Muualta Lapista

Lemmenjoen kultakenttien pitkä sota päätyi kansien väliin – ”Ei Puskun emäkallio kaivosjäteiltä ottamatta jää, vaikka luontoa kunnioittavat konekaivajat häädettiin”

”Lapin kultahistoriassa oli alkanut lyhyt, mutta uskomattoman rikas kaivujakso. Isommuksia alkoi nousta kuin perunoita pellosta. Hienompi kulta kiilteli rännissä rikkaampana kuin koskaan. Kaikki kullankaivajat tiesivät, että oli tapahtumassa jotakin ainutkertaista. Nyt oltiin pelipaikoilla.”

Lemmenjoen kullankaivu elää villejä vuosiaan. Perinteinen suomalaissaamelainen elinkeino on alkanut koneellistua. Kaivajat tuovat kultakentille koneita ja itse kehittelemiään laitteita. Rihlat kimaltelevat kultaa ennennäkemättömän rikkaina.

Kari Merenluoto saapuu kultamaille Lemmenjoen uuden kultaryntäyksen mainingeissa. Luottamus kullankaivun tulevaisuuteen on ensi alkuun luja. Merenluoto ei voi aavistaa, että aivan pian on alkamassa monikymmenvuotinen sota, joka päättyy konekaivajien häätämiseen.

Ilmari A Kankaala on kirjoittanut kirjan Taistelu Lemmenjoen kullasta (Korpi-Kustannus 2024), joka kertoo Kari ja Sirkka Merenluodon tarinan. Kirja on niin sujuvasanainen ja samalla vankka ja ikuinen tietopaketti Lemmenjoen konekaivajien taistelusta, että se olisi ansainnut paikkansa Tieto-Finlandia-kirjojen joukossa, mutta siihen joukkoon se tuskin päätyy, sillä ”Stasin käsi on pitkä”, kuten sanonta kultamailla kuuluu.

”Taistelu Lemmenjoen kullasta” on tiedolla ja tunteella hyvin tehty tietokirja. Keskiössä on Sirkka ja Kari Merenluodon 40 vuotta kestänyt kullankaivu. Siitä tarina laajentuu Inarin saamelaisten historiaan, Petsamon ja Jäämeren kalastajiin, menneisiin ja uusiin sukupolviin, kullankaivun alkeiden oppimiseen ja siitä ammattilaiseksi, yhteistyöhön ja avunantoon, taisteluun oikeudesta työntekoon, onnen ja epäonnen vuosiin.

Lopulta kaikki päättyy voitettujen taistelujen ja oikeusjuttujen jälkeen sodan häviämiseen 2020-luvun alussa. Vain muistot jäävät, ja onneksi ne on nyt laitettu talteen. Näin ne säilyvät kauemmin kuin kaivujäljet Lemmenjoen purojen rannoilla.

Kirjan alkusivuilla matkataan Petsamoon, josta löytyvät Karin isoisän Stepan Bogdanovin lähtökuopat. Merenluoto ei ehtinyt syntyä Petsamossa, mutta jos hän joku tuntee olevansa, niin juuri petsamolainen.

– Evakon koti on kumma juttu, se on siellä, mihin ei pääse. Tunnen eniten olevani petsamolainen, sitten martinniemeläinen ja kolmanneksi inarilainen. Kun olin vielä pieni poika, muistan, kuinka evakot ja sukulaiset kävivät toisissaan, istuin pöydän alla, kuuntelin heidän tarinointiaan ja imin itseeni petsamolaisuuden.

Kari Merenluoto aloitti kullankaivajan uransa lapiomiehenä. Vuosi 1980 oli käännekohta hänen elämässään, koska silloin Jaakko Kangasniemi soitti hänelle, että täällä olisi Ruihtun haarassa valtaus katkolla. Nuori mies päätti lähteä katsomaan, millaista hommaa kullankaivu on oikein tosipohjalta.

