Muualta Lapista

Muotkan Hanssi, 91 vuotta, on Karigasniemen uusi kyläpäällikkö: ”Täytyyhän sitä oman kotikylän hyväksi toimia”

Karigasniemen kyläyhdistys oli loppua viime vuonna. Kyläyhdistyksen aktiviit kirjoittivat Inarilaiseen vetoomuksen, jossa todettiin, että yhdistys lakkautetaan ja kylätalo myydään, jos ei halukkaita löydy yhdistystä vetämään.

Karigasniemen kyläyhdistyksen tilanne suretti Muotkan Hanssia ja hän meni tietysti kyläyhdistyksen kriisikokoukseen katsomaan, eikö mitään olisi tehtävissä.

– Kyllähän se kokouksen puheenjohtaja kauan aikaa mietti ja sanoi, että eikö ole muita ehdokkaita. Eikö olisi joku, joka alkaisi puheenjohtajaksi. Yksikään käsi ei noussut. Ja miekin yritin siinä vielä ehdotella, mutta ne kieltäytyi, myhäilee Karigasniemen kyläyhdistyksen uusi puheenjohtaja, 91-vuotias Hans Niittyvuopio.

– Minullahan on nyt aikaa toimia kyläyhdistyksessä, kun ei ole enää matkailuyritystä hoidettavana. Reilu vuosihan siitä on aikaa, kun Muotkan Ruoktussa omistaja vaihtui. Kyllä mie ajattelin, että täytyyhän sitä oman kotikylän hyväksi toimia ja virittää kyläyhdistys toimimaan, tuumailee Hanssi.

Hän on iloinen siitä, että kyläyhdistyksen hallitukseen saatiin hyviä aktiivisia naisia. Kyläkokouksessa henki oli se, että eiköhän vielä kerran talkoilla yhdessä niin, että kyläyhdistys jatkuu ja kylätalo pysyy kylätalona eikä joudu myyntiin.

– Nuoria on vain hankala saada kylätoimintaan ja talkoisiin mukaan. Vanhempien pitäisi tukea heitä tällaisiin toimiin. Minun tavoitteena ainakin on, että kootaan kyläläiset ja jokivarren asukkaat laajemminkin koolle pohtimaan, miten Karigasniemeä elävöitetään.

Hanssi on miettinyt, että Luomusjärven kammia pitäisi enemmän hyödyntää ja ensi kesänä voisi Luomusjärven rannalla olla kyläläisten kalastusilta:

– Sitähän voisi edellisenä iltana laittaa verkot veteen ja seuraavana päivänä voitaisiin savustella kalaa ja grillata. Tämmöinen tapahtuma voisi houkutella nuorisoakin.

Katso video: Karigasniemen kylähän on vähän kuin kuollut, murehtii Hans Niittyvuopio

Hanssi sanoo, että ainakin siikaa luulisi Luomusjärvestä nousevan. Luomusjärven siika on hyvää, vaikka jotkut sitä ovatkin moittineet.

– Ei siinä mitään vikaa ole, mutta sehän pitää vain kesällä verkot kokea heti aamuvarhain. Jos kesällä menee verkkoja kokemaan vasta puolenpäivän jälkeen, niin onhan ne kalat varmasti pehmentyneet. Mutta ei se kalan vika ole, vaan kalastajan.

Hanssilla on ollut nyt hyvin aikaa seurata Karigasniemen kylänraitin elämää ja vanha matkailuyrittäjä hymähtää, että tämähän on kuin kuollut kylä.

– Kylä on hiljainen. Ja vasta tämä olisi ollut hiljainen, jos ne olisivat tuon kylätalonkin lopettaneet. Sehän olisi ollut kuolinisku. Kylätaloa pitää vain kehittää ja siellä pitää touhuta kaikenlaista.

