Paikallisuutiset

Olisiko täällä kobolttia?

Geologin kesän maastokäynneillä pressu ja lapio ovat käteviä kavereita.

Varusteet ovat paljon vähemmän kuvaukselliset, kuin voisi odottaa.

Lapio.

Pienempi puutarhalapio.

Siivilä.

Koiranruokakippo.

Pressu.

Vihko ja kynä.

Kesägeologit Katariina Ylisaukko-oja , Ville Niikkonen ja Artur Tvauri naurahtavat ihmettelylle, ja toteavat saman tien, että malminetsinnässä näillä pärjää pitkälle. Ei ole jännittäviä räjähdyksiä eikä kiehtovia kemiallisia kokeita maastossa. Maaperätutkimukset ovat paljon yksinkertaisempia: kaivetaan maahan pieni kuoppa, otetaan siitä minigrip-pussiin maata ja laitetaan pussi merkattuna talteen. Toistetaan parikymmentä kertaa jokaisessa valitussa kohteessa.

Tänään ollaan Kolarissa Takasaajontien varrella. Kesägeologien työtä koordinoiva Latitude 66 Cobaltin malminetsintägeologi Pauli Kangas on valinnut paikan tiedossa olleen aineiston perusteella.

Etsinnässä on geokemiallisia anomalioita eli suomeksi viitteitä hyödynnettävästä malmista. Tänä ja viime kesänä Latitude 66 etsii Lapista etenkin kobolttia, mutta myös viitteet kultaan tai kupariin otetaan mielellään vastaan. Tänä ja viime kesänä tehtävät maastotutkimukset liittyvät yhtiön tekemiin laajoihin varauksiin, jotka päättyvät ensi vuoden toukokuussa. Siksi tutkimuksia tehdään juuri nyt.

Pitoisuus on yksi ominaisuus, jolla määritellään kannattava malmio. Esimerkiksi kultaa voi riittää vain muutama gramma malmitonnissa, kuparia pitäisi olla noin kilo ja kobolttia muutamia satoja grammoja. Tavoitteena on löytää malmioita, joissa on useampia hyödynnettäviä mineraaleja. Kiinnostava mineraali on koboltti, ferromagneettinen hopeanvalkoinen metalli, jota tarvitaan esimerkiksi akuissa ja metalliteollisuudessa.

Tvauri iskee lapion jänkkään ja nostaa päällimmäisen turvekerroksen varovasti syrjään. Sitten hän kaivaa pari-, kolmekymmentä senttiä syvän pienen kuopan. Maat hän laittaa tarkasti pressun päälle – ne laitetaan näytteenoton jälkeen siististi takaisin.

Kun kuoppa on valmis, Ylisaukko-oja ottaa pienemmällä lapiolla hieman maata kippoon. Jänkällä maa on hyvin kiinteää.

– Kuin kakkua leikkaisi, Ylisaukko-oja naurahtaa ja laittaa maanäytteen merkattuun pussiin.

Niikkonen kirjaa ylös, millaiselta paikalta näyte otettiin, minkä väristä maa oli ja oliko se kosteaa, märkää vai peräti kuivaa. Tvauri kaataa pressulta maa-aineksen takaisin paikalleen ja viimeistelee työn asettamalla turvehatun takaisin. Lopputulos on siisti, kuin mitään näytettä ei olisi otettukaan.

– Siistiyteen pyritään, Kangas korostaa nyökytellen tyytyväisenä.

Seuraava ennalta valittu näytepaikka on parinkymmenen metrin päässä, paljon kuivemmassa kohdassa. Tvauri kaivaa hieman edellistä näytteenottopaikkaa matalamman kuopan, viitisentoista senttiä syvän. Jänkällä piti kaivaa hieman syvempi, sillä suon kohdalla tutkittava maaperä oli suon alla.

Näytteenottopaikkojen välillä varusteet pitää ”pestä” uuden paikan maaperällä, jotta ei tulisi kontaminaatioita edellisestä kohteesta, joten Ylisaukko-oja hinkkaa lapion ja kipon läpikotaisin uuden kohteen maalla.

Tässä kohtaa maanäyte on kuivaa, jopa löyhää, ja väriltään punaruskeaa. Näyte sujahtaa pussiin, kuoppa täytetään ja tiedot otetaan ylös Vielä kymmenen kohdetta lähistöllä. Niikkonen tarkastaa kartasta seuraavan paikan ja jatkaa matkaa.

Yleensä näytteitä otetaan kolmen hengen sijaan työparina. Useimmiten työnjako menee niin, että toinen suunnistaa isomman lapion kanssa seuraavaan paikkaan ja kaivaa kuopan, toinen ottaa maanäytteen. Gps:ään merkitystä kohdasta voidaan jonkin verran siirtyä, jos paikalla on esimerkiksi suuria kiviä maassa tai jokin muu odottamaton yllätys. Myöskään paikoilla, joissa vaikkapa metsäkone on myllännyt, ei maaperänäytteitä yleensä kannata ottaa.

