Muualta Lapista

Kirjailija Väinö Olavi Laiti teki viimeisen matkansa Outakosken metsähautausmaalle

Kirjailija Väinö Olavi Laiti päätti jo ajat sitten, että kun hän kuolee, niin hän tekee viimeisen matkansa muodossa tai toisessa Ruotsin Landvetternistä Outakosken metsähautausmaalle. Tänä kesänä tuo viimeinen matka sitten koitti.

85-vuotiaan Väinö Olavin voimat alkoivat hiipua keväällä.

Hän ajatteli vielä toukokuussa, että ensin täytyy tervehtyä ja voimistua, jotta hän voi taas kääntää Ruotsissa auton keulan kohti Outakosken mökkiä. Voimat eivät kuitenkaan enää palautuneet.

Väinö Olavin maallinen matka päättyi keskellä kesää ja nyt oli aika tehdä se viimeinen matka Outakosken metsähautausmaalle. Sinne saattoväki saatteli 86 vuoden ikään ehtineen Väinö Olavi Laitin tuhkat.

Tapasin Väinö Olavin viimeksi vuosi sitten hänen Outakosken mökillään. Hän oli onnellinen siitä, että oli jaksanut jälleen kerran ajella tuon pitkän matkan Marjatta-vaimonsa kanssa Tenojokivarteen. Perinteiseen tapaansa he aikoivat viettää mökillä aikaa loppusyksyyn asti.

– Sitten kun koivunlehti on tippunut puista, on taas aika suunnata auton keula kohti Ruotsia. Ei siitä mihinkään pääse, että veri vetää aina vain näihin kotimaisemiin Tenon rannalle. Vanha saamelainen on kuin lohi, että veri vetää synnyinpaikkaan, kertoi Väinö Olavi.

Toissa kesänäkin näytti siltä, että Väinö Olavilla ja Marjatalla aika kului hyvin Outakosken mökillä. Marjatta poimi hillat ja varmasti Väinökin, vaikka saattoi olla, että hän otti hillastuksen jo rauhallisemmin. Hilloja piti aina noukkia sen verran, että oli useampi purkki Ruotsiin vietäväksi. Niitä, samoin kuin takavuosina Tenon lohtakin, kaiveltiin pakasteesta aina, kun lapsenlapsia tuli kylään tai piti laittaa tarjottavaa perhejuhliin.

Väinö Olavin aika oli viime kesänä kulunut mukavasti myös raivaustöitä tehden. Hän kaateli rantapusikoita kätevällä akkukäyttöisellä moottorisahalla ja se olikin kuulemma työmaa, jota oli tarjolla aina niin paljon kuin tehdä vain kerkesi.

Jonkinlaista apeuttakin oli kuitenkin ilmassa, kun Väinö Olavia viime kesänä jututin. Hän oli surullinen siitä, että elämänmeno näytti Tenojokivarressa kovin hiljaiselta verrattuna entisiin aikoihin.

– Onhan tämä surullista katsella rannalta joelle, kun ei siellä ole mitään elämää. Minä olen kasvanut siihen, että Teno on täynnä elämää ja kulkijaa, mutta joki on täysin kuollut, on ollut sitä jo monta kesää.

– Varmaan tilanne on ahdistava Tenon varren ihmisille, heille jotka täällä vakituisesti elävät. Minulle nyt ei sillä lailla mitään ahdistusta tule, kun alan olla jo niin vanha mies, että ei tässä enää jaksa pyytää muutenkaan, hän tuumaili.

Väinö Olavi sanoi, että vaikka hän ei itse niin lohenpyyntiin kaipaakaan, niin sitä entistä elämää Tenolla hän kaipaisi:

– Sitähän ennen vanhaan oikein odotettiin, että rannalle tulisi heittäjiä, niin saa seurata rantaelämää ja sitä, että tuleeko sieltä kalaa. Kalamiehiä tuli ja meni. Kämpät olivat väkeä täynnä ja kahvitulet loimottivat pitkin rantoja. Mutta eihän tälle mitään voi, sillä lohikato on täyttä totta.

