Muualta Lapista

Miksi lohet eivät palaa Väylään? – Atso Romakkaniemi haluaa selvittää, mihin ja miksi Tornionjoen lohien elämä Itämerellä päättyy

Ensimmäisen merivuoden aikana kalat vähenevät Tornion-Muonionjokeen nousevien lohien joukossa dramaattisesti. Meren poikki ulottuva mikrofoniketju voisi auttaa ratkaisemaan merellä kuolevien nuorten lohien mysteerin.

Alle 2000 yhden merivuoden lohta on noussut tänä kesänä Tornion-Muonionjokeen. Se on vain puolet heikosta viime vuoden lukemasta ja saa kokeneen lohitutkijan Atso Romakkaniemen huolestuneeksi. Alustava tieto on peräisin Ylitornion ja Pellon kuntien rajalla Kattilakoskella sijaitsevista kaikuluotaimista.

Lohia on kahden kuluneen kesän aikana noussut kudulle Tornion-Muonionjokeen ylipäänsä heikosti, vaikka lohenpoikasia on Luonnonvarakeskuksen tutkimustiedon mukaan lähtenyt merelle melkein yhtä paljon kuin aiemminkin, noin 1,5 miljoonaa. Lohiluotaimen 15-vuotisessa historiassa pienemmät nousumäärät on kirjattu vain vuosina 2010 ja 2011.

Kesäisen Väylän olosuhteet, lämmin tai tänä kesänä hyvinkin matala vesi, eivät ole lohelle uhka tai surma, Romakkaniemi vakuuttaa.

Lohitutkijan ”surullinen mielenkiinnon kohde” on nyt se, että nuoret lohet kohtaavat merellä jotain, mistä ne eivät selviä. Yhden merivuoden lohien eli kossien alamäki alkoi kaksi vuotta sitten ja jyrkkeni tänä kesänä.

Jos näitä nuoria lohia nousee jokeen vähän, se yleensä tarkoittaa sitä, että seuraavina vuosina vanhempia eli suurempia lohia on vähän.

Mihin lohet oikein häviävät?

– Lohen ensimmäinen vuosi merellä on heikoiten tunnettu. Se on pullonkaula eloonjäämisessä, Romakkaniemi sanoo.

1980-luvun lopulla lohitutkijan uran aloittaneen Romakkaniemen eläkeikä lähenee. Sitä ennen hän haluaisi saada kysymykseen vastauksen.

Tornion-Muonionjoen lohi on yksi maailman tarkimmin seuratuista vaelluskaloista. Vuonna 2009 asennetut Kattilakosken kaikuluotaimet, joilla jokeen nousevia lohimääriä seurataan, olivat aikansa teknologinen huipputuote. Saalislohista kerätään runsaasti näytteitä. Sähkökalastuksella seurataan kudun onnistumista. Keväisin arvioidaan merelle vaeltavien poikasten määriä. Lohikannan perimää tutkitaan.

Väylässä lohien vaelluskäyttäytymistä on seurattu niiden ihoon kiinnitettävillä radiolähettimillä. Suolaisessa merivedessä radioaallot eivät kulje, joten lohiin on alettu kiinnittää äänilähettimiä, joita vedenalaiset mikrofonit eli hydrofonit kuuntelevat. Molempien teknologiat ovat kehittyneet viime vuosina paljon.

Jos Romakkaniemi saisi päättää, Suomesta Ruotsiin rakennettaisiin Pohjanladen poikki kaksi hydrofoniketjua, joiden läpi lohipoikasparvet ja niiden joukossa äänilähettimillä varustetut poikaset vaeltaisivat kohti etelää.

Romakkaniemi uskoo, että hydrofonit auttaisivat paljastamaan, mitä joelta mereen saapuville lohenpoikasille tapahtuu merivaelluksen ensimmäisten, kriittisten kuukausien aikana. Tulokset olisivat kiinnostavia jopa globaalisti, koska poikasilla on meressä eloonjäämisongelmia myös Pohjois-Atlantilla ja Tyynessämeressä.

Onko sopivan kokoista, nuorta silakkaa tarjolla siellä ja siihen aikaan, kun lohi vaeltaa?

Mikä nuorten lohien elämän voi päättää? Eivätkö tutkijat oikeasti tiedä? Romakkaniemi virnistää. Toki hyvin perusteltuja näkemyksiä on, mutta niiden varmentaminen vie aikaa. Lohisukupolven elämänkaari kestää seitsemän vuotta ja enemmänkin.