Merenluodon tulo Ruihtulle ajoittui Lemmenjoen kolmannen kultaryntäyksen alkuvaiheisiin. Kulta oli kovasti esillä Tankavaaran kultakylän ja matkailuhuuhtomon ansiosta. Kullan hintakin nousi niin lupaavasti, että nuori polvi käänsi katseensa Lemmenjoelle.

Kari Merenluoto ehti vielä nähdä kaikki Lemmenjoen legendaariset lapiokaivajat. Erityisellä lämmöllä hän muistelee Nipa Raumalaa, joka oli hänelle ”lapiokaivun korkeakoulun” opettaja.

Tuon ajan mittapuulla sodat käynyt reilu viisikymppinen Nipa oli vanha mies, mutta ihaillen Merenluoto otti oppia Nipan lapionkäyttötekniikasta. Nipa nosteli ränniin soraa tasaisen tappavaan tahtiin. Kari Merenluoto innostui välillä pistelemään soraa nuoruuden innolla, mutta illan päälle hän sai huomata, ettei nuoren miehen voimilla pärjätty kokeneen kullankaivajan tasaisen varmalle sitkeydelle.

Nipa Raumala oli älykäs ja ystävällinen kollega. Merenluoto on myöhemmin ihmetellyt Nipan hyvää kultavainua.

– Nipalla oli varmaan ollut aikaa katsella ja opetella kullankaivun konstit. Sitten kun vedet jäätyivät, ei se varmasti täällä jouten ollut. Kuuhkaili ja katseli ja mietti, miten täällä ovat maat ja vedet aikanaan kulkeneet, päättelee Merenluoto kirjassaan.

Vihreä nortti tekee tehtävänsä, eikä Inarin ruokakaupoista ostettu rohto, ”soota”, enää auta, ja Nipa Raumala kuolee keuhkosyöpään Lapin Keskussairaalassa 60-vuotiaana.

Lapiokesien aikana Merenluodon mielessä alkoi kypsyä ajatus ryhtyä ammattimaiseksi konekullankaivajaksi. Hän oli jo nähnyt, että kulta ei maaperästä lopu, mutta vaikka hän kuinka asiaa pohdiskeli, niin lopputulos oli aina sama; elettiin jo uuden maailman aikaa eikä lapiokaivaja saanut leipää perheelleen. Vanhat legendat, kuten Raumalan Nipa, olivat yksineläjiä, joten heille riitti se, mitä lapiolla maasta löytyi.

Yhtenä syksynä Merenluoto testasi ajatuksiaan Raumalan Nipaan. Kari sanoi, että onkohan tämä lapiokaivu jo vähän tyhmää hommaa, kun konekin on keksitty. Nipa tuumaili siihen, että kyllähän tämä aika tyhmää hommaa on.

Jo ensimmäinen kone, vesipumppu, saa Kari Merenluodon kiristämään tahtia montulla. Syykin on selvä; aina kun vesipumppu säksättää, niin se muistuttaa siitä, että tahdin on oltava tiukka, sillä vesipumppu polttaa kallista bensiiniä.

Kirja on kuin jännitysromaani siltä osin kuin siinä käydään läpi konekaivajien oikeustaistelua ja samalla perataan niitä syitä ja syyllisiä, jotka johtivat konekaivajien häätämiseen.

Yksi pääkonnista näyttäisi olleen Metsähallituksen pääjohtaja Jaakko Piironen. Hän puuttui viime metreillä Lemmenjoen kansallispuiston runkosuunnitelmaan. Ehdotus ei ollut kieltämässä Lemmenjoen konekaivua, mutta Piiroisen puumerkin jälkeen se kielsi.

Piiroinen oli ollut nuorena miehenä metsäkoneurakoitsija, ja hän oli kaikkea muuta kuin luonnonsuojelija. Hän lähti kuitenkin nyt siitä, että koska luonnonsuojelualueilla ei saa koskea metsiin, niin ei siellä saa kaivaa koneilla maatakaan.