– Minä ennen vanhaan näin ihan mökin ikkunasta, kuinka lohi hyppii heinäkuun puolivälin jälkeen suvannossa. Siihen aikaan lohi ei enää nouse, vaan se hakee paikkaansa. Joskus tuossa koulun suvannossa tyvenellä oikein kiehui lohta, mutta nyt ei siellä näy minkäänlaista veden väreilyä, hän kertoi viime kesänä.

Lohenpyynti oli Väinö Olavilla selkäytimessä ja toki hallinnassa myös eläkeläisenä, sillä hänhän oli osallistunut monet kerrat Outakosken kalakilpailuihin. Kerran hän nappasi kisan pääpalkinnon, 9,8 hevosvoiman Tohatsun.

Teno oli Väinö Olavi Laitille hänen elämänsä sielunmaisema ja maailman tärkein paikka. Hän tapasi sanoa, että Teno oli se, mikä yhdisti ennen vanhaan Saamen kansan. Eihän Tenojokivarressa ollut autoteitä, joten kaikki kulkivat jokea pitkin ja kylästelivät samalla toistensa luona.

– Tuossa Tenon toisella rannalla Norjan puolen taloissakin oli elämää silloin ja lapset kävivät niissä leikkimässä. Eikä sitä ajateltu, että nyt ollaan toisessa valtiossa, kun samaa saamen kieltähän sitä puhuttiin, hän sanoi.

Väinö Olavi oli kasvanut Tenon lohella, mutta hän muistutti aina, että toki Tenojokivarren taloissa syötiin kaikkea kalaa mitä joesta nousi. Outakoskelaiset varsinkin asuivat hyvien harripaikkojen lähellä ja Väinö Olavin muistikuvissa harjus oli välillä jopa pääruoka.

– Ei harjusta väheksytty millään tavalla. Keväällä, kun jäät meni, ruvettiin heti harria pyytämään. Lohestahan ei ollut aina tietoa, mutta harria sai aina. Ja kyllä meritaimenkin oli mahtava ruokakala. Harriverkoillahan sitä meritaimenta pyydettiin vielä 50-luvulla.

Väinö Olavi Laitista tuli kirjailija vasta eläkeläisenä. Hän oli armeijan jälkeen mennyt Härkösen kauppaan kauppa-apulaiseksi ja sen jälkeen matka jatkui myymälänhoitajan pesteissä Kittilässä, Tepsassa ja Unarissa. Väinö tapasi vitsailla, että kun kaikki hänen kauppojensa lappilaiset asiakkaat lähtivät 1970-luvulla Ruotsiin, niin täytyi myymälänhoitajan mennä perässä.

Väinö Olavi teki Ruotsissa erilaisia konehommia ja kulki välillä hiekkapuhallustöissä pitkin maailmaa. Hän oli arvostettu ammattimies puhallus- ja maalaustehtävissä, tai ”raskaissa paskahommissa”, kuten hän itse noita pestejään nimitti.

Työhaluja löytyi Väinö Olavilta niin paljon, että kerran hän piti pientä tupakki- ja pelikauppaa Göteborgissa, mutta myi puodin lopulta pois, kun nivelreuma alkoi haitata seisomatyötä. Väinö Olavi myi kaupan eräälle syyrialaiselle miehelle, joka oli monta kertaa käynyt kysymässä, että joko olisi sopiva aika tehdä kaupat. Ja lopulta Väinö myi, kun tiesi, että syyrialaiset eivät töitä pelkää, vaan ovat sitä sorttia, jotka tekevät töitä vaikka kellon ympäri.

Eläkeläisenä Väinö Olavi kirjoitteli ensin pieniä muistelmia nuoruusajoiltaan. Lopulta hän rohkaistui kirjoittamaan jopa romaaneja, joihin hän ammensi sisältöä kaikesta siitä, mitä oli lapsuudessaan ja nuoruudessaan nähnyt Tenojokivarressa.

– Romaani Elämä helvetintulen varjossa alkoi hahmottua, kun minusta alkoi tuntua, ettei etelän ihmiset oikein tiedä millaista se elämä Saamenmaalla oli ennen vanhaan. Luin suomalaislehdistä, että Hannele Pokkakin kirjoitti aina vain pororuhtinaista. Aina joku etelän riuku ihastui pororikkaaseen. Kyllä minä näin tosielämässä niitä pororuhtinaita Tenojokivarressa hyvin vähän. Se elämä oli Tenojokivarren mökeissä köyhää, mutta toisaalta elettiin kuitenkin päivästä toiseen ja ihmiset olivat vähään tyytyväisiä.

