Muualta Lapista

Katso videolta: Näin siiasta otetaan fileet talteen avannon reunalla: Nelostien laidalta Inarista saa aina syömäkalan – ”Norjalaista kassilohta ei tarvitse ostaa”

Inarilainen kävi juomuksilla Ukonjärvellä biologi Markku Ahosen kanssa.

– Enpä ole kateellinen, enkä koe, että olisitte jotenkin minun kalapaikalla. Vaikka olen tässä paikkeilla verkotellut monesti ja itseasiassa tuo kumollaan oleva muovivene tässä kahvitulien vieressä on juuri meikäläisen verkotteluvene, kertoo Markku Ahonen, kun keittelemme nokipannukahvit Ukonjärven rannalla Inarissa.

Eläkepäiviin totutteleva biologi, Kala-Leader-aktivaattorin toimesta eläkkeelle jäänyt Markku Ahonen sanoo, että Inarilaisen juomus on juuri sellainen asia mitä hän soisi näkevän enemmänkin Ukonjärven jäällä ja muuallakin.

– Olen kauhean iloinen, kun näen, että Ukonjärvellä on muitakin kalastajia kuin minä. Eihän sen parempaa lähiruokaa ole kuin mitä tuolta jään alta nousee. Varmasti vaikkapa Nellimissä on ihmisillä sukujensa vuosisataisia verkko- ja siikapesäpaikkoja, joihin ei vieraiden ole suotavaa mennä, mutta tämä Ukonjärven ranta tässä Nelostien laidassa ei ole sellainen.

Katso video: ”Ei sen hygieenisempää paikkaa kalankäsittelylle olekaan, kuin puhdas hanki”

Video: Ville Vaarala & Eetu Kupulisoja

Tulipaikkamme Ukonjärven rannalla on erämainen, mutta siitä huolimatta vieressä kulkee Nelostie ja autojen kohina kantautuu korviimme. Pitkän linjan kalatalouden edistäjä Ahonen tekee tästä vain myönteisen tulkinnan:

– Inarilaisen juomus on esimerkkinä siitä, että kotitarvekalastuspaikat eivät ole kaukana. Tähän on helppo tulla Nelostien laidalta. Taloudellinen kotitarvekalastus on juuri tätä, ei aina tarvita kolmea kelkkaa, rekiä ja ja retkikuntaa, joka suunnistaa Inarijärvelle kalaan.

Ahonen naurahtaa, että hän laittaa Ukonjärvellä verkot veteen aina soudellen.

– Tiedän kyllä, että Nelostieltä katsellaan meitä soutuverkottajia vähän säälien. Mutta kun on tehnyt pitkän päivän töitä konttorirottana, niin mikä sen parempaa hyötyliikuntaa päivän päätteeksi kuin lähteä soutamalla verkoille.

Hän tunnustaa, että moottorivenekin toki pihalta löytyy ja sillä tulee kuljettua Inarijärvellä.

– Moottorikelkkaa minulla ei tosin vieläkään ole. Olen talvella kulkenut juomuksilla hiihtämällä ahkio perässä. Ja tänä aamuna ennen tänne juomuksille tuloa kävin Urupäällä kokemassa riekonansat suksilla – Magneettimäen parkkipaikalle sentään menin autolla.

– Nyt kun olen eläkeläinen, niin hiihtohan se on parasta liikuntaa.

Ahonen on itseasiassa syypää siihen, että Inarilaisen verkko on ollut pyynnissä juuri Ukonjärvellä Nelostien laidalla. Kun hän alkutalvesta kuuli, että hänen työnsä jatkaja Markku Karjalainen oli tulossa Inarilaisen juomusvieraaksi, niin vihjaisi hän kaimalleen, että viekääpä se verkko sinne määrättyyn paikkaan Ukonjärvelle.

– Siian takia minä teidät tähän lahdenpohjukkaan neuvoin ja siikojahan te olette tästä saaneetkin. Haukeakin olette tämän talven aikana saaneet verkosta kohtuullisesti. Minä ensijäillä pyysin tästä 55-millisillä ironsilk-verkoilla aika monta haukea pois ennen kuin uskalsin laskea siikaverkot, mutta näyttää sitä haukea jääneen vielä teillekin.

– Eikähän inarilaisessa hauessa mitään vikaa ole. Jossakin etelän rehevöityneessä järvessä, joka on täynnä särkeä, hauki voi olla vähän erilainen, mutta meidän kirkkaissa vesissä elänyt, siialla ja taimenenpoikasella kasvanut Inarin hauki on kyllä laatukala.