Väylässä parhaillaan kudulle alkavat, lohilaskurin mukaan ainakin 23 483 lohta tuottavat seuraavan lohisukupolven. Ensimmäisen talvensa tulevat lohet viettävät mätimunina joen pohjassa. Seuraavat vuodet lohenpoikaset kasvavat ja syövät muun muassa joen pohjassa eläviä vesiperhosen ja korentojen toukkia. Kolmantena, neljäntenä tai viimeistään viidentenä keväänään viisitoistasenttiset poikaset suuntaavat kohti Itämerta.

Merellä lohi tarvitsee ruokaa ja sopivat olosuhteet pysyäkseen hengissä.

– Tässä on kyse eliölajien ravintoketjusta, missä lohi on vain yksi osanen. Ravintoketjuun kuuluvat myös lohta syövät pedot. Jos ravintoketjussa on ongelmia, ei useinkaan voida osoittaa siitä vain yhtä kohtaa ja sanoa, että syy on tässä, Romakkaniemi sanoo.

Miten meriympäristö muuttuu ilmastonmuutoksen, kalastuksen ja muun ihmistoiminnan vaikutuksesta?

Se tiedetään, että kalastuksen merkitys lohen eloonjäämiselle on pienentynyt roimasti.

Ihminen kalasti lohta sotien jälkeen ja 1990-luvulle asti etenkin merellä kaikin voimin. Puolen miljoonan lohen vuosisaalis oli Itämerellä vielä 1990-luvun alussa tavallinen. Tänä kesänä ihmisen saalis merellä jäänee noin 40 000 loheen, murto-osaan takavuosista.

Kun Romakkaniemi aloitti työnsä lohitutkijana, Tornion-Muonionjokeen nousi tuhat tai kaksi tuhatta lohta. Lohi oli sukupuuton partaalla ja pelastui voimakkaan kalastuksen rajoittamisen ansiosta. Nyt kalastuksen lopettaminenkaan ei auttaisi kovin pitkälle.

Itämerellä uivista lohista noin joka kolmas nousee Väylään. Ilman kalastusta Väylään olisi noussut tänä kesänä kutemaan arviolta 30 000–40 000 lohta. Jokikalastajat pyytävät Väylään nousevista lohista noin joka viidennen.

Tutkijoiden näkemyksen mukaan kanta kestää, kun lohia kutee ainakin 40 000. Romakkaniemen mielestä hyvä määrä kutulohia on noin 60 000.

Ihminen kalastaa merellä lohien lisäksi nuorten lohien tärkeää ruokaa silakkaa. Sitä on kalastettu isoja määriä pääosin turkiseläinten ja kalojen rehuksi sekä jonkin verran ihmisravinnoksi. Silakallakin menee huonosti.

– Onko sopivan kokoista, nuorta silakkaa tarjolla siellä ja siihen aikaan, kun lohi vaeltaa, Romakkaniemi miettii.

Ja toisaalta:

– Olen huolissani ravintoketjusta. Jos jossain kohtaa ketjua kalastus vaikuttaa liikaa, ketjussa ylempänä oleva laji, lohi, kärsii, hän sanoo.

Mennään hypoteesiin numero kaksi. Ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat Tornion-Muonionjokea selvemmin iskeneet Itämereen, Romakkaniemi sanoo. Itämerta aiemmin ne näkyivät jo Pohjois-Atlantilla, jossa Keski-Euroopan lohikannat ovat taantuneet jo pitkään ja jonka pohjoisosissa Tenon viime aikoina taantuneet lohet viettävät meri-elämänvaiheensa.

Lohi on viileän veden laji. Se ei selviä yli 25-asteisessa vedessä ja hiukan viileämpikin tuottaa sille ongelmia.

Veden lämpötila Väylässä ei näytä toistaiseksi vaikuttavan lohien selviämiseen, mutta veden lämpötila merellä on sille kriittinen. Lämpimät syksyt ja yleisemminkin lämmin merivesi näyttää olevan nuorille lohille haitallinen. Haittavaikutukset eivät synny suoraan meriveden lämpimyydestä, vaan siitä että lämmin merivesi vaikuttaa meren koko ekosysteemiin muuttaen eliölajien keskinäisiä suhteita, pääosin näköjään lohelle haitallisella tavalla.

– Miten meriympäristö muuttuu ilmastonmuutoksen, kalastuksen ja muun ihmistoiminnan vaikutuksesta, Romakkaniemi haarukoi.

Toiset lajit kärsivät, toiset hyötyvät. Pohjois-Atlantilla hyötyy makrilli, Itämerellä särkikalat ja niitä syövät pedot.