Lemmenjoen konekaivajilla on Helsingissä myös kovan luokan puolustajia, yksi heistä kauppa- ja teollisuusministeriön kaivosylitarkastaja Urpo Salo. Ilman häntä olisi konekaivu loppunut Lemmenjoelta vieläkin nopeammassa aikataulussa kuin mitä se nyt loppui.

– Kun kulta-alue liitettiin puistoon, sovittiin perinteisen kullankaivun jatkumisesta, kirjoittaa Salo helmikuussa 1988 Kalevassa.

Konekaivajien tukija Salo lähtee matkan varrella eläkkeelle, mutta Merenluoto kumppaneineen jää jatkamaan taistelua vielä vuosikymmeniksi. Salon tilalle tulleet virkamiehet ovat byrokraatteja, joista ei ole isompaa apua konekaivun puolustamisessa.

Lue myös: ”Koittaa aika, jolloin Lemmenjoen kultapottikin hyödynnetään”, vakuuttaa liiton puheenjohtaja Antti Peronius

Lapin Kullankaivajain Liitto yritti pari kertaa esittää, että kulta-alue erotettaisiin kansallispuistosta. Inarin kuntakin antaa kerran tukensa esitykselle, mutta mikään ei auta ja konekaivu kulkee kohti loppuaan. Merenluoto oivaltaa 1980-luvun käräjöintien aikana, että alashan tämä elinkeino ajetaan, vääryydellä kylläkin, mutta alasajo tehdään vaikka väkisin, kysymys on vain siitä, kuinka pitkä on viivytystaistelu.

Inarin kunta oli Merenluodon mukaan aina kullankaivajien puolella. Kunnanjohtaja Antti Korhonen puhui aina konekaivun puolesta. Kerran Inarin-Utsjoen kansanterveystyön kuntainliiton hallitus ryhtyi kampittamaan Lemmenjoen konekaivua ja teki valituksen Korkeimpaan hallinto-oikeuteen muun muassa konekaivualueen jätehuoltoasioista sekä elohopean käytöstä kullanerottelussa. Todellisuudessa Lemmenjoella ei oltu elohopeaa nähty kuin korkeintaan lämpömittarissa. Yhtäkkiä tuo kuntainliitto lopetettiin, mutta valitus jäi yhä KHO:n käsittelyyn. Inarin kunnanhallitus, tai käytännössä Antti Korhonen, yritti vetää turhanpäiväisen valituksen pois käsittelystä, mutta KHO:n rattaisiin se jäi, ja parin vuoden päästä valitus tuli hylättynä takaisin.

Mitäpä olisi Inarin alueen historiasta kertova kirja ilman Veikko Aatami Heikkilää. Hän oli Inarin kunnan edustajana kullankaivajien delegaatiossa, joka lähti vuonna 1992 Helsinkiin ja eduskuntaan puhumaan konekaivun jatkamisen puolesta. Eduskunnassa kansanedustaja Lasse Näsi oli sopinut etukäteen tapaamisia inarilaisdelegaatiolle. Mitään hyviä lupauksia konekaivajille ei luvattu ja he palasivat tyhjin käsin Inariin.

Ennen eduskuntatalosta poistumista oli Veikko Aatami sanonut väärteilleen, että nyt me mennään eduskunnan kahvilaan ryyppäämään kahvit. Inarilaiset olivat eduskunnassa vierailijaviisumilla, jossa suoraan sanottiin, että sillä ei ole asiaa eduskunnan kahvilaan. Kahvit juotiin, ”eikä siitä kukaan tykännyt kyttyrää”.

Kari Merenluodon taistelu oikeuksistaan harjoittaa ammattiaan, ei ollut suinkaan vain mitään byrokraattista kirjeenvaihtoa hänen ja viranomaisten välillä. Olihan se sitäkin, mutta se oli myös ihan fyysistä istumista kirkkaiden valojen alla käräjäsalissa, ja sitäkin, että poliisit lompsivat joskus Lemmenjoelle ottamaan vaikkapa paikan päällä selvää siitä, missä on Kari Merenluodon koti ja henkikirjat.