Muotkan Hanssi teki lähes puoli vuosisataa kestäneen uran matkailuyrittäjänä. Hän on myös pitkän linjan poromies, kulkenut porometsässä jo poikasesta asti. Elämänsä varrella Hanssi on hoitanut myös poroisännän tehtäviä.

Hymy nousee miehen kasvoille, kun hän muistelee nuoruutensa poromiesaikoja:

– Minä olin laavulla kuin kotona. Se oli vuosi -48 kun pääsin ensimmäisen kerran tunturiin miesten hommiin ja se oli nimenomaan, että pääsin, minä en joutunut. Leskiäiti kysyi, että haluatko lähteä ja minä olin heti valmis lähtemään, vaikka ilman eväitä olisin ponkaissut tunturiin, Hanssi naurahtaa.

Hänen mieleensä tulee lapsuuden kotitalo ja talviajat, jolloin nuoria miehiä ajeli poroilla heidän pihalle. Pieni Hanssi-poika katseli poromiehiä ja porojakin ihaillen ja ajatteli, että kun hän vähän vielä kasvaa, niin hänelläkin on ajoporo.

– Meidän talohan oli vähän semmoinen kestikievari, että siellä kaikki kävi ja vintilläkin oli täynnä nukkujaa. Siellä ukot kuorsasivat niin että lattia tärisi. Niitä olisikin ollut kiva filmata ja näyttää tämän päivän tutkijoille. Olisipa saanut sitä kuorsausta kasetille, niin voisi mennä Sibeliuksen haudalle soittamaan uutta sinfoniaa, Hanssi vitsailee.

– Ja meille tarvittiin heinäntekoaikaan työväkeä. Isällä oli aina silloin työväkeä. Palkka maksettiin jauhoilla, kahvilla ja sokerilla.

Kun Hanssi miettii poropaimennusaikojaan, niin hän kummastelee sitä, että pakkaset eivät silloin tuntuneet missään.

– Silloin olikin viikkokausia 30 - 40 asteen pakkasia. Pakkasrajaa ei kyselty siihen aikaan. Pakkaset alkoi marraskuussa ja helmikuun loppuun asti oli tähtitaivas näkösillä. Sitä poromies tottui siihen ulkoilmaan ja pakkaseen. Nyt ei ole enää semmoista tottumusta ja olenkin sanonut, että jos nyt joutuisi viikkokausiksi laavulle, niin pitäisiköhän ottaa jo ruumisarkku mukaan.

Hanssi sanoo, että olihan ne poromiehen kamppeetkin ennen vanhaan sellaisia, että niillä pärjäsi raudankylmissä paukkupakkasissa.

– Oli peskit ja kaikki. Oli säpikkäät ja poronnahkakinttaat. Eikä heinää ollut pelkästään karvakengässä, mehän laitoimme pikkuisen heinää myös kinttaisiin. Eikä muuta kuin aamulla pyhkäistiin suksen pohjasta lumet pois ja mäystimet jalkaan.

Nälkää laavulla ei nähty, sillä repussa oli poronlihaa ja ruisleipää, ja tietenkin kahvia. Kivikovaksi jäätynyt ruisleipä piti sulattaa tulessa ja joskus savusteltiin poronlihaa nuotion loimussa.

– Meillähän oli kotona lehmiä ja lampaita. Laavulla saattoi olla vaihtelun vuoksi myös kuivattua karitsan lihaa. Kyllä poromieskin pystyi syömään lammasta ja etenkin siinä karitsanlihassa oli hyvä maku.

Pedot olivat aina poromiehen vastuksena ennen vanhaan. Kun karhu heräsi talviunilta, niin se söi nuoren Hanssin vasoista 50 prosenttia.

– Olen aina sanonut, että 50 prosenttia meni karhun evääksi. Jos olisin sanonut, että mulla oli kaksi vaadinta ja peto söi toisen, niin eihän se kuulosta miltään, Hanssi vitsailee.

