Kolumnit

Kolari koulii paatuneimmastakin yksinluistelijasta joukkuepelaajan

Urheilu oli minulle hyvin pitkään sitä, että juoksin kellon piippauksesta yksin metsään etsimään rasteja tai jätin luistimen suojat kaukalon laidalle ja liu’uin tyhjälle jäälle.

Kun rasti ei löytynyt, mieleen hiipi paniikki, varsinkin jos tiesin, että vaihtopuomilla odottaa joukkuetoveri. Kisakuulutukset ja kärkisuunnistajien vaihdot kuuluivat metsään, mutta missä se oma rasti oikein oli?

Sellaisena hetkenä huomioni kiinnittyi usein lentokoneen ääneen. Kaukana taivaalla valkoista vanaa vetävä kone tuntui alleviivaavan yksinäisyyttäni mahdottoman tehtävän edessä.

Taitoluistelukisoissa jää oli pari, kolme minuuttia ikioma. Vielä suunnistusmetsääkin suuremman yksinäisyyden koin vähän yli kymmenvuotiaana, kun ohjelman seuraavat liikkeet yhtäkkiä katosivat mielestäni yleisön ja tuomareiden silmien alla. Minne oikein piti jatkaa?

Ei minun juttuni, tosiaankaan.

Joukkueurheilu oli minulle vierasta ja jopa vastenmielistä. Erityisesti jääkiekko näytti ja kuulosti kamalalta. Hallin lattiaan syljeskelevät juniorit eivät tuntuneet edes pysyvän pystyssä jäällä ilman mailojaan. Kiekkojen pauke sattui korviin.

Typerää touhua, ajattelin.

Aikuisena Kolarin jäähallissa koetut Lappi-liigan pelit Kolarin ja Kittilän välillä olivat oma lukunsa. Yksi tuomari muisteli aloittaneensa pelit kapteenien puhuttelulla. Yritä pitää porukkasi kurissa.

Ensihoitajat päivystivät usein hallilla, eivätkä aina turhaan. En edes halua muistaa, millaista kieltä, eleitä ja otteita jäällä näki.

Ei minun juttuni, tosiaankaan.

Älykkäiden ihmisten lajina pitämäni suunnistus on jalostanut vääränlaisia taitoja.

Naisille pitää saada oma jäävuoro, ystäväni alkoi puhua pari vuotta sitten. Tietenkin olin mukana, jäähallin kotoisassa tuoksussa, jossakin uudessa.

Viime keväänä vuorolaiset löysivät innostuneen valmentajan ja minä ymmärsin, että jääkiekossa onkin kyse muusta kuin kiekkojen lämimisestä seinään ja syljeskelystä hallin lattiaan.

Pari viikkoa sitten luistelin pleksi huurussa, sydän tykyttäen Sodankylän jäähallin jäälle.

Kuinka tässä typerässä pelissä kuljetetaan peliväline viiden oman joukkueen pelaajan voimin vastustajan maalille ilman, että joku keilaa minut tai nappaa kiekon?

En tiedä.

Huomaan, että älykkäiden ihmisten lajina pitämäni suunnistus on jalostanut vääränlaisia taitoja. Metsässä on minuuttikaupalla aikaa tehdä päätöksiä kenenkään puuttumatta. Kaukalossa aikaa ei ole ehkä sekuntiakaan, mutta jalkojen pitäisi liikkua koko ajan johonkin suuntaan, mieluiten täysillä.

Se vaatii erilaista rohkeutta kuin yksilölajissa omaan suorituskykyyn luottaminen.

Maaleja rapisi omaan päähän rutkasti, mutta pelin jälkeen meidän kopista löytyivät suurimmat voittajat.

Minulle iso hyvän olon tunne tuli siitä, että uskalsin mennä mukaan ja luottaa siihen, että kelpaan porukkaan. Se vaatii erilaista rohkeutta kuin yksilölajissa omaan suorituskykyyn luottaminen.

Joukkueurheilun huipulla meno on tietysti raadollista. Höntsätasolla yllätyn kerta toisensa jälkeen siitä, kuinka vitosen päivä kirkastuu vähintään kasiksi, kun eriparinen poppoo vetää yhteisen tavoitteen niskaansa tunniksi ja joku heittää muutaman vitsin siihen päälle.