Ymmärsihän Merenluoto, että ylempien käskystähän ne poliisit Lemmenjoelle tulivat, joten kahvithan näillekin vieraille keitettiin. Etelän poliisit eivät pitäneet mitään kiirettä Miessille päästyään. Heille nämä virkamatkat olivat sellaisia kerran elämässä tapahtuvia – tuskinpa toistaa kertaa pääsivät virkatehtävissä näin komeisiin maisemiin.

Käräjäsalissa Kari Merenluoto näkee jo tunnelmasta, mikä on pelin henki. Hän menee käräjäsaliin yhdessä kaivajakollegansa Rami Kanamäen kanssa. Siellä käräjätuomari porisee ja heittää huulta syyttäjän Karhun Heikin ja vastapuolen, Metsähallituksen miesten kanssa. Heitä tuomari sinuttelee – mutta konemiehiä teititellään.

Merenluoto säilyttää Suomen Kuvalehden tekemän jutun Inarin käräjiltä todisteeksi siitä, ettei asenteellisuus ole vain hänen keksimäänsä. Suomen Kuvalehden toimittaja muotoilee asian taitavasti yhdellä lauseella:

– Kaivajia pidetään romanttisina tonkijoina, jotka näkevät päiväunia suuresta emäkalliosta. Vähättelevä asenne näkyi myös Inarin kihlakunnanoikeuden istunnossa.

Konekaivajille ei suoda vuosikymmenten aikana minkäänlaista välirauhaa. Jos viranomaiset välillä hellittävätkin ajojahdin, niin silloin nousee eduskunnasta aina joku tietämätön populisti lehtien otsikoihin julistamaan Lemmenjoen koneellisen kullankaivun tekevän selvää jälkeä kansallispuistosta.

Yksi kiusanhengistä on ympäristövaliokunnan puheenjohtaja Pentti Tiusanen (vas) – lempinimeltään ”Kiusanen”. Hän ei koskaan vieraile Lemmenjoella konekaivajien luona, mutta tilaapahan vain kerran poromiesten pyynnöstä vesitasokyydin Lemmenjoen kultamaiden ylle ja vilkuilee sieltä kaivualueita.

Eduskunnassa Tiusanen ilmoittaa, ettei Lemmenjoen koko ajan lisääntyvä koneellinen kullankaivu ole enää kenenkään hallinnassa. Kaivualueet ovat Tiusasen mukaan leveitä moottoriteitä kansallispuiston maisemassa.

Lehdet toistavat Tiusasen näkemyksiä, koska niistä saa myyviä otsikoita. Vuosikymmenten varrella Merenluoto oppii tuntemaan toimittajat, sillä heitähän ramppaa konekaivajien luona joka kesä. Heille tarjoillaan kahvia ja heille vastaillaan kärsivällisesti, ja ne ovat kalliita minuutteja poissa työajasta.

Monet kerrat Kari Merenluoto pettyy, kun näkee sitten Inarin Kirkonkylän ruokakaupan lehtihyllyssä otsikot, joissa Lemmenjoen konekaivua kauhistellaan. Kerran Merenluoto ilmoittaakin, että suostuu tästä lähtien vain suoriin tv-lähetyksiin, koska niissä hänen sanomansa tulee julki reaaliajassa ja ilman vääristelyä.

Yksi media on kuitenkin uskollisesti konekaivajien puolella – paikallislehti Inarilainen. Päätoimittaja Markku Arvelin ojentaa pääkirjoituksessaan Tiusasta selvin sanoin ja toteaa Tiusasen olevan kaikella tavalla tietämätön kullankaivusta. Ei eletä vielä nettimaailman aikaa ja Arvelin tietää, että Inarilaisen paperiversioita tupsahtaa useita kappaleita eduskunnan kirjastoon – paikallislehden painetulla sanalla on siis väliä.