Taimenta ei Inarilaisen verkosta ole tullut, mutta sitä Ahonen ei kummastele:

– Tämä lahdenpohjukka on enempi siikavettä. Pitäisi laittaa vähän harvemmat ja korkeammat verkot tuonne selän reunaan taimenen toivossa. Saattaahan se taimenkin tästä tulla kevättä kohti mentäessä, kun kala liikkuu enemmän.

– Kaiken kaikkiaan nostan hattua Inarilaisen toimittajille, jotka tekevät juomuksien pitoa tunnetuksi tällä tavalla. Jos neuvoa kärsii, niin ymmärrän kyllä, että tässä on enemmänkin kyse jutun teosta ja vähemmän kalastuksesta, mutta samalla vaivalla teidän olisi kuitenkin kannattanut laittaa 60 metrin verkko pyyntiin tämän 30 metrin sijasta.

Markku Ahonen on Pudasjärvellä syntynyt ja siellä kalapotulla kasvanut mies. Inarissa hän on asunut vuodesta 1985 lähtien. Hän oli kesän -84 töissä Inarin kalanviljelylaitoksella ja kun syksyllä -85 tuli auki Inarin kalataloussuunnittelijan paikka, laittoi Markku hakemuksen ja tuli valituksi. Inarijärveen mies on tutustunut vuosikymmenten varrella erilaisissa työtehtävissä.

– Työelämän varrelle mahtuu monenlaista vaiherikasta jaksoa. Kunnassa olin pariinkin otteeseen, mutta kun sitten meni kunnolla sukset ristiin kunnanjohdon kanssa vuonna 2008, niin onneksi juuri silloin avautui uusi työtehtävä Lapin kalataloustyöryhmän vetäjänä.

Inarijärvi kuului Ahosen työhön, mutta toki se on aina kuulunut myös vapaa-aikaan. Hän sanoo, että Inarijärvi on äärettömän hieno erämainen järvi. Toki se on säännöstelty, mutta järven ekologia on aika pitkälle sopeutunut säännöstelyyn. Tuskin kesällä Inarijärvellä veneilevät ajattelevat, että tässä liikutaan nyt säännöstelyjärvellä.

– Inarijärvellä on alueelliselle identiteetille aivan valtava merkitys, jos näin hienosti sanoisi. Mutta minä olen työssä katsellut sitä pääasiassa ammattikalastuksen eli kaupallisen kalastuksen kannalta. Sehän tarjoaa elinkeinon monelle inarilaiselle. Ja kun järvi on säännöstely, niin se aiheuttaa sen, että Suomen valtiolla on kalastonhoitovelvoite. Hoitovelvoitteeseen kuuluu myös tutkimusvelvoite.

”Inarijärvi on tutkimuksellisesti heitteillä”. Tähän yhteen lauseeseen voi Ahosen mukaan kiteyttää nyt Inarijärven ongelman.

– Inarijärven tarkkailututkimus on menetettyjen mahdollisuuksien historia. Toki näytteitä on kerätty, mutta millaisia tuloksia sieltä on saatu aikaan, sitä sopii kysyä. On tutkijoita, jotka ovat kymmeniä vuosia olleet kokopäivätoimisina tutkijoina, mutta eivät ole tehneet jatkotutkintoa eikä tieteellisiä julkaisuja. Jotenkin tuntuu, että Inarijärven tutkimuksen osalta on menty yli sieltä missä aita on matalin.

Ahosen mielestä velvoitetarkkailun vuotuinen budjettirahoitus antaa hirveän hienon mahdollisuuden tutkimukselle.

Se olisi hyvä siemenraha, jonka lisäksi rahaa tutkimuksiin olisi varmasti tarjolla erilaisista säätiöistä, esimerkiksi Koneen Säätiöltä, jonka rahoituspäätöksistä huomaa, että sillä on kiinnostusta Pohjois-Lappia kohtaan. Näätämöjoen vesistön ennallistamishankkeisiinkin on Koneen Säätiö rahoitusta myöntänyt, niin miksei se sitä antaisi myös Inarijärven tutkimukseen. Inarijärven virallinen seurantaryhmäkin on moneen otteeseen patistanut LUKE:n tutkijoita hakemaan lisärahoitusta esimerkiksi kalastuksen sosioekonomisen merkityksen selvittämiseen, mutta mitään ei ole tapahtunut.

