Paikallisuutiset

Mitä mieltä Jyrki Vaattovaara, Jaakko Alatalo ja Juhani Lassila ovat Aalistunturin metsäkiistasta?

Mistä löydettäisiin parempia suojelukohteita?

Kolarilaisella Jyrki Vaattovaaralla on monia muistoja Aalistunturin alueelta. Jo lapsesta hän on retkeillyt siellä. Siellä hän teki ensimmäiset metsäalan työnsä, kun oli istuttamassa vuonna 1983 metsää nyt kiistellyn kohteen vierustaisella talousmetsäalueella. Sen jälkeen työt ovat aina jotenkin liipanneet metsää. Puuta kaatui metsurina, metsä tarjosi raaka-aineen rakentajana. Kulttuurialan hommissa Vaattovaara mietti metsäluonnon merkitystä ihmiselle laajemmin. Hänelle itselleen metsä on olohuone. Se on paikka vaeltaa, metsästää, marjastaa, olla.

Tässä elämäntilanteessa Vaattovaara valmistuu kohta metstätalousinsinööriksi.

– Aalistunturin kysymys on kyllä pyöräyttänyt omiakin ajatuksia liikkeelle ja kirkastanu, mihin suuntaan tätä metsänhoitoa pitää viedä, hän sanoo.

Vaattovaara ymmärtää metsiensuojelijoita, myös Aaliksen suojelijoita, vaikkakin taloudellisen vahingon kohdistuminen viattomiin yrittäjiin harmittaa.

– Tämä kysymys ei ole missään nimessä mustavalkoinen, Vaattovaara aloittaa.

Kun katsotaan nyt kiisteltyjä hakkuumaita, ei niillä kuitenkaan ole hänen mukaansa suojeluarvoja.

– Se on niin nuorta talousmettää. Mie mietin aina tällaisia suojelukysymyksiä rajatessa, onko se luonnonmukainen tai luonnonmukaisen kaltainen alue. Tämä nimenomainen paikka ei ole, vaan kyllä se on muokattu maaperä metsätalouskäyttöön.

Metsäammattilaisena Vaattovaaran ohjenuora on Tapion taskukirjan 26. painos, siis kestävän metsänkäytön opas.

– Minusta Metsähallitus toimii metsälain mukaisesti Aaliksella, ja hakkuista on rajattu pois luontoarvoiltaan tärkeät kohteet.

Sen sijaan ympäristöministeriöltä, ylemmältä taholta vaaditaan tarkempia kriteerejä ja linjanvetoa suojeluun koko Suomen mittakaavassa. Kun suojelua pitäisi nyt tavoitteiden mukaan lisätä, missä suojellaan ja kuinka laajasti?

– Niillä myös estettäisiin nämä konfliktit. Mie olen ehottoman neutraali, me tarvitaan kumpaakin ehottomasti. Varaahan meillä on suojella paljonkin enemmän, mutta se pitää tehhä järkevästi.

Kolarin alueella Vaattovaaran mielestä suojelua voisi laajentaa esimerkiksi jo olemassaolevan Pallas-Yllästunturin kansallispuiston suuntaan.

Suojelu pitää tehdä siellä, missä niin sanotut ekologiset polut kulkevat luontaisesti. Ei pidä suojella umpimähkään, siinä saattaa hyvässä tarkoituksessa mennä kuukkelilta metsä, kun on suojeltu liian pieni ala väärästä paikasta.

– Se on riskinä, ja näitäkin esimerkkejä on.

Metsätalousinsinöörinä Vaattovaara haluaa miettiä vaihtoehtoja tehometsätaloudelle. Aihe on laaja ja monisyinen: puun jalostusastetta pitää ensinnäkin nostaa. Metsänomistajan pitäisi myös oppia ajattelemaan metsää laajemmin. Vaattovaara näkee metsässä paljon muutakin rahallista arvoa kuin pöllit pinossa.

– Puhun ekosysteemipalveluista, metsän voimaannuttavista palveluista.

Jos ihmiset ovat valmiita maksamaan helmipöllön näkemisestä, ja metsänomistaja saisi metsästään samanmoiset tai jopa isommat tulot harvennukset säästämällä ja vaikkapa maansa luontoyrittäjälle vuokraamalla, se kannattaa tehdä.