Lemmenjoen konekaivajien oikeustaistelun seuraaminen olikin Inarilaisessa yksinomaan Arvelinin vastuulla. Kun hän lähtee eläkkeelle, on toimituksen kultatietämys vähäinen ja siitä johtuu Merenluodon mukaan muun muassa se, että Saamelaiskäräjien varapuheenjohtajan Heikki Palton mielipiteet Lemmenjoen veden samenemisesta julkaistaan lehdessä näyttävinä uutisina.

Merenluoto muistaa mainita, että ensimmäinen inarilainen kullankaivajia puolustanut toimittaja oli kuitenkin Usko Luostarinen. Usko oli itsekin kullankaivaja ja konekaivun veteraani Kutturantien varren Sotajoen puolelta.

Päätoimittaja Markku Arvelin suhtautui kullankaivuuseen niin suurella vakavuudella, että paikallislehti Inarilainen julkaisi vuosikausia jopa Lapin Kullankaivaja-aikakauslehteä. Lapin Kullankaivajain Liiton puheenjohtajana ollessaan Merenluoto pohdiskeli realistisesti, tarvitseeko liiton laittaa vähiä rahojaan oman piskuisen Prospäkkäri-lehden julkaisuun, kun samat asiat voisi varmasti tuoda julki Lapin Kullankaivaja-lehden kautta. Hän ehdotti liiton kokouksessa yhteistyötä ja kenties jopa Prospäkkärin sulauttamista Lapin Kullankaivajaan.

Viesti ei oikein mennyt perille Vanhan liiton miehiin ja he epäilivät, onko peli enää rehellistä, jos vanha kunnon Prospäkkäri ei ilmesty. Sen koommin yhteistyöstä ei puhuttu, ja onpa Prospäkkärikin kokenut uudenlaisen ylösnousun nykyisen liiton puheenjohtajan Antti Peroniuksen ja liiton monitoimiehen ja harmaan eminenssin Kai J. Rantasen aikana.

Kirja käy läpi myös Kari Merenluodon kolme vuotta Lapin Kullankaivajain Liiton puheenjohtajana. Vuodet olivat myrskyisiä, sillä hän oli uudistaja, joka vei liittoa uuteen aikaan, mutta moni uudistus myös tyssäsi Vanhan liiton vastustukseen, eikä asiaa parantanut Merenluodon suoraviivainen ja joskus särmikäskin ulosanti. Mutta kun katsotaan lopputulosta, sitä, että Liiton jäsenmäärä lähti kasvuun Merenluodon aikana, niin onhan se jo kunniakas meriitti puheenjohtajakaudelta.

Yksi vanhan liiton miehistä vaikuttaa olleen Lapin Kullankaivajain Liiton ex-puheenjohtaja Jaakko Kangasniemi. Hänkin oli aikanaan ollut tienraivaaja ja luotsannut liittoa uuteen aikaan, mutta vanhoilla päivillään hänelle luontainen varovaisuus oli hallitseva luonteenpiirre Lapin Kullankaivajain Liiton toiminnassa. Varovaisuus kumpusi usein siitä, että pelättiin uudistusten verottavan Liiton varallisuutta ja vievän talouden perikatoon.

Merenluoto ottaa yhdeksi esimerkiksi Teollisuuden Keskusliiton hallituksen varapuheenjohtajan, teollisuusneuvos Orvo Kiesin vierailun Lemmenjoella. Kiesiin ahkerat konemiehet tekevät vaikutuksen. Hän ihmettelee, miksi miehet eivät ole hänen liitossa, kun sinnehän he kuuluisivat. Hän kehottaa Lapin Kullankaivajain Liittoa harkitsemaan asiaa. Merenluoto puhuu asiasta Kangas-Jaskalle – ja asia hautautuukin siihen.

