Kulttuuri

Kiuaskeron kasvatti tarttui palettiveitseen – Mervi Helmeen näyttely yhdistää maalauksia ja runoja

Kolarin Komulaisessa kasvanut Mervi Helme toi kotiseutujensa luontojen inspiroimat maalaukset ja runot Kolarin kirjastoon.

– Mie kyllä rakastan tätä Kolaria, Mervi Helme puuskahtaa Kolarin kirjastolla torstai-iltana, kun taide- ja runonäyttelyn avajaisväki alkaa hiippailla kohti iltatoimiaan.

Hän on onnellinen vastaanotosta, jonka hänen maalauksensa ja runonsa saivat. Rakkaus Kolariin näkyy myös näyttelyn teosten sanoissa, muodoissa ja väreissä.

Esillä on tunturit ja tulenpalavat auringon sävyt, värikylläistä metsää, syksyinen luonto, keväinen Kuerlinkka, jossa vesi on päässyt vapaaksi jään vankilasta.

Kolarilaisten maisemien lisäksi Helmeen elämässä on muitakin tärkeitä paikkoja. Aallot voivat olla Kuerlinkan sijaan meren aaltoja Kemissä, jossa on Helmeen toinen koti ja tärkeä luonnon- ja mielenmaisema.

Herranen aika, näihinhän kuuluu tarina.

Helme on piirtänyt ja maalannut pienestä pitäen, vaikkapa pöydän alla maaten pöydän alakanteen, tai omiin käsiinsä, jos paperia ei ole ollut saatavilla. Pari vuotta sitten hänestä tuntui, että oli aivan pakko alkaa maalata enemmän.

Sen jälkeen syntyivät näyttelyn työt ja maalaamisen lomassa alkoivat tekeytyä myös teoksia sanoittavat runot.

– Herranen aika, näihinhän kuuluu tarina. Sanoitan sen, minkä tunnen, Helme mietti.

Helme on lukenut ja kirjoittanut runoja teini-ikäisestä alkaen. Hänen tekstejään on julkaistu kahdessa antologiassa, ja lisäksi Helme on kirjoittanut kirjan vaarinsa Usko Komulaisen kertomista tarinoista.

Kun Helme alkaa maalata, hän ei vielä tiedä, mitä maalaa. Hän ottaa paletin, laittaa siihen värejä ja tarttuu mieluisimpaan maalausvälineeseensä palettiveitseen, jolla teoksiin tulee runsaasti väriä ja rouhea pinta.

Mie olen Kiuaskeron kasvattama.

Näyttelyn avajaispäivän aamu on alkanut kävelyllä kotimetsissä Äkäsjokisuun ja Hannukaisen kylien välille jäävässä Komulaisen paikassa. Siinä vieressä kohoaa muun muassa Kiuaskero.

– Mie olen Kiuaskeron kasvattama, Helme sanoo.

– Kuljen siellä, halaan puita, makoilen mättäillä.

Joku voi pitää vähän kummallisenakin, jos näkisi, hän miettii.

Sellaisenkin hetken Helme on kirjannut runoksi nimeltä Tunturin uni:

Seisahdun männyn eteen,

kiedon käsivarteni sen ympärille,

painan poskeni kaarnaan.

Kuulen ikimetsän kuiskauksen:

– Sinä olet elossa.

Mervi Helmeen näyttely Niin metsä vastaa kun sinne huudan on esillä Kolarin kirjastossa 1. joulukuuta saakka.