– Tässä tarvitaan ajattelutavan muutos.

Kysymys lajikadosta on vakava, ja viime vuosikymmenten tehometsätalouskulttuuri on siihen yksi syy. Nyt rahan ja markkinoiden rinnalle kaivataan muita arvoja.

– Tietoahan meillä on valtavasti. Mutta otamako met sen käytäntöön? Metsähän on uusiutuva luonnonvara, mutta ei hinnalla millä hyvänsä.

Oliko niin kiire, ettei olisi ehditty neuvotella?

– Luontokato alkaa olla aika hälyttävä, muoniolainen valokuvaaja ja Muonion ja Kolarin Luonto ry:n hallituksen jäsen Jaakko Alatalo sanoo.

Hän tuntee surumielisyyttä Lapin metsien kohtalosta. Kotipihalla Kätkäsuvannossa luontokadosta kertovat pihapiiristä lähes loppuneet hömötiaiset ja lapintiaiset. Ne ovat vanhojen metsien pökkelöpuiden asukkeja ja katoaminen kertoo siitä, että niille sopivat elinympäristöt ovat vähentyneet.

– Meillä käy lintulaudalla enää yksi pari hömötiaisia. Ennen niitä kävi pikkuparvissa.

Maalinnutkin ovat vähentyneet. Isoja hakkuuaukkoja sen sijaan osuu silmiin niin kotikylällä kuin Muonion kirkonkylälläkin.

– Minusta ei tällä korkeudella tarvittais avohakkuita. Metsät uusiutuu niin hitaasti.

Lintujen vähentymisestä huolimatta Kätkäsuvantoa voi kutsua pieneksi lintukodoksi. Kylän vierestä on suojeltu 200–300-vuotias hakkuu-uhan alla ollut valtion metsä vuoteen 2040 saakka.

– Hakkuu olisi vienyt kyläläisiltä lähimetsän, joka on todella ihana paikka, on pieniä lampia, jäkäläkankaita, ikivanhoja puita, aihkeja, yksilöitä, joista tulee suorastaan tuttavia. Siellä on tosi virkistävää liikkua, Alatalo kuvailee.

Pohjois-Muoniossa valtion metsien käytöstä sovitaan 2000-luvun isojen metsäkiistojen jälkeen perustetussa yhteistyöryhmässä, jossa ovat mukana Metsähallituksen lisäksi muun muassa paliskunta, luonnonsuojeluyhdistys, yrittäjät ja kylät.

– Joka vuosi pietään pari palaveria ja yhessä sovitaan, mitä metsäalueita ja miten täällä Pohjois-Muoniossa käsitellään, Alatalo kertoo.

Hän uskoo, että samanlainen toimintamalli olisi estänyt Aalistunturilla nyt käytävän kiistan.

– Oliko juuri niin kiire, ettei olis kerenny neuvotella ennakkoon tai ainakin kuulla mielipiteet, Alatalo miettii.

– Laiha sopu on sentään parempi kuin lihava riita. Kiistasta on toki ollut se hyöty, että metsätalous, hakkuutavat, luontokato ja ilmastonmuutos ovat nousseet keskusteluun.

Aalistunturilla Alatalo ei ole käynyt, mutta on nähnyt kuvia avoimilta näyttävistä hakkuista mediassa. Hakattavilla alueilla ei ole Alatalon lähimetsän tavoin 200–300-vuotiaita puita, mutta hän muistuttaa, että ennen pitkää myös Aaliksen alueen metsästä olisi tullut vanhaa.

– Me nyt eletään vähän tämän sukupolven ehdoilla. Ei katota pitkälle tulevaisuuteen.

Alatalo ei ota kantaa siihen, olisiko juuri Aalistunturi oikea paikka kansallispuistolle, mutta Länsi- ja Lounais-Lapin alueelta hänen mielestään selkeästi puuttuu kansallispuisto.

– Niitä tarvitaan lisää, koska kävijäpaine nykyisin on kova, Pallas-Ylläkselläkin liki 600 000 kävijää viime vuonna. Lappi elää pitkälle matkailulla jo nyt – ja tulevaisuudessa vielä enemmän, jos ymmärrämme säilyttää luonnon puhtaana ja vetovoimaisena.