Merenluoto ei syytä kirjassa oman liittonsa väkeä, korkeintaan itseään, kun hän toteaa, että olisihan hänkin voinut Liiton hallituksen jäsenenä edistää jäsenyyttä Teollisuuden Keskusliittoon. Ja jatkoajatuskin vaivaa häntä, kun hän miettii, olisivatko Lemmenjoen konekaivajien asiat tänä päivänä kenties toisin, jos Kiesin puheisiin olisi tartuttu.

Kansanedustajat tuottavat vuosikymmenestä toiseen Merenluodolle pettymyksen, mutta lappilaiset kansanedustajat yli puoluerajojen tekevät aina enemmän tai vähemmän parhaansa konekaivua puolustaessaan. Ehkä eniten kiitosta kirjassa Lapin kansanedustajista saa Mikko Kärnä. Hän ei ollut vielä eduskunnassa, kun kaivoslaista päätettiin, mutta keväällä 2017 hän tekee kovasti töitä, että konekaivajat saisivat kuusi kesää lisää työaikaa. Kärnän lakialoite on myötätuulessa, mutta lopulta sekin tyssää vastustukseen.

Kärnän lakialoite herättää keskustelun eduskunnan suuressa salissa vielä kerran. Vielä kerran Kari Merenluoto saa kuunnella vastustajien tuulesta temmattuja väitteitä. Vasemmiston kansanedustaja Silvia Modig puhuu brändistä, koskemattomasta erämaasta ja sen kokemisesta. Merenluoto kyselee mielessään, eikö nuori citypoliitikko tiedä, ettei Lemmenjoen kansallispuisto ole koskematonta, vaan se on matkailun ja moottoroidun porotalouden käytössä. Satu Hassi kertoo ”saaneensa viestejä”, joiden mukaan Lemmenjoen vesi on muuttunut juomakelvottomaksi. Tätä Merenluoto ihmettelee, kun hänen näkemänsä vesinäyte luokittelee Lemmenjoen veden erinomaiseksi.

Joku toteaa, ettei Lemmenjoella viitsi enää edes retkeillä eikä meloa, kun kaikki on sotkettu. Tätä kommenttia Merenluoto ihmettelee, kun tuoreimmassa Latu ja Polku-lehdessä kuitenkin ylistetään Lemmenjokea melojien ihanaksi paratiisiksi.

Kari Merenluoto murehtii viimeiseen asti edessä olevaa konekaivajien viimeistä kesää Lemmenjoella. Hän murehtii kaverien puolesta ja toki itsensäkin puolesta. Alkaa nimittäin näyttää siltä, että juuri kun hän pääsee sinuiksi lapiokaivajien köyhäksi manaaman Puskun kanssa, koittaa viimeinen tuomio ja on aika laittaa pillit pussiin. Juuri sillä hetkellä, kun Merenluodosta alkaa näyttää siltä, että Pusku onkin mainettaan parempi, kenties jopa yksi parhaista kulta-alueista.

Vanha konekaivaja yrittää puolustaa konekaivua vielä kerran. Hän kuulee Mikko Kärnältä, että pääministeri Juha Sipilä vierailee Joulupukin luolassa. Kärnä ja Merenluoto tekevät sotasuunnitelman. Sopivalla hetkellä Kärnä vinkkaa Merenluodon pääministerin eteen. Miehet kättelevät ja Merenluoto pääsee esittämään, että konekaivun lopettamista lykättäisiin tuonnemmaksi. Aineisto lähtee seuraavana aamuna pääministerin avustajan sähköpostiin. Sen jälkeen ei asiasta kuulu mitään.

Konekaivajat lähtevät, mutta kulta-aarre jää Lemmenjoelle. Suurin osa kullasta odottaa kaivamistaan. Merenluoto arvelee kirjassa, että nostamattahan kulta ei nimittäin jää, se on maailman laki. Hän pahoittelee sitä, että ammattitaitoiset ja jälkensä siivoavat Lemmenjoen konemiehet eivät tuota kultaa tosin nosta – sen nostavat aikanaan kansallispuiston sisältä suuret monikansalliset yhtiöt, jotka tekevät mitä haluavat.