Lohkarekartoitus on toinen tapa tutkia alueen mineraaleja. Se on geologeille paljon mielekkäämpää kuin lapio ja minigrip-pussi -metodi, pohdiskelee Niikkonen.

– Siinä pääsee käyttämään, mitä on oppinut ja oppii lisää, hän sanoo.

Lohkarekartoituksessa geologit etsivät maan päällä olevia kiviä. Sitä tehdään usein esimerkiksi avuhakkuuaukeilla, joissa kiviä ja jopa paljasta kalliota on näkyvillä. Etsijän silmä harjautuu löytämään oikeanlaiset kivet, mutta muille haun voisi tiivistää siten, että etsitään ruosteisen näköisiä kiviä. Ruoste tarkoittaisi, että niissä voi olla metallia.

Kolmikko hajaantuu nopeasti avohakkuuaukealle. Tvauri tutkii yhtä kiveä, mutta hylkää sen pian.

– Tämä on kaksi miljardia vuotta sitten ollut basalttista laavaa, hän sanoo.

Alla oleva maaperä on kokenut valtavia mullistuksia aikojen saatossa. Se on liikkunut, pusertunut paineessa, möyriintynyt ja sekoittunut lukemattomia kertoja. Pauli Kangas on geologina erikoistunut juuri maaperään, siis siihen kallioperän päällä makaavaan patjaan, joka on Suomessa useimmiten moreenia. Mantereiden liikunnot ovat tehneet Lapissa ainakin kaksi mineraalien kannalta erityisen kiinnostavaa vyöhykettä, joista toinen on Keski-Lapin kohdilla.

Silti halutun malmilöydön tekeminen on aina todellinen onnenkantamoinen. Tulee mieleen, kuin pistelisi kotona oikeaa patjaa neulalla ja toivoisi osuvansa johonkin arvokkaaseen.

Ylisaukko-ojakin löytää kiven. Pieni tumma kivi voi sisältää pyriittiä eli rikkikiisua. Niikkonen kiikuttaa katsottavaksi vielä potentiaalisemman kiven. Hän on iskenyt sen vasarallaan pienempiin osiin ja merkannut jo löytöpaikan gps-koordinaatit ylös.

– On magneettinen, hän ilahtuu kokeillessaan kiveä kynänsä magneettisella päällä. Toisessa päässä on volframiterä, jolla voi rapsuttaa kovimpiakin kiviä.

Niikkonen merkitsee kiven tiedot ylös. Keskipyöreä pyöristymä, keskikokoinen raekoko, massiivinen rakenne. Myös tunnistettavat kivilajit kirjataan heti ylös, tarkempi tulos saadaan myöhemmin.

– Sarvivälke on aika selvä, Niikkonen tarkastelee.

– Kvartsiittia ei näy. Kloriitti... jos katsoo pintaa, ehkä. Tehdään rapsutesti, hän sanoo ja raapii volframiterällä kiven pintaa.

– Ehkä vähän, sen verran vihreää tomua oli, hän päättää.

Lisäksi kivestä tunnistetaan ainakin rikkikiisua ja magnetiittia. Kiven täsmällinen koostumus tiedetään myöhemmin. Maastosta kerätyt näytteet lähetetään tutkittaviksi laboratorioon Kempeleeseen, ja vasta niiden tulosten perusteella voidaan tarkasti tietää, mitä näytteissä on.

Latitude 66 lähetti etukäteen kirjeen maanomistajille, joiden mailla he ovat tehneet tutkimuksia. Kolarin lisäksi tänä kesänä on käyty jo esimerkiksi Posiolla ja Sallassa, elo–syyskuun taitteessa geologit menevät Sodankylään.

Geologinelikko kuvailee, että suoraan koboltin löytyminen olisi todella erikoista.

– Jos joku soittaisi, että on löytänyt kobolttia, suhtautuisin hyvin epäillen, Niikkonen sanoo.

Kansalaisten ja muiden harrastajien löydöistä on kuitenkin monesti apua. Esimerkiksi Geologian tutkimuskeskus palkitsee vuosittain lupaavia malmilöytöjä tehneitä henkilöitä rahapalkinnolla.

Löydön epätodennäköisyyttä Latitude 66.n geologit ovat saaneet selvitellä muutamaan otteeseen maastossa vastaan tulleille ihmisille, jotka ovat pelästyneet tai olleet huolissaan, että heidän tuttuihin maisemiinsa olisi tulossa kaivos. Keskustelun päätteeksi he ovat kuitenkin ymmärtäneet, että sellaisen todennäköisyys on hyvin pieni. Etsinnöistä tulee ehkä vain kerran kahdestatuhannesta kaivoshanke. Edes lupaavia malmioita ei löydetä vuosittain.

– Eikä joka toinenkaan vuosi, ehkä kymmenen vuoden välein, Kangas laskeskelee.