Karhu oli vitsaus Paistunturin poromiehille, mutta toki tunturissa riitti susia ja ahmojakin. Sota-aikana nostoväen miehille annettiin kotia kivääri ja tuo kiväärihän oli mukana laavulla. Kun tiedettiin, että nyt on susia likellä, niin silloin pamahutettiin.

– Susia oli joskus riesaksi asti. Onhan susia varten kaikkea kokeiltu. Ennen vanhaan niitä ammuttiin Inarissa lentokoneesta ja norjalaiset ampui viime talvena helikopterista. Kymmenkunta ahmaa ne ampui Norjan puolella, kun ne olivat Suomen puolelta menneet Rastigaisaan. Nehän siis meidän ahmat väheni näin kymmenellä.

Hanssi tietää, että ahma on niin pirullinen peto, että se ei tapa poroa, vaan jättää sen kitumaan.

– Meillä oli kerran tokka Kevolla ja ahma oli purrut poroilta takajaloista jänteet poikki. Porohan ei silloin kuole, mutta se kaatuu maahan, sen kulku loppuu ja veri vain kiertää. Ja kun veri kiertää, niin ahman ruokapöytä ei jäädy. On se viisaskin tuo ahma.

Katso video:Hans Niittyvuopio muutti kotoa poromettään 14-vuotiaana. – Ei sinne jouduttu, vaan sinne päästiin

Kotka vie vasan ilmaan, sillä vasahan ei paina kotkan kynsissä mitään. Hanssi sanoo, että kotka vie hengen myös isolta vaatimelta, kun se iskee niskaan säkän päälle.

– Minulta se tappoi kerran vaatimen. Mutta se olikin silmä silmästä. Minä täytätin sen uroskotkan. Sen siipien väli oli kaksi metriä ja 70 senttiä.

Hanssi sanoo, että kyllähän se oli niin, että porohommissa jyvät erottuivat akanoista.

– Meitä oli viisi veljestä ja meistä kaikista tuli poromies. Monessa poroperheessä ei pojista ollut jatkamaan ja moni lähti aivan muihin hommiin.

Hanssi huomauttaa, että nykynuori ei välttämättä ymmärrä sitäkään, kuinka suuri asia on poronhoidolle ollut sellainenkin asia kuin rokote.

– Lääketiede on ollut suureksi avuksi poronhoidolle. Ennen rokotuksia saattoi vasan selässä olla 400 tai 500 kurmua ja vasa kuoli siihen, ei se kestänyt. Hirvaatkin saattoivat menehtyä kurmuihin. Moni poromies on ennen vanhaan köyhtynyt, kun loiset ovat tappaneet porokarjaa.

Poro on ollut saamelaisille ruoka, vaate ja kulkuneuvo. Hanssi sanoo, että milläpäs se hänenkään isä olisi kauppareissuja tehnyt, jos ei porolla entisvanhaan.

– Katsokaapa pojat tuossa nurkassa olevaan vanhaa puutynnyriä. Sehän on konjakkitynnyri ja tuotu aikanaan Altasta. Isä vei Norjaan lihaa ja toi tullessaan myös konjakkia.

Hanssi oli vain kahden kuukauden ikäinen, kun hänet pakattiin komsioon ja komsio laitettiin ahkion kyytiin. Isä ja äiti olivat menossa Inariin kauppa-asioille ja yöpaikkana oli Kaarretin talo.

– Mikäpäs hätä vauvalla oli ahkiossa, kun oli hyvä vanhan kansan hankikeli huhtikuussa ja aurinko paisteli. Minut jätettiin Kaarretin taloon siksi aikaa kun isä ja äiti menivät asioilleen. Hoitajina olivat Kaarretin tytöt Selina ja Hilma. Selina tuli myöhemmin Karigasniemen vartiolle emännäksi ja hän muisti silloinkin, että hän oli tyttösenä saanut hoitaa minua kuin pientä nukkea.