– Nykytilanne näkyy sitten semmoisena oireena, että kalastajat ja tutkijat ovat eri mieltä esimerkiksi siikakannan tilasta. Kalailloissa yhdet puhuu yhtä ja toiset toista, ja väittely on vähän hedelmätöntä, kun tutkimukselta ei saa selvää tietoa, mikä tilanne on oikeasti.

Ahonen hymähtää, että kun velvoitetarkkailun tiedotustilaisuudessa tutkijoilta kysyy, onko Inarijärven siiankalastus kestävää, eivätkä he osaa siihen vastata, niin tilanne on huolestuttava. Kuitenkin kalanäytteitä, perusdataa, on kerätty aivan suunnattomat määrät vuosien ajalta.

– Perusdataa ei ole valitettavasti ole osattu jalostaa käyttökelpoiseksi tiedoksi. Ihmetellä pitää, miksei dataa käsittelemään ole otettu vaikkapa graduntekijöitä. Heillä olisi todella kova motiivi tehdä mahdollisimman hyvää työtä, ja he saavat apua ohjaajiltaan yliopistoissa.

– Tiedolle olisi tosiaan kova tarve. Kun tiedon avulla pystyttäisiin pikkuisenkaan ennakoimaan, mihin päin kalakannat ovat menossa, niin sehän olisi ammattikalastajalle oleellista tietoa. Jos nuori ihminen miettii, uskaltaako alkaa Inarijärven kaupalliseksi kalastajaksi, niin ei hän uskalla, jos ei hän löydä mitään tutkimustietoa siitä, mihin päin järven kalakanta kehittyy.

Järvien kalataloustutkimusta ei tässä maassa oikein arvosteta, eikä se kiinnosta.

– Tässä on vielä sellainen hassu seikka, että kaupallisen kalastuksen kehittämiseen ja investointeihin myönnetään EU-tukea. EU-tuen ehtona on vain se, että kalastuksen täytyy olla ekologisesti kestävää. Se onkin paha juttu, että jos Luonnonvarakeskukselta kysyy, onko Inarijärven siian kalastus ekologisesti kestävää, niin ei siihen osata vastata. Jos Ely-keskus ottaisi oikein tiukan linjan ja noudattaisi varovaisuusperiaatetta, niin ei se antaisi tukea tänne, kun ei voida osoittaa, että se kalastus on ekologisesti kestävää.

Markku Ahonen hymähtää, että tulevaisuus ei näytä oikein paremmalta, sillä Luonnonvarakeskus on vetänyt resurssejaan pois Inarista.

– Vanha kaarti on jäämässä eläkkeelle ja uusi nuori, lupaava tutkija sai vastuulleen Inarijärven. Ikävää vain, että hän ei ole kokopäivätoimisesti Inarijärven kanssa tekemisissä, vaan tarkkailututkimus on vain osa hänen toimenkuvaansa. Näyttää siltä, että kun tutkimuspuolelta jää koko ajan eläkkeelle väkeä, niin uusia ei palkata. Luonnonvarakeskus on nyt tosissaan tyrimässä Inarijärven osalta.

Ahonen kummastelee, miten juuri Inarijärvelle on päässyt näin käymään.

– Järvien kalataloustutkimusta ei tässä maassa oikein arvosteta, eikä se kiinnosta. Samaan aikaan vapaiden lohijokien tutkimus, kuten Tenon, Näätämöjoen, Tornionjoen ja Simojoen, on ihan kansainvälistä tasoa. Jos Suomi olisi sivistysvaltio, niin meillä olisi olemassa ilman muuta Inarijärvi-instituutti. Ja samaan aikaan Utsjoella puhutaan Teno-keskuksesta täyttä päätä.

– Kuvaavaa on, että Sodankylän tekojärvillä ei tehdä lainkaan kalantutkimusta, vaikka ne ovat taloudellisesti vähintään yhtä merkittäviä kuin Inari.

Joskus näyttää siltä, että mitä pienempi puro, niin sen suurempi on kalantutkimuksen kiinnostus.

– Kalabiologina ymmärrän, että pienetkin virtavedet ovat tärkeitä monimuotoisuuden näkökulmasta. Mutta kun Ivalosta asiaa ajattelee, niin surkuhupaiselta tuntuu joku Hupisaarten purojen tutkimus Oulujoen suulla. Tutkijat siirtävät mikrosiruilla merkittyjä taimenia puronpätkälle ja seuraavat sitten detektoreilla niiden liikkeitä.

