Muualta Lapista

Katso videot: Heidi Rantaa ei pöljätä Venäjän karhun naapurissa Norjan Paatsjoen rannalla: ”Pistän puita kaminaan ja nautin hiljaisuudesta”

Inarilaisen toimituksen sähköpostiin tupsahti viesti Heidi Rannalta; ”Tervetuloa Hotelli Ivaloon Norjan-Suomi-Seuran syyspäiville ja katsomaan elokuvaani Paatsjokilaakson poronhoidosta.”

Emme ehtineet paikan päälle, mutta vastasimme, sopisiko tulla katsomaan elokuvaa Heidin kotiin Norjan Paatsjoen rannalle. Heidi vastasi, että tervetuloa, mutta ottakaa Kirkkoniemestä mukaan tulkiksi hänen ystävänsä Gerd Ryeng.

Löydämme Kirkkoniemen keskustasta puisen pienkerrostalon ja siellähän Gerd Ryeng ottaa meidät vastaan pienessä mutta viehättävässä asunnossaan. Kaikesta näkee, että tääällä asuu taiteellinen sielu. Sähköpianon päällä on nuottivihkoja, seinillä Gerdin öljyvärimaalauksia, joiden aiheena hänen lapsuutensa Paatsjokilaakso.

– Emmäköhän met juo kahvit ensin, ei meillä niin hoppu ole, heläyttää Gerd sujuvalla suomen kielellä, kiehauttaa kupilliset espressoa ja alkaa touhuta lähtöä.

Gerd on puhelias ja nauravainen ihminen. Hänen lapsuuskodissaan Norjan Paatsjokivarressa puhuttiin suomea ja häneltä suomen kielen puhuminen käyttää hyvin.

– Minä halusin kuitenkin osallistua suomen kielen kurssille ja käyn sitä nyt täällä Kirkkoniemessä. Opettajia ovat Hilja Mäläskä ja Annikki Komeros. Heidikin käy kurssilla ja ajaa sinne kotoaan Hakokoskelta.

Gerd sanoo, että Heidin vanhemmat puhuivat suomea ja suomen kieli on jossakin syvällä Heidin sydämessä.

– Miehän näin kurssilla, että Heidi alkoi ymmärtää aina vain paremmin suomen kieltä. Se lapsuuden kieli palautui mieleen. Paljon hän ymmärtää, vaikka ei niin puhukaan, Gerd tuumailee.

Katso videolta, kun Gerd Ryeng laulaa Kotiseutu Pohjolassa:

LähdemmeKirkkoniemestä kohti Paatsjokilaaksoa ja määränpäänä Hakokosken eli Skogfossin pieni kylä. Ajomatkaa on reilu tunti pimeää, mutkaista ja kapeaa tietä pitkin.

Kirkkoniemen kaupunki on maanantaina puolen päivän aikaan hiljainen. Kauppakeskuksia on tässä Jäämeren kaupungissa yhtä paljon kuin Rovaniemellä, mutta hiljaistahan niissä on, kun venäläiset ostosmatkailijat puuttuvat.

Gerdiä kaupungin hiljentyminen ei tunnu haittaavan.

– On rauhallisempaa asioida kaupoissa, kun ei ole ruuhkaa. Ei se minun elämää haittaa, että venäläiset ovat poissa. Mutta surullistahan tämä kaikki muuten on. Ja Norjan uutisissa on nykyisin kaiken maailman vakoilujuttuja.

Kirkkoniemen tien laidassa on todellinen Jäämeren rautatie, vanhan rautamalmikaivoksen kiskot, jotka ennen vanhaan antoivat kyytiä ihmisillekin.

– Isäni ja äitinikin siinä malmivaunun päällä joskus istuivat, kun tulivat Kirkkoniemeen.

Gerd kyselee, onko meillä varmasti hyvät nastarenkaat autossa. Tie Kirkkoniemestä syvälle Norjan Paatsjokilaaksoon on kapea, mutkainen ja kuoppainen. Hän ihmettelee, miksei rikas öljyvaltio voi korjata tätä pohjoisinta maantietään.

