvenmetsästys se vaan jatkuu, virallisestikin aina tammikuun puoleen väliin saakka. Syksyllä asia on vähän joka puolella esillä, mutta kun saalis on pakkasessa, tuppaa asia jäämään taka-alalle.

Metsästys merkitsee minulle muutakin kuin saaliin jahtaamista. Se on luonnossa liikkumista, nuotiolla tulistelua ja metsästyskavereiden kanssa yhteistä tekemistä. Metsällä liikkuessa tulee kartoitettua myös puolukkapaikat ja tämän syksyn kaltaisina lämpiminä viikkoina myös mustikkaa tulee kerättyä.

Onpa joku todennut, että sehän on melkein luomukasvisruokaa, sillä hirvi syö vain kasveja ja vielä pääosin luomuna.

Omassa seurassani on viime vuosina tapahtunut tervetullutta kehitystä. Mukaan on tullut uusia nuoria jäseniä ja myös useampi nainen on liittynyt seuraan ja jahtiporukkaan. Nuorille metsästäjille varsinkin eettinen metsästys on itsestäänselvyys. Metsästetään kannan ehdoilla, ammutaan harkiten, eikä aiheuteta eläimelle turhaa kärsimystä.

Tällä viikolla julkistetuissa uusissa ravitsemussuosituksissa yksi kriteeri kansanterveyden edistämisen lisäksi on vähentää ruuantuotannon ympäristövaikutuksia.

Kotitaloudessani lihan kulutus ei ainakaan rasita ympäristöä, sillä käytännössä syömme vain hirvenlihaa. Emme ole hirvenlihan kulutuksessa ainoat. Suomessa metsästyskaudella 2023–2024 hirvistä saatiin yhteensä yli neljä miljoonaa kiloa luullista lihaa, joka pääasiassa menee suoraan metsästäjille ja maitaan vuokraaville maanomistajille. Onpa joku todennut, että sehän on melkein luomukasvisruokaa, sillä hirvi syö vain kasveja ja vielä pääosin luomuna.

Rupesi jo hämärtämään, kun tuli vihdoin viesti, että tule pois, passit on purettu.

Meillä kuluneen vuoden lihan kulutus on ollut vielä normaaliakin pienempi, sillä viime syksynä omaa saalista hirvimetällä ei tullut ollenkaan. Kunnon talvi tuli aikaisin ja metsästys kävi hankalaksi. Pahalta näyttää tämäkin syksy. Muutamana viikonloppuna metiköissä talsien ja passipaikoilla päivystäen en ole päässyt kohtaamaan ainuttakaan hirveä. Jälkiä on näkynyt.

Viikonloppuna passissa ehti tulla kylmä, sen verran pitkään venyi tornissa seisoskelu. Seurasin porukan viestittelyä ja mietin mihin suuntaan jahti kääntyy, kun eivät näkyneet koiran liikkeet enää tutkassa.

Kului tunti jos toinenkin. Rupesi jo hämärtämään, kun tuli vihdoin viesti, että tule pois, passit on purettu. Kämpälle palatessani porukka lopetteli päivän rupeamaa ja kokosi eväitään pois. Nuorin porukasta tunnusti, että olivat pitkään miettineet, kuka uskaltaa minulle ilmoittaa, että olivat unohtaneet minut passiin.

En kai mie ny niin hirveä ole, ettei uskalleta kertoa?