”Järvikala on Lapin laiminlyödyin luonnonvara.” Jos Ahosen täytyisi tiivistää työuran testamenttinsa yhteen lauseeseen, niin tällainen se olisi. Hän sanoo, että Lapin järvet ovat laidasta lukien alikalastettuja. Kaikki Lapin järvet eivät kuitenkaan sovellu kaupalliseen kalastukseen, mikä johtuu muun muassa siitä, että niistä puuttuu elintarviketuotannon tiukat vaatimukset edellyttävä infra eli kalankäsittelytilat.

– Kaikelle Lapin järvistä nousevalle kalalle löytyy nykyään kysyntää. Jos tuo naapuri vielä oikein hermostuu ja ruuan huoltovarmuuskysymys tulisi oikeasti eteen, niin Lapin järvistä pystyisi kestävästi kalastamaan jopa kuusi miljoonaa kiloa kalaa vuodessa, ensiluokkalaista ravintoa. Poronlihaa on esitetty kriisiajan pelastukseksi, mutta sen tuotanto on jotain pari miljoonaa kiloa vuodessa.

Ahonen muistuttaa, että roskakalaa Suomessa ei nykyään olekaan.

– Kylmän veden särjestä on tällä hetkellä huutava pula ja sitä arvostetaan. Sodankylän tekojärvien hauki on kala, joka tuottaa kalastajille isoimman tilin. Kemijärvellä on puolenkymmentä ykkösluokan kalastajaa, jotka kalastavat haukea.

– Mainittakoon Kemijärven yhteydessä, että Kemijärveen ei ole koskaan istutettu yhtään kuhaa. Inarilainen Juomuksilla-sarjassa mainittiin alkutalvesta, että Kemijärven kuhakanta on istutusten varassa ja sain siitä puhelinsoittoja Itä-Lapista. Luonnonvarainen se Kemijärven kuhakanta on ja samalla Suomen pohjoisin luontainen kuhakanta.

– Kuusamo oli ennen kuuluisa muikustaan, mutta nyt siellä särki tuottaa yhtä paljon tuloja kuin muikku. Ja pieni lahnakaan ei ole roskakala, kun se sopii iloisesti kalapihveihin ja säilykkeisiin.

Ahonen pahoittelee sitä, että vaikka kotimaisen kalan arvostus on kovaa, niin edelleen tuhansien järvien maan syödyin kala tulee ulkomailta. Kalatiskejä hallitsee norjalainen kassilohi.

Ahonen muistelee, kuinka takavuosina Lokan osuuskunta järjesti uusien kalastajien rekryhankkeen. Rahoittajana toimi kalatalousryhmä ja hallinnosta huolehti Sodankylän kunta.

– Lokalle saatiin lopulta toistakymmentä kalastajaa lisää. Ja nyt on menossa uusi vastaava hanke. Lokalle tarvitaan taas uusia kalastajia, kun moni vanha konkari on eläköitymässä. Nämä ovat sellaisia konkreettisia hankkeita ja vaikka tuo meikäläisen viimeisin titteli aika EU-jargonilta sinänsä kuulosti, niin kyllä siinä tunsi tekevänsä mielekästä työtä, kun aloite hankkeisiin tuli aina kentältä eli kaupallisilta kalastajilta.

Ahonen tuntee pohjoisen vesien kaupalliset kalastajat ja luottamus ja keskusteluyhteys vallitsee puolin ja toisin.

– Toki hankerahoitus on mennyt nykyään kummalliseksi ja esimerkiksi Lapin ammattikorkeakoulussa näyttää olevan monenlaisia Lapin liiton rahoittamia kalatalouden kehittämishankkeita. Minulla ei ole aavistustakaan niiden lopputuloksesta ja hyödyllisyydestä. Joku sieltä viestitteli minulle, kun olin juuri jäänyt eläkkeelle, ja kyseli johonkin hankkeeseen asiantuntijaksi, mutta kieltäydyin. Tuli mieleeni eräs suuresti arvostamani kaupallinen kalastaja, joka aina hymähdellen puhuu noista ”tekoviisaista hankehuijareista”.

Markku Ahonen ehti Kala-Leaderin palveluksessa viedä sisävesien kaupallisen kalastuksen oppeja myös Puolaan. Puolaan vietiin malliksi lokkalaisia rysiä ja katiskoja Fishing Intelligently- eli FIN-hankkeen yhteydessä. Katiska oli puolalaisille aivan outo kapine, mikä on vähän hämmästyttävää, koska Puolassa kalastaja saa ahvenesta ankeriaan jälkeen parhaan hinnan.