– Tuossa on niin kauhea mutka, että siellä on ajettu monta kertaa järveen... Tässä kohtaa tunturia se yksi nainen ajoi autonsa rotkoon. Mutta ei se onneksi mereen asti tippunut, kun auto toppasi koivunrunkoon. Joku vastaantulija pysähtyi kohdalla ja katseli, että tästähän on auto ajanut rotkoon. Hänet saatiin sieltä autosta ehjänä pois, Gerd selittää tienvarren historiaa.

Ohitsemme jää kyltti, jossa lukee Björnevatn.

– Se on vanha kaivoskylä. Siellä on suomalaisia, norjalaisia ja ruotsalaisia. Kaivoksellehan tuli työväkeä joka puolelta maailmaa.

Rautamalmikaivoksesta on muistona valtavat mustat kivikuonavuoret maantien varrella. Aikoinaan niiden paikalla oli komea järvi, mutta nyt järvi on muuttunut surulliseksi lammeksi kuonavuorien keskellä.

Kun lähestymme Hakokoskea, kysyn Gerdiltä, mitä sukuja tien varren taloissa asuu.

– Karikoski, Tapio, Kuuva, Stenback, Jaakkola, Vesmajärvi, Ollila, Karinen, Portti, Ranta, Hiltunen, Kyrö ja Kalliainen ainakin, hän luettelee.

Lopulta olemme perillä pikkuruisessa Hakokosken kylässä. Heidi Ranta seisoo pihamaallaan meitä vastaanottamassa. Emme heti mene tupaan, vaan Heidi kävelyttää meidät takapihalleen Paatsjoen rantaan.

Heidin kotirannan kohdalla Paatsjoki virtaa kapeana koskena. Matalan veden aikana siitä ehkä loikkisi kiviä pitkin vastarannalle. Mutta oikeastihan sinne ei ole mitään asiaa, sillä siellä on Venäjä.

Vastarannalla näkyy Venäjän punavihreä rajapaalu. Heidin kotirannalla huokuu vanha Norjan Paatsjokilaakson suomalaishistoria. Tähän vehmaaseen ja kalaisaan jokilaaksoon suomalaiset taivalsivat Suomesta 1800-luvun nälkävuosina. Ja osa suomalaisista muutti Norjan puolelle joen toiselta puolelta - eihän siellä silloin ollut Venäjä, vaan siellä oli suomalaisten omistama ja asuttama Petsamo.

Vanha hirsitalo on rannalla kylmillään. Käymme sisällä ja Heidi kertoo, että taloa on tarkoitus hiljalleen kunnostaa. Talo on aikanaan saanut sisälle muovipintaa ja tapettia ja muita nykyajan kotkotuksia, mutta pohjimmiltaan se on vielä vanha ja terve hirsimökki.

– Tässä oli 13 lasta parhaimmillaan. Ja ennen maantietä ihmiset kulkivat Kirkkoniemestä tänne veneellä. Hilla-aikana ihmiset tulivat tänne hillaan ja nukkuivat talossa. Lattia oli täynnä vieraita ja kaikki nukkuivat sulassa sovussa porontaljojen päällä, kertoo Heidi norjan kielellä.

Rantasaunan kuistilla on iso säkki kuivaa kortetta. Heidi kertoo, että hänen poikansa Kimmo teki syksyllä kortetta poroille. Korte on poron herkkua ja sen avulla porotokkaa voi houkutella pysymään koossa ja kulkemaan sinne minne poromies haluaa.

– Kortetta ei auta antaa liikaa, ettei poron vatta tule kipiäksi...Gorte taikka korte....viikate tai siipiviikate, jolla kortetta leikattiin ennen vanhaan. Oi, nämä ovat ihania vanhoja sanoja, vielä minä muistin, vaikka ei näitä joka päivä käytetä, makustelee Gerd suomen kielen sanavarastoaan ja nauraa hyväntuulisesti.