Hanssi seuraa tarkoin porotalouden kuulumisia. Nyt häntä ihmetyttää se, että saamelaispaliskunnat yrittävät perustaa omaa Paliskuntain yhdistystä ja irtaantua kokonaan vanhasta Paliskuntain yhdistyksestä.

– Kyllä tuommoiset suunnitelmat sais ampua kuuhun. Paliskuntain yhdistys on iso ja siellä on työntekijät hoitamassa poroasioita. Kyllä se riittää kaikille paliskunnille, on järjen köyhyyttä lähteä pilkkomaan ja perustamaan uusia järjestöjä.

Hanssi hymähtelee, että nuoret saamelaiset ovat niin innokkaita, että eivät aina välttämättä ehdi asioita loppuun asti miettiä. Hänen mielestään saamelaismääritelmästäkin on tehty turha riita, kun Ivalon puolen saamensukuisia yritetään väen väkisin pitää poissa Saamelaiskäräjiltä.

– Yhtä lailla sitä voisi viisastella monesta Utsjoen saamelaissuvusta, jos halutaan. Tänne on tullut aikojen saatossa suomalaisia virkamiehiä ja he ovat menneet saamelaisten kanssa naimisiin. Ei kukaan väitä, etteikö nämä suvut ja perheet olisi tänä päivänä saamelaisia, vaikka heissä virtaa myös suomalaisen veri.

Hanssi naurahtaa, että vaikka hänellä ja hänen isällä oli aina hyvät välit inarilaisiin, niin olihan se yksi asia, mitä utsjokelaiset aina päivittelivät inarilaisista puhuessaan:

– Sitähän joskus puhuttiin hihnainarilaisista. Kyllähän se aika pöljää oli, kun ne sitoivat niitä vaatimia kiinni ja sitten kaikki urosporot tuli tänne Paistunturiin. Me näimme, että nyt tulee etelästä päin poroja. Ohjasimme tokkamme sivuun ja ne porot menivät kuin nauhana Norjan puolelle.

Jossakin Poroparlamentin synnytyskokouksessa suuret poromiehet sanoivat, että se on vain lappalainen, joka omistaa poroja. Hanssi kertoo lyöneensä hanttiin ja puolustaneensa inarilaisia:

– Inarilaisetkin ovat kovia poromiehiä, mutta he kalastavat kesällä Inarijärvellä ja myyvät kalaa. He ovat veroilmoitukseen ilmoitttaneet ammatikseen kalastaja. Kun tämän sanoin, niin sen jälkeen en saanutkaan kutsua toiseen kokoukseen.

Hans Niittyvuopio on pienestä pitäen kalastanut lohta Tenolla. Hän on kasvanut lohestukseen siinä missä poronhoitoonkin. Nyt lohi on Tenosta kadonnut ja Hanssi sanoo, että ihminen ei voi lohikantaa palauttaa.

– Lohi on kylmän veden kala. Se pyörii Tenojokisuulla, mutta ei tule enää jokeen, koska vesi on lämmennyt. Lohi vaatii ennen kaikkea kylmää vettä ja sehän on ihan luonnosta kiinni, vieläkö se jäähdyttää lohijokien veden vai ei. Mutta ajat ovat toiset kuin ennen vanhaan, jolloin oli kuukausikaupalla pakkasta ja tähtitaivasta ja katselimme tähtiselle taivaalle tunturissa, että siellä sputnikit lentää.

Hanssi sanoo, että ilmastomuutos on karkottanut lohen Tenosta, mutta jonkin verran voi lohikadosta syyttää myös ihmisen toimintaa:

– Norjalainen vetäsee troolilla vähäiset lohet pois jokisuulta. Kyllähän tämä on pikkuisen myös nuorgamilaisten ja utsjokelaisten syytäkin. Kun syksyllä näkyi suvannossa lohi, niin sinnekin piti vielä soutaa ja se yksi lohi ongittiin sieltä pois, sekin piti antaa turisteille.

