Ihmiset 

Mauri Pudas taiteili monien muistojen kirkon

Kolarilaiselta Mauri Pudakselta taipuvat niin yksityiskohtaiset askartelut kuin saagatkin.

Vaikein oli paanukatto terävine kulmineen.

Katto onkin uskomattoman yksityiskohtainen. Pahvista on leikelty lukuisia salmiakkikuvioita, ja ne on aseteltu taitavasti paanukaton muodostelmaan.

Tarkka ja yksityiskohtainen pienoismalli on muutenkin. Saarenputaalainen Mauri Pudas on aina ihaillut tienoon vanhimman, yli 200-vuotiaan rakennuksen arkkitehtuuria. Kirkkorakennukseen liittyy hänellä myös monia muistoja.

Kun kesällä paljastettiin saaren sillankorvan puistikossa Kolarin työpajan tekemä mallinnos kirkosta, Pudas päätti tehdä vanhasta kirkosta oman versionsa.

– Minusta tässä kirkossa on lämmin tunnelma, Pudas sanoo.

Pudaksen mielestä samanlaista lämmintä tunnelmaa ei ole Kolarin uudessa tai Sieppijärven kirkossa, vaan ne jättävät hänet kirkonpenkissä kylmäksi.

Pudas rakensi pienoismallin viikossa syksyllä. Ensin hän oli käynyt kuvaamassa rakennuksen joka puolelta.

– Mie värkkäsin sitä syyslomaviikolla, ei ollut noita lasten kuskauksia sillon, Pudas hymyilee.

Pudas osallistuu paljon kouluikäisten lapsenlapsensa kuljetuksiin.

Pienoismallia, kun tarkastelee, ihan heti ei uskoisi sen materiaalia: se on tehty kokonaan pahvista.

– Mittasuhteissa se ei ole, olen vaphaasti piirtänyt sen.

Lähemmässä tarkastelussa rakennuksesta selvisi kiinnostavia yksityiskohtia, joita Pudas ei ollut aiemmin pannut merkille.

– Mie huomasin, että eteisessä on vaakalaudoitus, mutta sakastissa on pystylaudoitus.

Kolarinsaaren kirkkoa käytetään nykyisin jumalanpalveluskäytössä ainoastaan jouluisin, ja monien joulunviettoperinne on käydä siellä aattohartauksissa. Pudaksen muistot kirkosta eivät juuri liity jouluun, vaan muihin tärkeisiin elämän taitekohtiin.

– Tässä mie olen päässy ripille, ja isä on siunattu tässä. Tässä on siunattu myös minun veli.

Mauri Pudaksen kotona huomaa, että Pudas todella pitää käsillä tekemisestä. Hän on maalannut tauluja, kutonut raanuja, tehnyt korurasioita – esimerkiksi.

Joulun aikaan joulutorttutaikinakin on omaa tuotantoa, valmistaikinasta tehty torttu kun pakkaa repeämään uunissa.

Itse tekemisen kulttuuriin 1940-luvulla syntynyt Pudas oppi kotona. Mitä ei ollut, se tehtiin itse.

– Meillähän kulkee suvussa tämä käsillätekeminen, isä ja veli on olheet puuseppiä, ja muutkin veljet on taitavia niin puu- kuin metallihommissa.

Äidin isäkin oli puuseppä.

Pudaksen oma polku vei parikymppisenä kauppakouluun, minkä jälkeen hän teki erilaisia töitä muun muassa rautakaupassa ja myöhemmin Partekin laboratoriossa.

Olisi saattanut käydä niinkin, että Pudas olisi lähtenyt opiskelemaan näyttelijäksi. Siihenkin hänellä oli lahjoja. Pudas pyrki sittemmin Sibelius Akatemiassa opiskelleen Mauno-veljen houkuttelemana Mikkelin nuoriso-opiston näyttelijäkoulutukseen.

– Siellä oli pääsykokeissa esimerkiksi pantomiimia ja musiikkia. Ja miehän pääsin sinne, Pudas muistelee.

Hän ei kuitenkaan ottanut koulupaikkaa vastaan. Nuori Pudas punnitsi, ettei hän halua näyttelijänammattiin, jossa ollaan jatkuvasti esillä ja julkisuudessa. Hän on luonteeltaan ujo ja yksityinen.

– Mie päätin, että ei minusta tule Tauno Paloa, eikä se ole minua jälestä käsin kaduttanu, Pudas hymähtää.

– Näyttelijä joutuu antamaan omasta sielustaan aika paljon.

Pudas myös toteaa panneensa päätöksessä vanhemmat ja perheen etualalle.

Vaikka teatterista ei tullut ammattia, Pudas on toteuttanut itseään harrastajana. Hän näytellyt Kolarissa 1980-luvulta lähtien erilaisissa teatterituotannoissa. Viime vuosina Kolarissa ei hieman Pudaksen harmiksi ole ollut teatteriryhmiä. Hänet onkin nähty lavoilla sooloesityksissä tulkitsemassa Oiva Arvolan saagoja.

– Esiintymisessä täytyy panna koko keho näyttelemiseen. Täytyy ottaa se yleisö, Pudas sanoo.