Kulttuuri

Katri Vala ihaili luontoa, asettui fasismia vastaan ja muisti muoniolaiset juurensa

Onko Katri Vala kaikkien aikojen muoniolainen? Luoteis-Lapin kevään juttusarja esittelee Kaikkien aikojen kolarilainen ja muoniolainen -äänestyksen ehdokkaat. Yleisöäänestyksen vuoro on huhti-toukokuussa.

Yhdellä kaikkien aikojen muoniolainen -ehdokkaalla on hänen mukaansa nimetty puisto Helsingissä.

Katri Vala, oikealta nimeltään Karin Heikel (o.s. Wadenström), oli elinaikanaan (1901-1944) ja on edelleen Suomen tunnetuimpia runoilijoita. Melko nuorena, vain hieman yli 40-vuotiaana tuberkuloosiin kuollut Vala tunnetaan etenkin osana Tulenkantajat-ryhmää, mutta Valasta kirjan kirjoittaneen Minna Maijalan mielestä runoilija oli paljon enemmän.

Vala kirjoitti 1920-luvun tyylin mukaisesti paljon urbaanista elämästä ja itämaisesta eksotiikasta ja oli osa ovet auki Eurooppaan -liikettä, mutta Valan arkistoista löytyi paljon luontoaiheisia teoksia, joita ei 20-luvulla julkaistu.

Juuri luonnon Minna Maijalakin nostaa yhdeksi Valaa määritteleväksi tekijäksi.

– Hän oli hyvin luonnonläheinen.

Iso osa Valan luontorakkaudesta kumpuaa muoniolaisista juurista, Maijala uskoo. Vaikka Vala kävi vain syntymässä ja elämässä ensimmäisen ikävuotensa Muoniossa ennen muuttoa Robert-isänsä kotikonnuille Porvooseen, hän palasi sinne myöhemmin etenkin kesäisin. Myös Sandra-äidin koti-ikävästä syntyneet kertomukset kotiseudusta vaikuttivat Valaan.

Sandran sisko Maria Sundell eli Valalle Mari-täti asui elämänsä loppuun asti Muoniossa pienessä mökissään. Täti ja Muonio pysyivät Valan elämän kiintopisteinä

Työurallaankin Vala hakeutui opettajan tehtäviin paikkoihin, joissa hän pääsi käymään luonnossa. Helsingissä, jossa on hänen mukaansa nimetty puisto, hän ei asunut kovin kauaa. Enemmän miellyttivät työpaikat paikkakunnilla, joissa pääsi samoilemaan ja melomaan kanootilla.

Hän kuvasi sitä surua, joka painettiin pois.

Toinen Maijalan esiin nostama näkökulma Valaan on tämän tarkkasilmäisyys yhteiskunnallisena havainnoijana.

– Katri Vala asettui fasismia vastaan ja oli kauhistunut siitä.

1930-luvulla se oli valtavirtaa vastaan kulkemista. Samoin oli vapaan runomitan käyttäminen. Monet 1920-luvulla vapaata runomittaa käyttäneet runoilijat palasivat mitalliseen runouteen, ja aiheissa korostuivat isänmaalliset teemat. Ei kuitenkaan Katri Valalla.

– Hän jäi lopulta aika yksin, Maijala miettii.

Juuri siinä piileekin Katri Valan perintäö suomalaiselle kirjallisuudelle. Hinta oli kova. Paheellinen ja siksi kiinnostava runoustyyli muuttui ajan saatossa paheksutuksi, mikä näkyi arvostuksessa ja esimerkiksi apurahoissa.

Maijala on tutustunut Valaan ennen kaikkea arkistomateriaalin sekä esimerkiksi tämän käymän kirjeenvaihdon kautta. Hänelle on silti muodostunut kuva tästä myös ihmisenä. Sekin on monivinahteisempi kuin yleisesti vallalla oleva käsitys hieman syrjäänetäytyvästä runoilijasta.

Vala oli myös syrjäänvetäytyvä ja kaipasi usein luontoon, mutta hänellä oli myös esimerkiksi rehevä nauru, ja hän oli rohkea ja aktiivinen keskustelija.

Sota-aikaan Vala ja hänen Mauri-poikansa olivat Muoniossa. Minna Maijala nostaa Valan talvisodan aikana kirjoittamat päiväkirjat tärkeäksi ja hienoksi ikkunaksi kotirintamaelämään. Sota-aikana saatettiin esimerkiksi pitää jopa epäisänmaallisena, jos osoitti suruaan julkisesti.

– Hän pohti sodan kauheuksia ja kuvasi psykologisesti tarkasti heidän tuntojaan, jotka jäivät kotirintamalle. Hän kuvasi sitä surua, joka painettiin pois.

Kolmas Maijalan mielestä Valaa määrittävä tekijä on tämän nomadiluonne. Useilla paikkakunnilla elämänsä aikana asunut ja isänsä lapsena menettänyt Vala tunsi itsensä hieman juurettomaksi, mutta eräässä kirjeessään hän kirjoitti, että vaikka ei tuntenut kuuluvansa minnekään, hän tunsi kaikkein eniten olevansa muoniolainen.

Erityisen hyvin Valan muoniolaisia juuria kuvaa Maijalan mielestä runo Ensimmäiset hetkeni Valan esikoisteoksessa Kaukainen puutarha.

Kaikki elämä oli silloin kadonnut maasta,

ja Lapin aurinko miltei sammunut.

Revontulien vihreät ja rikinkeltaiset soihdut

häipyivät jo kalveten tunturin huippujen taa,

kun suuren tuskan jälkeen

lepäsin vihdoin kalpean äitini rinnalla

aamukuutamossa.

Äitini hymyili ja itki,

ja minä vaistosin vain

hänen lämpimien rintojensa tuoksun

ja imeydyin kiinni punaisiin päihin,

ja niin valui pieneen ruumiiseeni

surullista ja kaunista elämää

valkoisena, voimallisena maitona.

Eikä minussa ollut pelkoa

tuon lämpöisen rikkauden loppumisesta.

Äitini rinnat olivat ehtymättömät kuin maa,

joka yhä uudestaan antaa ravinnon

myriaadeille yksilöille.

En myös tuntenut sääliä

nuorta äitiäni kohtaan,

joka verellänsä oli ruokkinut

ja yhä ruokki minua.

Minulla oli jumalainen oikeus olla julma,

niinkuin kaikella versovalla elämällä on.

Vala, Katri 1924: Kaukainen puutarha. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.