Hänen mieleensä tulee, kuinka hän kerran oli Ivalon Shellin pihalla ja siihen tuli joku inarilainen mies kehumaan kalansaalistaan.

– Hänellä oli eräsäkillinen, 50 kiloa siianmätiä. Minä kysyin, että oletko sie ammattikalastaja, ja hän sanoi, että olen. Minä sanoin, että ei tämä kyllä siltä näytä, kun olet tuhonnut noin monta miljoonaa kalanpoikasta. Sanoin, että muutaman vuoden päästä sinä olet kuitenkin huutamassa, että Inarijärvessä ei ole kalaa, sitä pitää istuttaa, että saa pyytää.

– Mutta sama hommahan se oli Peltojärvelläkin. Ahneus iski Inarin ammattikalastajiin ja järvi tyhjennettiin taimenista, kun Peltojärvi on sen mallinen, että sitä oli sieltä niin helppo ottaa.

Hanssi sanoo, että utsjokelaisten täytyy totutella syömään Tyynenmeren lohta.

– Sehän on hyvänmakuinen, kun sen oikeassa vaiheessa pyytää joesta. Minä sain ensimmäisen Tyynenmeren lohen yli 50 vuotta sitten ja kokeeksi paistoin sen. Ihmettelin, että onpa hyvänmakuinen kala.

–Kun kerran heitin jo mädäntyneen kyttyrälohen hauen ja matikan kanssa kankaalle, niin varikset menivät niitä syömään. Minä huomasin, että hauki ja matikka kelpaa linnuille, mutta kyttyräloheen niiden nokat ei pystyneet. Se kalanliha venyi kuin purukumi eikä ne saaneet siitä otetta.

Utsjoen tulevaisuuttakin Hanssi, entinen Utsjoen kunnanhallituksen puheenjohtaja, on miettinyt ja hän uskoo Utsjoen pärjäävän tulevaisuudessakin.

– Kunnanjohtaja vaikuttaa reippaalta naiselta ja minä uskon, että hän osaa johtaa tätä kuntaa. Ilahduin kesällä siitä, että hänkin kantoi huolta tämän Karigasniemen kylän ilmeestä ja pisti töpinäksi, että kyläkuva muuttuu siivommaksi.

Jussi Eiramon hotellia Hanssi on ihaillut pihalla, mutta ei ole vielä sattunut paikalle semmoisena aikana, että hotelliin pääsisi sisälle.

– Hotelli on varmasti hieno ja se varmasti nostaisi Utsjoen matkailua, kun Eiramo saisi hommansa pyörimään. Mutta hän on niin pitkän linjan yrittäjä, että häntä vastustetaan Utsjoella kateuksissaan. Kateuden vuoksi hänen haluamia koira- ja moottorikelkkareittejä vastustetaan. Kateuttahan ei saa, vaan se pitää ansaita kovalla työllä.

Aina Utsjoen kirkonkylällä ajellessaan Hanssi silmäilee Utsjoen kunnantaloa, sillä valtiovarainministeri Ahti Pekkala tokaisi aikoinaan, että olkoon virastotalo Hanssin monumentti.

– Ahti Pekkalan sihteeri soitti mulle yksi kaunis päivä ja sanoi, että minun pitää tulla kunnanjohtajan kanssa Helsinkiin. Hän sanoi, että Helsingissä on tarkoitus neuvotella Utsjoen virastotalosta. Jokelan Mikko oli silloin myös ministerinä ja Mikko oli myös tässä takana utsjokelaisten puolella.

– Minä soitin Suomenrinteen Topille ja sanoin, että nyt pitää lähteä Helsinkiin. Ja sinne mentiin ja nehän teki päätöksen, että Utsjoelle rakennetaan virastotalo. Minä sanoin, että ei kunnalla taida olla rahaa rahoittaa edes sitä omaa osuutta, jolloin Mikko ja Ahti päättivät, että tehdään täysin valtion varoilla avaimet käteen.