Heidi näyttää kännykästään oikean Venäjän karhun kuvan. Siinähän se karhu katselee vastarannalla syksyisen iltasumun keskellä kohti Norjaa. Heidi arvelee, että karhu oli juossut hirven perässä ja pysähtynyt sitten vastarannalle. Heidi ei säikähtänyt, vaan oli hyvillään, että puhelin sattui olemaan mukana, jotta sai otettua karhusta valokuvan.

Heidin kotirantaan näkyy myös kaksi komeaa tunturia Venäjän puolelta. Ne ovat Kaskama ja Galkuaivi.

– Kesällä saatan viihtyä tässä rannalla monta tuntia. Istun mummon penkissä tai makoilen Norjan rajapyykkiä vasten. Saatan heittää myös virveliä. Rannalta voi tulla taimenta. Verkkoja ei tähän kotirantaan voi laittaa, koska tässä on niin kova koski.

Heidi pyytää meidät sisälle kotiinsa. Sisällä on kodikasta ja ennen kaikkea lämmintä. Kaminassa räiskyy tuli, se on mallia Jøtul, kuinkas muuten, kun Norjassa ollaan.

Lexi-kissa kehrää kirjahyllyn päällä. Jos Heidillä olisi koira, niin sen nimi olisi varmasti suomalainen - se on vanha tapa Paatsjokivarressa, että koira nimetään suomalaisittain.

Ensi töiksemme katsomme Heidin tekemän dokumenttifilmin Paatsjoen poronhoidosta. Kestää aikansa että saamme kuvan näkymään - aluksi ruudusta näkyy vain elektromagneettista kohinaa.

– Venäjä, sanoo Gerd paljonpuhuvasti, kun kummastelemme ja virittelemme kuvaa näkymään.

Dokumenttifilmin aineisto on kuvattu pääosin 1990-luvulla. Siinä ollaan porometsällä, tokan kokoamisessa ja poroerotuksilla Paatsjokivarressa. Se oli vielä sitä aikaa, jolloin porot teurastettiin hangen päällä pakkasessa - eli takuuvarmasti hygieenisissä ja bakteerivapaissa olosuhteissa. Elokuvan taustamusiikiksi Heidi on laittanut Souvareiden kappaleen Porokämpän mies.

Heidi ja Gerd katsovat tarkoin filmillä esiintyviä ihmisiä. Kaikki ovat heille tuttuja, osa jo edesmenneitä Paatsjokivarren suomalaissukuisia miehiä ja naisiakin.

– Silloin 90-luvulla porohommissa Paatsjoella puhuttiin aivan suomia vain. Oli pykällys, konttori, käristys, säkkihursti ja kaivos, sanoo Heidi suomeksi, hitaasti mutta varmasti.

– Nyt on 19 suomen sannaa vain. Kaikki on niin muuttunut porohommissakin. Tämä filmihän on kuvattu siihen aikaan, kun poromiehet sai ylittää Paatsjoen Venäjän puolelle ja hakia poronsa sieltä, jos ne olivat menneet sille puolelle. Nythän ei ole tuolle puolen mitään asiaa lumikelkoilla, sanoo Gerd.

Gerd ei voisi enää kuvitella asuvansa Paatsjokivarressa talvella. Hän on kotiutunut Kirkkoniemen kaupunkiin.

– Pakkanen ottaa henkheen. Mutta kesällä mie nautin täällä olemisesta. Minä tykkään olla silloin Paatsjokivarressa, saunoa ja mennä uimaan lapsuuteni jokeen. Ja pääsiäisenäkin täällä on lystiä, kun aurinko paistaa.

Heidi sen sijaan ei lähtisi Paatsjokivarresta Kirkkoniemeen asumaan. Hän viihtyy jokivarressa vuoden ympäri.

– Ei Heidi muuta niin kauan kuin itte jaksaa hakata puita ja pukata lumen pois, tietää Gerd.

– Ja pojathan minua auttavat. Ei täällä ihan omin voimin ehkä pystyisi asumaan, epäilee Heidi kuitenkin.

– Heidihän kutoo villasukkia, hän leipoo ja aina hän puuhaa jotakin aamusta iltaan. Ei hän ole kuin mie, joka nukun puolille päivin, sanoo Gerd.