Ruotsissa palkitaan joka vuosi yksi ruotsinsuomalainen romaani ja Elämä helvetintulen varjossa-romaani pääsi mukaan ehdolle. Väinö Olavin romaani ei lopulta päässyt palkinnolle, mutta kärkikahinoihin kuitenkin.

Väinö Olavi Laiti ei elämänsä varrella koskaan omistanut suksia. Hänen isänsä olisi ollut etevä suksentekijä ja leukuseppä, mutta isähän kuoli, kun Väinö Olavi oli neljävuotias. Väinön vanhemmat veljet tarvitsivat aina suksia, kun he kulkivat ahkerasti riekonansoilla, ja Väinö Olavi pahnosti koulumatkansa talvipakkasessa kävellen.

Väinö Olavi käsitteli romaaneissaan myös uskonnollisuutta, joka oli hänen lapsuudessaan voimakasta Tenojokivarressa. Hän muisti lapsuudestaan kiertävät lestadiolaiset saarnamiehet. Hänen mielestään elämä oli pohjoisessa riittävän ankaraa jo muutenkin, joten ei siihen päälle olisi enää tarvittu saarnamiehiä, jotka pelottelivat saamelaisia helvetintulella ja näkivät kaikessa Utsjoen elämänmenossa enemmän tai vähemmän syntiä.

Väinö Olavin äiti oli nuorena tehnyt poropiian töitä Norjan puolella. Väinö muisteli romaaniensa sisältöjä hahmotellessaan, mitä äiti oli kertonut Norjan merisaamelaisten elämästä. Väinön mielikuvissa tuo Norjan puolen merisaamelaisten elämä vaikutti vielä karummalta kuin Tenon jokisaamelaisten.

– Äiti ihmetteli aina sitä, että Pyssyjoen suunnalla lampaat ja ihmiset asuivat samassa mökissä. Se oli hänestä jo kurjuuden merkki, että ihmiset ja elukat oli saman katon alla. Ja olihan se merisaamelaisten elämä hyvin raakaa, kun yksi ja toinen isäntä hukkui kalastusmatkoillaan Jäämereen. Äiti tunsi paljon niitä leskivaimoja, jotka jäivät sitten yksin elättämään lapsikatrastaan, muisteli Väinö viime kesänä.

Väinö Olavi Laiti puhui aina lämmöllä Outakosken koulun vanhasta opettajasta Hans Aslak Guttormista, joka kannusti saamen kielen käyttöön ja antoi hyvää itsetuntoa monille tuleville Saamenmaan vaikuttajille.

– Hans Aslakan tallista lähti maailmalle monta tulevaa saamelaiskirjailijaa, kuten Palton Kirsti, Vuolabin Kerttu, Guttormin Eino ja Palton Olavi. Joskus aikuisena kyllä mietin, että olihan siinä H.A. Guttormin opetuksessa kaksi puolta. Se oli mahtava koulu, mutta toisaalta niin saamelainen, että mehän emme oppineet ilmineeraamaan itseämme suomeksi. Toisaalta se puute ainakin minulla korjaantui armeijassa. Sotaväessä opin hyvän suomen kielen, kun oli pakko oppia, ei armeijassa ollut muuta vaihtoehtoa, sanoi Väinö Olavi.

Väinö Olaville riitti eläkeläisenä romaanien kirjoittaminen ja välillä hän kirjoitti lehtiartikkeleita, joissa pohdiskeli saamelaispolitiikkaa ja Tenon kalastusta. Hän ei itse halunnut mukaan politiikkaan, mutta monta kertaa hän teki kirjoituksissaan selväksi, mitä hän ajattelee nuorista saamelaisvaikuttajista ja nuorista saamelaisradikaaleista; hän ihaili heitä suuresti.