– Puolalaiset oppivat tekemään katiskoita ja hyvin oppi puolalainen ahven menemään katiskaan.

– Minä sain tittelin Puolan katiskakalastuksen isä. Se oli niin hieno arvonimi, että tuntui siltä, ettei tässä syrjäkylän poika ole turhaan kouluja käynyt.

– Kuinka ollakaan, niin sitten viime kesänä tulikin kaksi puolalaista, isä ja poika, asuntoautolla Lokkaan, vene ja katiskaverkkorullat mukanaan. Seitsemässä viikossa he Lokalla tekivät ahvenella Puolan mittapuun mukaan vuoden palkan. Lokan kalastajat heitä tosin auttoivat alkuun siinä alussa, sehän oli heille selvää, että puolalaisia kavereita tietysti autetaan. Nämä kaverit olivat kuuden muun puolalaisen kanssa Lokassa FIN-hankkeen puitteissa opiskelemassa kalastus- ja kalankäsittelytekniikoita ennen koronaa, joten he olivat lokkalaisille vanhoja tuttuja.

– Auttamisesta tai paremminkin yhteistyöstä puheen ollen, niin Lokassa on hieno esimerkki se osuuskunta, joka hoitaa saaliin markkinoinnin, kuljetuksen ja käsittelyn. Jokaisen kalastajan ei tarvitse erikseen soitella ostajille ja ajella erikseen ahvenia pikitien varteen. Inarissakin osataan yhteistyö, mutta ehkä vielä pikkuisen on sitä vanhan ajan karua ajattelua, että jokaisen pitää tapella omin päin tuulessa ja tuiskussa, jotta varmasti oppii.

Ukonjärven kahvitulilla puheeksi tulee myös Inarijärven kansallispuisto. Ahonen on Inarijärven erämaisuuden kannattaja, mutta hän on tullut siihen päätelmään, että kansallispuisto voisi lopulta olla viimeinen karhunpalvelus erämaiselle Inarijärvelle ja Inarijärven nykyiselle käyttökulttuurille.

– Kansallispuistossa on aina rajoituksia. Ja yleensä Metsähallitus rakentaa kansallispuistoon monenmoista retkeilypalveluvarustusta, josta kyllä se erämaisuus ja vapaa kulkeminen kärsii. Jos tavoitteena on erämaisuuden säilyttäminen, niin kansallispuisto-ajatus on vähän kuin tulella leikkimistä, hän pohtii.

Markku Ahonen ei ole varma, onko Inarilaisen juomuksen kokeminen hänen ensimmäinen ja samalla viimeinen juomustelukeikka tänä keväänä:

– Pakastimessa on vielä kalaa, ja se pitäisi syödä tyhjäksi ennen avovesikauden alkua.

– Verkoillahan minä ruokakalani yleensä pyydän, mutta kollegoilta sain eläkelahjaksi kaksi pilkkivapaa, joten täytyy kai tänä keväänä pitkästä aikaa verrytellä sitäkin hommaa. Voisihan sitä hiihtää jonnekin metsäjärvelle pilkkimään ahvenia. Sehän on sanontakin, että ison ahvenen päässä on enemmän rasvaa kuin köyhän miehen aitassa. Minulle kotitarvekalastus on ruuan hankintaa. Minä olen sen sukupolven kasvatti, että en oikein ymmärrä Pyydystä ja päästä -kalastusta.

– Ymmärrän, että joskus on perusteltua päästää naaraskala takaisin veteen, mutta näin se ikävä kyllä on, että suurin osa niistä Pyydystä ja päästä-kalastajien huolella virtaan vapauttamista lohikaloista kuolee vedessä stressiin. Toki ne siinä vapautushetkellä vielä ponkaisevat elävänä uimaan, mutta kuolema tuleekin myöhemmin.

– Minä olen kasvanut siihen, että kalastus on ruuan hankintaa, eikä huvittelua. Kala on ruokaa, jota on saatavilla läheltä ja kestävästi. Onneksi Inarissa kotitarvekalastus on vielä pitänyt pintansa osana paikallista elämäntapaa.

Tämä lahdenpohjukka on enempi siikavettä. Pitäisi laittaa vähän harvemmat ja korkeammat verkot tuonne selän reunaan taimenen toivossa. Saattaahan se taimenkin tästä tulla kevättä kohti mentäessä, kun kala liikkuu enemmän.