Lue myös: Tervetuloa Kutturaan, kullankaivajien leirissä on tarjolla huuhdontaa ja puhdetöitä

Kirjan kantava teema vuosikymmenien oikeustaistelun lisäksi on myös itse konekaivajan arkinen työ Lemmenjoella. Laiskojen hommaa se ei ole, se tulee selväksi heti alkusivuilla, kun Merenluoto lähtee viemään käytettynä ostamaansa kaivinkonetta, Auran Rautateollisuus Oy:n valmistamaa Araa, Njurgulahdesta Miessille. Tuo matka onkin Merenluodolle kaivinkoneajon korkeakoulu. Matkanteko oli hidasta ja tuskallista. Kaivikoneen päälle hän oli köyttänyt kaasupullot, polttomoottorikäyttöisen hitsauskoneen, varaosia, rautaa ja kaksi rengasta. Kaikki nuo tulivatkin matkan aikana tarpeeseen. Teloihin alkaa kertyä lunta ja ne napsahtelevat poikki muutaman kilometrein välein. Kun tela napsahtaa poikki, se täytyy hitsata.

Konsteja riittää, kun vain tulis niitä pahoja paikkoja, kuuluu kultamaiden sanonta, ja tällä matkalla niitä pahoja paikkoja riittikin. Vain Paanneäytsiä ylittäessään kuljettaja tietää, että konsteja ei enää ole, jos tela tässä katkeaa. Veden alle ei mennä telaa korjaamaan. Merenluoto kolkuttelee hiljalleen eteenpäin ja kuivalle maalle päästessään hän taisi lähettää kiitosta myös yläkerran ukolle. Eduskunnan 200 kansanedustajan joukosta ei löytyisi yhtäkään, joka pystyisi tuollaisen matkan Ara-kaivinkoneella taittamaan.

Lämmöllä kirjassa kuvaillaan myös Lemmenjoen kultamiesten ja kullankaivuperheiden keskinäisiä lämpimiä välejä. Kun jonkun kaivinkone on vaarassa upota liejuun, niin naapurikaivajat tulevat koneineen, vinsseineen ja taljoineen varmasti apuun kelloon ja omaan työaikaansa katsomatta.

Naapuriapu oli kunniassaan ja lauantai-iltaisin oli turha jokaisen lämmittää saunaa, vaan oli mukavampi kokoontua vuoroin vieraisiin turisemaan saman saunan lauteille. Ja kun joku pakkaa kampsunsa ja lähtee maalikyliin, niin jäljellä oleva tuoreruokatavara ja vanhimmista päästä olevat säilykepurkit viedään niille kämpille, joissa kaivukausi vielä jatkuu ja evästä kuluu.

Lemmenjoen vanha periaate oli, että apua annettiin aina, jos sitä joku tarvitsi. Merenluoto auttoi konehommissa muita kaivajia ja poromiehiä ja lainasi heille työkalujaan ja tarvikkeitaan.

– Sanoin kaikille, että meillä on peltihalli, siellä on aggregaatti, siellä ovat vehkeet, siellä on pultteja, hakekaa mitä tarvitsette, mutta tuokaa tilalle. Ei sieltä hävinnyt koskaan mitään, kaikki mitä lainattiin, myös palautettiin. Oltiin niin kaukana tiestä, että apua annettiin, jos sitä joku tarvitsi. Ja avuntarve tunturissa oli aina.