– Minä oikein mielenkiinnolla seuraan mitä Suomen puolen nuoret saamelaiset tekevät ja puhuvat. Minähän oikeastaan fanitan saamelaisnuoria. Me oltiin nuoruudessamme ujoja, ja me peittelimme saamelaisuuttamme, mutta nykynuoret ovat rohkeita eivätkä ujostele saamelaisuuttaan. Kannanotot voivat mennä joskus vähän yli, mutta sekin kuuluu nuoruuteen, sanoi Väinö Olavi kesällä 2024.

Muistelen, että Väinö Olavilta ei herunut ymmärrystä Ivalojokivarren ihmisille, jotka pyrkivät Saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Hän kertoi olleensa nuoruudessaan niitä, joita Ivalon kylällä haukuttiin ”paskasaamelaisiksi”. Hän ihmetteli sitä, että mikä nyt oli saanut nuo haukkujat pitämään itseään saamelaisina, kun reilut 50 vuotta sitten saamelainen oli vielä kirosana Ivalon kylän raitilla.

Väinö Olavilla oli muistikuvia myös evakkomatkasta Kalajoelle. Hän ihmetteli, miten Saamen kansalla oli hyvää tuuria, ettei koko porukka hukkunut jo menomatkalla, kun matkaa taitettiin Kemistä Raaheen vanhan laivan ruumassa.

Laiva keinui myrskyssä ja ruumaan oli viritelty peltiämpäreiden päälle kaikenlaista lautaa ja lankkua, jotta ihmiset saivat käydä tekemässä niihin tarpeensa tai käydä oksentamassa. Laivan kapteeni pelkäsi merimiinoja. Sota-ajat ovat aina huhujen kulta-aikaa ja niinpä laivamatkan jälkeen levisi sellainenkin huhu, että kapteeni olisi ottanut merimatkan aikana rohkaisuryyppyjä, jotta uskaltaa paremmin seilata miinavaaran keskellä - ja ehkä siksi laivan kyytikin oli tavallista epätasaisempaa.

Vielä kesällä -24 Väinö Olavi sai palautettua mieliinsä sen tunnelman, mikä vallitsi Ylivieskan kirkossa, kun se oli täynnä utsjokelaisia ja inarilaisia. Inarilaiset jäivät Ylivieskaan, mutta utsjokelaisten matka jatkui kirkosta Kalajoelle.

– Sen muistan, että Ylivieskan kirkossa oli kirkkaat valot ja kirkko oli täynnä meitä evakkoja. Vatsatauti riehui ja levisi. Ei ollut suihkuja, ei vesivessoja, ei oikein puhtaita vaatteita, eikä mitään. Suoraan sanottuna hautuumaan alue oli paskassa ja joka paikka sonnassa, kun ihmiset kävivät tarpeillaan ja yrittivät pyyhkiä paikkojaan kaiken maailman räteillä.

Ripuliepidemia jylläsi vielä jonkin aikaa Kalajoellakin, eikä tilannetta helpottanut se, että nälkäisille evakoille tarjoiltiin Kalajoen koulussa perunavelliä, jota utsjokelaiset vetelivät hirveällä ruokahalulla tyhjiin vatsoihin.

Alavieskan kirkon kohdalla oli monta vaivaisukkoa kirkon seinustalla ja Piera K. Guttormin isä näytti sormella vaivaisukkojen rivistöä ja sanoi pojille, että tuollaisiksi muututte, jos ette tottele äitiä. Pojat muuttuivat kertaheitolla totisiksi, kun kuulivat, että voivat muuttua vaivaisukoiksi.

Kun evakkoreissulta ennen pitkää päästiin taas Tenojokivarteen, oli Tenon lohi taas Väinö Olavin perheen pelastus.

– Kyllä lohi maistui taivaalliselle ja samoin se Tenon kirkas vesi. Ei tarvinnut enää pelätä, että jos juo vettä, niin miten käy, tuleeko vatsatauti tai peräti kuolemantauti. Ja Norja oli jälleen kerran meidän tuki ja turva. Sinne mentiin heti ostamaan jauhoja ja kaikkea muuta tarpeellista. Ja Utsjokihan oli muuten sota-aikana ollut norjalaisten tuki ja turva, sillä joka talossa Tenojokivarressa oli asunut norjalaisia sillä välin kun me olimme evakossa. Hyvä, että käyttivät tyhjiä taloja hyödykseen ja norjalaisethan oli meidän väärtejä ja sukulaisia.

