Kolumnit

Kirkon penkissä ei enää ole arvojärjestystä, mutta kuunteleeko yhteisö myös hiljaisia?

Kirkoissa aikanaan penkkijärjestys kertoi, kuka oli paikkakunnan merkkihenkilö ja kuka jäi taka-alalle. Vaikka tällaiset ulkoiset rakenteet ovat kadonneet, niiden tilalle on tullut uusia jakolinjoja. Nyt meitä erottavat mielipiteet, näkemykset ja elämäntavat. Yhteisö ei jakaudu enää säätyihin vaan asenteisiin.

Kirkon ja seurakunnan yksi tehtävä on nähdä ja kuulla niitä ihmisiä, jotka jäävät taustalle, jotka eivät korota ääntään, eivät tuo esiin saavutuksiaan, eivätkä nauti huomiota tai muiden suosiota. Heidän osallisuutensa on usein huomaamatonta ja hiljaista, ja juuri siksi merkityksellistä. Osallisuus ei aina näy äänenä tai näkyvyytenä.

Se syntyy kokemuksesta, ettei kelpaa, ettei ole riittävä, ettei tule kuulluksi.

Sivusta seuraajan osaa ja huomiotta jäämistä leimaa usein häpeän tunne, kuulunko joukkoon tai kelpaanko muiden vertaiseksi. Häpeä on tunne, joka voi estää osallisuutta. Se syntyy kokemuksesta, ettei kelpaa, ettei ole riittävä, ettei tule kuulluksi. Moni kokee sen sellaisessa seurassa ja yhteisöissä, joissa vaatimukset ovat kovia ja hyväksyntä ehdollista.

Siksi on tärkeää murtaa rakenteita ja luoda paikkoja ja tiloja, joissa jokainen voi tulla näkyväksi – ei saavutustensa vaan oman inhimillisyytensä kautta.

Osallisuus ei ole vain osallistumista. Se on kokemus siitä, että kuuluu johonkin, että oma ääni ja läsnäolo merkitsevät. Se syntyy, kun yhteisö antaa aikaa ja tilaa erilaisille tavoille olla ja elää. Se vaatii herkkyyttä, kuuntelemista ja halua kohdata toiset vieraanvaraisesti, tasa-arvoisena.

Se vaatii rohkeutta, koska peilikuva ei silottele ryppyjä eikä suodata totuutta.

Kirkon – siis seurakunnan – olemassaolo ja tehtävä on muistuttaa, että on olemassa yhteisö, jossa hiljaisetkin tulevat kuulluiksi. Se opettaa, että todellinen yhteys syntyy silloin, kun ihminen saa olla ja uskaltaa olla sellainen kuin on omine vahvuuksineen ja puutteineen.

Jotta niin voisi olla on jokaisen meistä tärkeä katsoa aika ajoin peiliin. Se vaatii rohkeutta, koska peilikuva ei silottele ryppyjä eikä suodata totuutta, vaan paljastaa niin vahvuutemme kuin heikkoutemmekin. Mutta ennen kaikkea se kertoo, millaisia yhteisön jäseniä ja lähimmäisiä me olemme.

Olemmeko suostuneet saamaan anteeksi.

Kristillisessä kontekstissa peiliin katsominen saa vielä syvemmän ulottuvuuden. Se ei ole vain oman toiminnan tarkastelua, vaan myös sydämen tutkimista. Olemmeko olleet hyvää tahtovia lähimmäisiä, rakentaneet sovintoa. Olemmeko osanneet antaa anteeksi. Olemmeko suostuneet saamaan anteeksi.

Peiliin kurkistaminen ei ole syyllisyydessä kahlaamista, vaan mahdollisuus nähdä toivo. Se hetki voi olla myös kuin rukous: hiljentymistä, kuuntelemista ja rehellistä puhetta Jumalan ja itsensä kanssa. Se ei vaadi täydellisyyttä, vaan totuutta. Ja totuudessa on aina armo mukana.

Kirjoittaja on Kolarin seurakunnan kirkkoherra.