Hanssi sanoi, että kun Utsjoki saa virastotalon, niin sen jälkeen ei Lapissa ole kuin yksi kunta, mistä sellainen vielä puuttuu.

– Mikko kysyi, että missä se sellainen kunta on ja minä sanoin, että Enontekiö. Siinä samalla he nuijivat pöytään rahoituksen myös Enontekiön kunnalle. Pojat tiesi, että pakkohan Enontekiön on saada, koska enontekiöläiset on kuin pikkulapsia ja he kajehtii kaikkea mitä utsjokelaiset saavat.

Seuraavana päivänä Hanssi ja Topi menivät lentokentälle turvatarkastukseen ja siinä Topi tokaisi, että kuule Hanssi, minä en ole tähän asti uskonut kaikki mitä sinä puhut, mutta nyt vaikka mitä puhuisit, niin minä uskon kaiken, kun saimme viraston.

– Meillä oli kyllä aina niin hyvä luottamus Topin kanssa puolin ja toisin. Ihmiset ovat höpöttäneet kaikenlaista niistä Topin Helsingin reissuista, mutta minä kuljin siellä hänen kanssaan ja selvin päin siellä oltiin. Se oli jo paljon, jos otettiin jossakin kaksi grogia, ja hyvin Topi siellä aina Utsjokea edusti.

Hanssin olohuoneen seinällä on valokuva, jossa Utsjoelle tullut presidentti Mauno Koivisto kättelee Hans Niittyvuopiota.

– Kyllähän se Katekeetan Anttia vähän harmitti, että hän ei tuohon päässyt. Antti rassasi tyhjää sitä Topia, vaikka Topi oli aivan omaa luokkaansa, Hanssi muistelee.

Hanssi on iloinen, että kylätalo säilyy nyt kyläyhdistyksen hallinnassa. Olisihan se ollut sääli, että vanha historiallinen talo olisi mennyt myyntiin ja kylätalo olisi loppunut.

– Se on ollut TVH:n tukikohta ja sodan aikana siinä asui jatkuvasti tullikapteeni Mure. Sotavuosilta muistan sen, kun me veneellä ajettiin kylätalon kohdalla ja ennen siltaa moottorin jalka tarttui vaijeriin, kun saksalaiset olivat vetäneet sinne semmoisen.

– Saksalainen ampui meitä päin varoituslaukauksia ja luodit vain viuhuivat. Minä olin 11-vuotias ja minusta se oli jännää kun ammuttiin, mutta äiti oli kauhuissaan. Inkunan Piera oli myös veneessä ja päissään kuin Ellun kana ja se vain kirosi sitä touhua. Kun maalle päästiin, niin Inkunan Piera lähti pitkäkarvainen peski päällään puhuttelemaan saksalaisia ja hän ilmoitti, että hänhän ei saksalaisia pelkää.

Hanssi sanoo, että poikasista sota-aika ja saksalaisten tulo Karigasniemelle tuntui jännittävältä. Saksalaisilla oli huoltopäivä kerran viikossa ja silloin heille tuotiin myös suklaata ja tuota suklaata he jakoivat myös lapsille.

Hans Niittyvuopio vilkaisee ikkunasta takapihalle, mahtaisiko siellä nyt olla metsäkauriita. Tällä kertaa ei ole. Pihalla seisoo poromiehen jokapaikan kulkupeli, auralla varustettu traktorimönkijä.

– Tuolla vehkeellä pääsee tunturissa mihin vain, mutta pitää vain kesällä muistaa tiputtaa aura pois matkasta. Nyt kun päivä pitenee, niin varmaan pohdimme Karigasniemellä porukalla kylän asioita ja kylätalon tulevaa toimintaa. Toivottavasti ihmisiltä löytyy intoa ja talkoohenkeä, vetoaa Karigasniemen kyläyhdistyksen uusi puheenjohtaja Hans Niittyvuopio.