Ihmiset

Luoteis-Lapin tekijät kertovat: Ympyrä sulkeutuu ja ovia avautuu

Kolarilaislähtöinen toimittaja Mari Palomaa kävi elämänsä ensimmäisillä juttukeikoilla yhdeksännellä luokalla. Ensi vuoden alusta hän palaa juttukeikoille Kolariin ja Muonioon.

Muoniolaisia tahtipuikkoja Herbert von Karajanille, maailmankuululle itävaltalaiselle kapellimestarille. Omatekoisiin turkisvaatteisiin pukeutunut erakkokalastaja erämaajärvellä. Lausuntaa tosissaan harrastava nuori tyttö.

Otin ensi kosketukseni lehtialaan yhdeksännen luokan työelämään tutustumisjaksolla Luoteis-Lapissa talvella 1989. Pariviikkoinen oli mieleenpainuva, mutta en osannut aavistaa, kuinka paljon se lopulta vaikutti elämääni.

Pääsin juttukeikoille Luoteis-Lapin perustajan Markus Peuran mukaan. Hän kävi tuolloin etelästä veljensä Heikin apuna aina silloin tällöin tekemässä lehteen niin sanottuja ajattomia henkilöjuttuja, joiden julkaisemisella ei ollut niin kiire.

Muistan haastattelutilanteita ja ihmisiä, joiden tarinat tekivät minuun vaikutuksen, mutta ennen kaikkea muistan sen, miten Markus kohteli minua, ujoa ja pidättyväistä teinityttöä. Hän oli aikuinen, joka keskusteli kanssani kuin olisimme olleet tasaveroisia. Kun hän kysyi jotakin, tuli tunne, että hän todella halusi tietää.

Ensimmäisen juttuni tein miehille suunnatulta pussihousukurssilta Sieppijärvellä.

Muutin muualle, opiskelin ja valmistuin. Haave toimittajan ammatista oli vuosien varrella haalistunut, mutta kun hyvä ystäväni, etelässä asuva kolarilaislähtöinen hänkin, julkaisi singlen, sain päähänpiston kirjoittaa siitä jutun ja tarjota sitä Luoteis-Lappiin. Heikki julkaisi jutun – ja pyysi minua kuukaudeksi töihin.

Ensimmäisen juttuni tein miehille suunnatulta pussihousukurssilta Sieppijärvellä.

Kuukausi on nyt venähtänyt 26 vuodeksi. Tein Luoteis-Lappiin juttuja pätkittäin pari vuotta, ja kun Heikki vuonna 2001 osti Kittilälehden, hän tarjosi minulle työpaikkaa.

Olin lähtenyt pohjoisesta yläasteen jälkeen ja ajatellut, ettei mikään saisi minua palaamaan. Lehtityö ja luonto kuitenkin saivat – onneksi. Tunnen yhä olevani kotonani molemmissa.

Toivoisin, että muistaisin edelleen joka päivä Markuksen esimerkin siitä, miten tärkeää on todella kohdata jokainen ihminen – lehtityössä ja elämässä muutenkin. Heikkiä kadehdin etenkin hänen kyvystään innostua ja innostaa.

Tärkeä, ja ehkäpä tärkein Luoteis-Lapin perintö on minulle ollut kunnioitus omaa aluetta ja sen ihmisiä kohtaan.

Ensi vuoden alusta lähtien pääsen juttukeikoille taas Kolariin ja Muonioon. Se tuntuu mukavalta. Yksi ympyrä sulkeutuu, ja moni uusi ovi toivottavasti avautuu.

Kirjoittaja on Kittilälehden toimittaja, joka aloittaa vuodenvaihteessa työn uudessa Tunturi-Lappi-lehdessä.