Venäjän raja ei Heidiä ahdista, eikä myöskään alkava kaamos. Tässä talossa ei varmasti napsita pillereitä kaamosmasennukseen, eikä poltella kirkasvalolamppuja.

– Kaamos ei meitä ahdista, met tykkäämmä. Mukava ko on pimiä ja kynttilät pallaa, vakuuttaa Gerd.

Heidi lisää, että kaamosaikana hän kävelee pimeässä jokivarressa ja ottaa kuvia revontulista ja kuutamosta.

Mutta entä Venäjä?

– Kun sota alkoi, niin en halunnut katsoa edes uutisia. En minä Venäjää pelkää, rauhallistahan tuolla joen toisella puolella on. Mutta välillä nämä maailman tapahtumat surettavat lasten ja lastenlasten puolesta, sanoo Heidi ja esittelee Norjan valtion painattamaa vihkosta, jossa kerrotaan kotivaran tärkeydestä.

Nyt Norja suosittelee, että kotivaraa pitäisi olla viikoksi. Heidi naurahtaa, että Paatsjokivarren ihmisiltä kotivara tuskin ensimmäisenä loppuu, kun pakastimet ja kellarit ovat täynnä perunaa, kalaa, poroa ja marjaa.

– Ei auta alkaa hunttaamaan tuota Venäjän hommaa. Emmä met voi sille mitään, sanoo Gerd.

He muistavat lapsuudestaan, että Nellimin kyläläiset tulivat etenkin pääsiäisen seutuna usein kylästelemään moottorikelkoilla Paatsjokivarren taloihin. Vähän myöhemmin alettiin puhua Paatsjoen tiestä, mutta nyt siitä ei puhu enää kukaan.

– Poromiehet vastustivat tietä Suomen puolella ja ilmeisesti Norjan puolellakin. Tie kaatui siihen, he epäilevät.

Heidi ja Gerd muistelevat lapsuutensa asuntolakouluja. Se oli aikaa, jolloin moni unhoitti kotiväkensä suomen kielen.

– Isäni ja äitini olivat suomenkielisiä, mutta kun he menivät kouluun, niin siellä puhuttiin vain norjaa. He päättelivät sitten kotona, että minulle on parempi puhua norjaa, jotta minulla ei ole koulussa niin huonot päivät kuin heillä, sanoo Heidi.

– Kun met olimma lapsia, niin kaikki puhui suomea, joku paremmin, joku huonommin, mutta met ymmärsimmä, sanoo Gerd.

Ystävättäret ovat sitä mieltä, että he haluvat puhua juuri suomen kieltä. Kveeni-sana saa heidät puistelemaan päätä.

– Finski! Oikia suomi se pittää olla. Beddarin Olavi ei tykänny kveenistä, eikä minun äitikhän. Äiti ihmetteli, että mikä se kveeni on, kun ei hän lapsena ollut sellaisista kuullutkaan, naurahtaa Gerd.

Gerdin mukaan saamen kieli on Paatsjokivarresta jo kadonnut. Hänen isänsä vielä puhui hieman saamea.

– Minä olisin halunnut oppia saamea, mutta en osaa. Kirkkokuorossa vain joskus saa laulaa saameksi ja se on ihanaa.

Heidi painaa kädellä sydäntään ja vakuuttaa, että kun ikää tulee, niin Suomi on yhä enemmän hänen sydämessään. Sen vuoksi hän kulkee myös Kirkkoniemessä suomen kielen kurssilla. Viime vuosina Heidi on tutkinut kovasti myös omia suomalaisia sukujuuriaan ja hän on ”vaihettanut” sukunimensä.

– Minä olin alunperin Randa, mutta halusin, että sukunimi on Ranta, koska se on alkuperäinen nimi. Kun isä ja äiti rakensi aikoinaan taloa, niin Norja vaati sukunimen norjalaistamista ja siihen tuli d-kirjain.

Katso videolta, miten Heidi törmäsi aitoon Venäjän karhuun ja miten puhelin putosi pilkkiavantoon:

Heidi kertoo tutustuneensa inarilaiseen sukututkijaan Hannu Tanhuaan ja oppineensa paljon häneltä niin Rannan kuin Äärelän suvustakin. Vielä viisi vuotta sitten Heidi ei tiennyt suvuistaan juuri mitään.