Merenluoto korostaa, että poromiesten kanssa kullankaivajilla oli hyvät suhteet. Tämä oli aikana, jolloin Saamelaiskäräjien politiikka ei vielä näkynyt Lemmenjoella. Hän sanoo, että Magga Iisko ja Heikki Paltto kävivät monesti kahvilla ja porisemassa. Iisko sai Nuffield-traktorin lainaksi aidan rakennushommiin. Merenluoto sanoi, että traktori kyllä joutaa. Mitään palkkiota hän ei ollut vailla, mutta poromiehet toivat hänelle Miessinmaalle lavan ja kaulan. Myöhemmin syksyllä erotusten aikana tuli toinen maksuerä; Sirkka-vaimon veli Veikko soitti Inarista valtaukselle ja kyseli Karilta, että tänne on tuotu kokonainen lihava poro – mihin tämä pannaan?

Hyvin Kari Merenluoto muistaa myös puistonvartijan Niilo Ranttilan, joka oli yksi kolmesta Ranttilan veljeksestä, jotka löysivät Lemmenjoen kullan Morgamojalta vuonna 1945. Merenluotokin purki kaivurinsa osiin kultamaille kuljetusta varten Metsähallituksen virkatalon pihalla. Ranttila sanoi, että purkakaa vain tuossa, ja ottakaa sieltä lainaan sitä taikka tätä, mutta tuokaa joskus takaisinkin. Ranttila muistaa ulkoa Lemmenjoen maastot ja reitit, ja hän antaa hyviä vinkkejä, mistä kannattaa kulkea.

Ammattimaisen konekullankaivajan työ on jatkuvaa raatamista. Työ on työtä, mutta pieniä juhlahetkiä olivat aina isojen hippujen löytämiset. Merenluoto hymähtää kirjassa, että juuri ne löytöhetket olivat kaikkein parhaita hetkiä. Vieläkin hän muistaa mitä on oikea löytämisen ilo. Mutta se ilo oli hetken päästä ohi, sillä tasaisen tappavaa päivätyötä oli jatkettava. Ehkä työpäivän jälkeen oli sitten toinen juhlahetki, eräänlainen hartaustuokio, kun isoa hippua ”putsailtiin, kateltiin ja pyöriteltiin”, ja ehkä otettiin sen kunniaksi Jallu-paukutkin iltakahvin kera.

Lämpimän tunnustuksen Merenluoto antaa kirjassaan myös Sirkka-puolisolleen, joka jätti lopulta päivätyönsä pankissa ja saapui Lemmenjoelle, töihin montulle ja samalla emännyyttä ja kokin virkaa hoitamaan. Sirkan päiväkirjamerkinnät kertovat kirjassa arkisesta elämästä Miessinmaalla.

Kesällä 2020 Sirkka kirjoittaa päiväkirjaansa:

Menneet 40 vuotta kullan parissa

eivät antaneet meille rikkautta

vaan määräosammme leipää

koettelemuksia ja nöyryyttä

sekä paljon uusia ystäviä.

Sirkan ja Karin polku kultamaille oli pitkä ja kivinen kuten Lemmenjoen Hengenahdistuksenmäki. Kumpainenkin oli kouluttautunut muuhun kuin kullankaivajan ammattiin ja aloittanut arkisen työnteon. Sirkalle kullankaivu ja kaivajat olivat tuttuja jo lapsena, ja tuttu oli myös tarina isoisän sumuun kadonneesta kultalöydön paikasta 1911 jossakin Miessijoen rannoilla. Pari kohtasi toisensa ensi kerran 1960-luvun alussa, kun lapinkuumeen saanut nuorukainen Haukiputaan Martinniemestä tuli retkelle Inariin ja kohtasi mieleisensä lapintytön. Tapaaminen johti avioliittoon vuosikymmenen lopulla. Sirkalle piti kuulutusten hakemiseksi saada ”alaikäisyyden tähden” todistajat, jotka löytyivät Ranta-Marin keittiöstä. Jotakin enteellistä oli siinäkin, että häämatka tehtiin kohti kultamaita. Tietokirjailija Seppo J. Partanen

Juttua muokattu 24.11.2025, klo 8.29: Artikkeliin lisättiin valokuvien ottajaksi Sirkka Merenluoto. Sen lisäksi Metsähallituksen pääjohtaja Jaakko Piirosen nimi korjattiin.