– Siihen on vedottu, että ei kansallispuistoa perusteta paikkaan, jossa on tehty hakkuita. Käytännössä lähes joka kansallispuistossa on enemmän tai vähemmän tehtyjä hakkuita ennen puiston perustamista, niin Pallaksella kuin muuallakin.

Metsätalous on Suomen kaltaiselle maalle Alatalon mielestä lähes pakollinen elinkeino. Se kuitenkin kiinnostaa, miten Suomi aikoo hoitaa osansa tulevista ilmastotalkoista.

– Jonkinlainen tasapainohan pitäisi löytää metsätaloudessakin, että kaikki voitaisiin olla kohtuullisen tyytyväisiä.

Hienoa talousmetsää, mutta suojelemisen arvoinenko?

MetsäneuvojaJuhani Lassilalle Aalitunturin alue ja sen metsät ovat hyvin tuttuja niin työn puolesta metsänhoitoyhdistyksessä kuin vapaa-ajan harrastustenkin ansiosta. Hänen mielestään kovasti puheissa ollut alue on aivan komeaa seutua – mutta silti talousmetsää.

– Minun mielestä siellä ei ole paljoa suojeltavaa, Lassila sanoo.

Lassila pitää luontoarvojen puolustamista tärkeänä asiana, mutta näkee juuri tässä Aalistunturin tapauksessa, että parempia alueita kansallispuistolle olisi lähempänä Yllästä, jossa jykevää, vanhaa metsää on nykyisen kansallispuistoalueen ulkopuolellakin. Aalistunturin alueen metsä on hänen havaintojensa perusteella noin 60–70-vuotiasta, vanhimmillaan 1950-luvulla hakattua talousmetsää. Lassilan mielestä suojeltavan metsän olisi näillä korkeuksilla oltava selvästi vanhempaa.

– Yli satavuotiasta, mieluusti 120-vuotiastakin puustoa.

Hän ei usko, että Metsähallitus päätyi valitsemaan Aaliksen alueen tämän talven hakkuupaikaksi esimerkiksi juuri vireille tulleen kansallispuistoesityksen vuoksi, vaan uskoo alueen olleen vain seuraavana vuorossa. Metsäalan ammattilainen ja erämies aavisti, että Aalistunturin seudulle olisi tulossa hakkuita, kun Metsähallitus rakennutti muutama vuosi sitten alueelle tien.

Lassila oli aiemmin tekemisissä muun muassa Teuravuoman soidensuojelualueen perustamisen kanssa. Myös hänen nykyinen työnsä liittyy metsien suojelemiseen, se kun on yksi varsin varteenotettava vaihtoehto maanomistajalle.

– Yksityisten maiden suojelu on tehty niin kannattavaksi, että maanomistaja pärjää siinä aina, Lassila sanoo.

Metsäneuvojat voivat suositella maanomistajalle metsän esittämistä suojeltavaksi, mutta monesti maanomistajat itse osaavat myös ehdottaa sitä. Lassilan kokemuksen mukaan maanomistajat myös mieluusti huomioivat esimerkiksi riista-asiat mahdollisia hakkuita suunniteltaessa.

Käytännössä maanomistajan metsää voidaan hakea suojeltavaksi, jos se täyttää tietyt kriteerit. Metsän on oltava pienvesien lähellä, tai puuston on oltava vanhaa ja ainakin osin lahopuita, ja alueen on oltava luonnontilaisessa tai sen kaltaisessa tilassa. Yleensä suojeltavan kohteen hakkuita rajoittaa laki tai ainakin puun­ostajien sertifikaatti hyvästä metsienhoidosta ja suojelutasosta.

Suojeluhakemuksen tekee joko Metsänhoitoyhdistys tai Metsäkeskus.

– Asiallinen hakemus asiallisesta alueesta menee todennäköisesti läpi, Lassila arvioi.

Suojelualueesta maksettava korvaus menee valtion kukkarosta ja suojelu on yleensä määräaikainen. Yleensä sopimus tehdään kymmeneksi vuodeksi.

Lue lisää: Aktivistit keskeyttivät hakkuutyöt kolmannen kerran Aalistunturilla.