Tornion-Muonionjoen lohi on Romakkaniemen uran aikana uinut sukupuuton partaalta 100 000 nousulohen menestystarinaksi, mutta tämän hetken huolestuttava kalakato saa Romakkaniemen lohivavan pysymään rannalla.

Hän hyppää jokeen kahluuhousuissaan tutkimaan, mutta voimakkaasti taantuvan lajin pyytäminen ei ole Romakkaniemen mielestä mielekästä.

Lohenpyynti päättyy sunnuntaina 25. elokuuta.

Jättirahoituskaan ei auta pitkälle

Atso Romakkaniemeä väsyttää. Haastattelupäivänä tutkijoiden sähkökalastaus on napannut 130 taimenta eteläisen Kolarin Naalastonjoesta, mutta päivä on Romakkaniemelle lyhyempi kuin aiemmat iltayhteentoistakin venyneet kenttätyöpäivät. Viiden Luonnonvarakeskuksen tutkijan lisäksi taimenten perässä on viisi Oulun yliopiston tutkijaa, jotka perkaavat kalojen sijaan niiden elinympäristön piirteitä.

Iso tiimi häärii jokivarressa seitsemänvuotisella Triwa-rahoituksella. Suomen ja Ruotsin yhteisen jättihankkeen tavoitteena on ennallistaa lähes sata kilometriä Tornionjoen sivujokien vesistöjä, poistaa 399 vaellusestettä ja ennallistaa 2 500 hehtaaria kosteikkoja. Hanke on jättimäinen.

– Mutta ei silläkään rahalla saada ennallistettua läheskään kaikkea, Romakkaniemi toteaa.

Valtatie 21:n varressa oleva levike ulottuu lähes joen rantaan, jota on näemmä käytetty käymälänä. Romakkaniemi näkee levikkeen päässä entisen tiesillan paikan.

Naalastojoki on taimenen elinympäristönä kohtalaisen hyvässä kunnossa, ja sen vuoksi sitä käytetään vertailukohtana kunnostettaville joille.

Romakkaniemen työnantaja Luke tutkii TRIWA-projektissa kunnostettavien jokien kalastoa, erityisesti taimenia ennen ja jälkeen kunnostuksen. Kunnostukset tekevät Metsähallitus, Metsäkeskus ja ely-keskus.

Ihmisen ojituksillaan ja jokien perkaamisella uittoihin ja veneväyliksi aikaan saama vahinko kaloille on iso, eikä korjaannu helposti.

Soiden kuivatuksessa ojia pitkin valuu jokiin lietettä, joka tukkii kalojen kutualueet ja vähentää ja yksipuolistaa kaloille sopivaa elinympäristöä. Vesi myös hulahtaa ojia myöten jokiin nopeammin, mitä tarkoittaa isompia vaihteluja jokien vesimäärissä. Sateiden jälkeen vettä on todella paljon, mutta ojien takia ympäröivä luonto kuivuu nopeasti ja veden pinta laskee nopeasti haitallisen alas.

Sivujokien ongelmat ovat niissä kutevien taimenten ongelmia. Siihen päälle taimenia on kalastettu varsinkin rannikoilla voimallisesti verkoilla. Viime vuosina taimenkanta on elpynyt varsinkin kalastusrajoitusten ja verkkokalastuksen yleisen vähenemisen ansiosta.

Väylällä taimenenkalastus on kielletty, mutta joissakin joissa taimenia yhä pyydetään.

Vaeltavien taimenien joukossa ui paikallisia tammukoita, joiden onkiminen on tornionlaaksolaista perinnepuuhaa.

– Ongelma on se, että osa taimenista lähtee vaellukselle, eikä kalastaja voi tietää ainakaan ennen kalan lopettamista, onko hänen onkimansa kala tammukka vai vaeltava taimen. Ne elävät yhdessä, Romakkaniemi sanoo.

Taimenia on seurattu radiolähettimillä. Romakkaniemi tietää, että pieneen Naalastonjokeenkin on vaeltanut kilojen painoisia meritaimenia. Kun ne lisääntyvät, osa niiden jälkeläisistä jää paikoilleen, osa vaeltaa.

– Yksilöllinen vaihtelu taimenten vaellushalukuudessa on lajille tärkeä ominaisuus. Taimen on maksimoinut lajin hengissä säilymistä, kun vaeltavat yksilöt jatkuvasti ”etsivät” otollisimpia kasvuympäristöjä. Jos näitä yksilöitä poistetaan jatkuvasti, se supistaa lajin monimuotoisuutta vähentäen vaellushalukkaiden yksilöiden osuutta. Samalla lajista tulee ihmisen hyötynäkökulmasta katsottuna vähemmän tuottoisa luonnonvara.