– Hannu kutsui minut ensi kesänä kylään ja silloin on tarkoitus viedä Arabian vanhoja astioita Törmäsen kylän Kirppikselle. Minulla on talo täynnä vanhaa Arabiaa, kertoo Heidi norjaksi.

– Heidille on tulossa kylään vanhoja miehiä Arabiasta, vitsailee tulkin tehtävään taas hyppäävä Gerd.

Vaikka Paatsjokivarren ihmiset ovat paljon sukua keskenään, niin Gerd ja Heidi eivät ilmeisesti ole sukua toisilleen.

– Met emmä ilmeisesti ole, tai emme ole ainakaan vielä niin pitkälle päässeet. Miehän olen näitä Paatsjokivarren Kalliaisia, ja olen minä pikkuisen Ivalon Kyröjäkin, sanoo Gerd.

Heidi ja Gerd saavat ajan mainiosti kulumaan kotiympyröissään. Heitä naurattaa ajatuskin, että pitäisi lähteä talvea viettämään jonnekin Välimeren aurinkoon.

– Minulle riittää, kun pääsee kesällä Vaggatemin leirialueelle. Mutta että Välimerelle, ei, ei, ei. Se on jotakin, kun joskus ajaa Näätämöön suomalaiseen ruokakauppaan. Minulle tulee tammikuussa kylään oslolainen ystävätär ja silloin on varmasti tiedossa Näätämön reissu, kertoo Gerd.

Heidi kertoo, että hän meinaa hieman isontaa taloaan. Hän esittelee piirrustusta, jossa vanha talo saa pienen ikkunallisen lisäsiiven joelle päin. Siinä on myös lautaterassi, jossa kelpaa istuskella kesäiltoina.

Heidi ja Gerd muistelevat lapsuutensa jouluja Paatsjokivarressa. Kuusta ei tunnettu, mutta pirttiin tuotiin joulumänty. Mäntyihin sytyteltiin eläviä kynttilöitä. He ihmettelevät, kuinka kukaan ei polttanut itseään tai taloaan, kun lapset leikkivät ja tanssivat joulumännyn ympärillä.

Heidi arvelee, että kohta puoliin täytyy aloitella joululeipomukset. Ainakin rinkeleitä pitää leipoa ja ehkä lefse-leipäsiäkin. Nehän ovat eräänlaisia yltiömakeita rieskarullia, joiden sisällä on makeaa voikreemiä - suurta herkkua norjaisessa kahvipöydässä.

– Muistan kun äiti leipoi nisua jouluksi. Mie söin taikinaa ja äiti sanoi viimein, nyt on nokko, sanoo Gerd.

Heidin tuvan lattialla seisoo upouusi valurautakamina. Se pitäisi vaihtaa entisen tilalle.

– Uudessa on parempi keittolevy. Siinä voi kokkailla ja se on parempi, jos tulee sähkökatkos, hän kertoo.

Kun joulunpyhät tulevat, niin silloin Heidi aikoo olla Paatsjokivarren kodissaan aivan yksin, ympärillä syvä kaamos ja hiljaisuus.

– Olen jo lapsille sanonutkin, että mummo haluaa olla yksin joulun. Nautin hiljaisuudesta. Sitten joulun jälkeen menen heidän luokse kylään.

Heidi ja Gerd puhuvat tulevista yhteisistä tapahtumistaan.

– Tänä iltana meidän pitäisi ehtiä vielä Kirkkoniemeen suomen kielen kurssille. Keskiviikkona on Etelä-Varangin Norjan Suomi-seuran kokous. Siellä teemana on Suomen ruokaperinne.

– Suomessa on vihreä hernekeitto, Norjassa keltainen. Ei kai se perinne muuten niin erilainen ole. Oliko Suomessa sellaista kuin Hanna-tädin kakut. Sitä mie en muista, että mitä net ovat, mutta ehkä se siellä kokouksessa selviää, sanoo Gerd.