Väinö Olavi Laiti murehti viime vuosina sitä, kuinka talotkin alkoivat hiljentyä Tenojokivarressa. Outakoskella ei asunut enää pikkulapsia ja suorastaan aavemaiselta alkoivat näyttää maisemat Norjan puolen Tenojokivarressa, kun niin monet talot olivat siellä ihan tyhjillään.

Väinö Olavi näki mökkirannastaan Boinen talon, joka oli hänen lapsuudessaan elämää täynnä. Väinökin kipaisi monesti sunnuntaisin Boineen istumaan, sillä sunnuntai oli kylästelypäivä ja Boinen talossa juttu lensi, kun sinne olivat kerääntyneet kaikki lähirantojen asukkaat puhumaan ja tinkaamaan. Työkaluja ei saanut pyhänä pitää käsissä, joten sunnuntaina oli aikaa raatailla.

– Boinen talo on ollut tyhjillään jo kymmenet vuodet. Joku käy niittämässä pihaniityn, mutta talossa ei ole elämää. Norjan puolen vanha väki on viety jo aikoja sitten Karasjoelle ja kyllähän tämä Tenojokivarsi tyhjenee myös Suomen puolelta, jos ei ihmeitä tapahdu. Nuorpinniemen talotkin on tyhjiä. Ja toisaalta, miksi nuori polvi pysyttelisi Tenon varrella, kun ei enää voi pyytää lohtakaan, murehti Väinö Olavi viime kesänä.

Väinö Olavi Laiti ei koskaan moittinut elämistään Ruotsissa, sillä Ruotsi oli kohdellut siirtolaisia hyvin ja hän oli löytänyt eläkeläisenäkin paikkansa suomalaisten eläkeläisten yhdistyksestä sekä saamelaisyhdistyksestä. Juttu luisti saamelaisyhdistyksessä tietysti saameksi ja Väinö ymmärsi hyvin, mitä Ruotsin Lapista kotoisin olevat saamelaiset hänelle saameksi juttelivat. Eteläsaamelaisten kanssa oli sitten jo haastavampaa, kun heidän kieli tuntui Väinöstä kuin olisi ”koltankieltä kuunnellut”.

Se oli Väinö Olaville selvää jo pitempään, että hänen loppuelämänsä koti tulee olemaan Ruotsissa, sillä jälkipolvi oli asettunut Ruotsiin jäädäkseen ja lastenlapsille Ruotsi oli tietysti jo täysin koti. Isovanhemmat Väinö Olavi ja Marjatta jäivät sinne minne jälkipolvikin.

– Talvi menee lopulta nopeasti, kun on kaikenlaista puuhailtavaa ja keväällä voi alkaa jo miettimään, että jokohan sitä kohta puoliin lähdetään Outakosken kesäpaikkaan. Ođđasatin minä muuten katson talvisin Ruotsissa melkein joka päivä. Sehän tuntuu, että on melkein synti, jos ei Ođđasat-uutisia muista katsoa, naurahti Väinö Olavi hyväntuulisesti viime kesänä mökillään Outakoskella.

Kun viime kesänä juttelimme, niin Väinö Olavi sanoi taas ohimennen, että hänen viimeinen matkansa on sitten tuohon naapuriin eli Outakosken hautausmaalle, ja siinä on paikka niin hänelle kuin Marjatallekin. Hautausmaa olikin Väinö Olaville tuttu ja aina hyvin mieluisa käynti- ja mietiskelypaikka.

Joka kesähän Väinö Olavi kävi kävelemässä tonttinsa vieressä olevalla Outakosken metsähautausmaalla. Siellä olivat kaikki hänen vanhat sukulaisensa ja monet hyvät väärtit. Sieltä sai tänä kesänä viimeisen leposijansa myös Elle Biret Olavi, Väinö Olavi Laiti.

Väinö Olavi toivoi sydämestään, että lohi vielä palaisi Tenoon - onhan lohi aina ollut lähtemätön osa Utsjoen elämää ja talvikin vierähti nopeasti, kun ajatteli, että pian tulee kevät ja pääsee jäälohen pyyntiin.