Muualta Lapista

Katri Jefremoff koki elämässään sotavankeuden, sotalapsuuden ja täysorpouden - ”En minä tunne katkeruutta, niin olisi hankala elää”

Yksi aikakausi petsamolaisuutta vaipui historiaan kevättalvella, kun Petsamon Puskankylässä syntynyt Katri Jefremoff nukkui pois maaliskuun 19. päivä 92-vuotiaana. Hän oli arvostettu kolttasaamelaisen käsityöperinteen tuntija sekä opettaja. Hän oli myös kielimestari, joka osasi yhä harvinaisemmaksi käyvää koltansaamen murretta eli Petsamon murretta.

Omassa elämässään Katri ehti kokea paljon. Hänhän oli ollut muiden puskankyläläisten kanssa sotavankina Neuvostoliiton puolella talvisota-aikana. Hän joutui Ruotsiin sotalapseksi ja sotavuosina hänestä ehti tulla myös täysorpo. Oman äidinkielensäkin hän ehti unohtaa Ruotsissa ollessaan.

– Katri jätti jälkeensä merkittävän kulttuuriperinnön. Hänen opissa kävi paljon koltansaamen opiskelijoita. Eikä voi unohtaa myöskään sitä aikaa, jolloin häntä pyydettiin koltansaamen opettajaksi Nellimin koululle ja Katri suostui epäröimättä.

Katri oli ehtinyt Nellimissä kokea myös sen ajan, jolloin nuoriso ei saanut puhua kolttaa Nellimin koulussa. Hänen mielestään se oli surullinen vaihe ja yhtä lailla hän kantoi murhetta siitä, ettei tuossa koulussa aikanaan saanut puhua inarinsaameakaan.

– Häneltä kyseltiin paljon vanhasta käsityöperinteestä ja Katri tietysti hallitsi perinnepuolen ja viime vuosina hän alkoi olla yksi viimeisistä, jotka omakohtaisesti muistivat millaista kolttasaamelaisten elämä oli Petsamon puolella ollut, kertoo Katria muisteleva kolttasaamelainen diakoni Erkki Lumisalmi, joka teki elämäntyönsä Lapin ortodoksisen seurakunnan kanttorina.

– Mehän teimme Katrin kanssa kahdestaan myös kirkollisia käännöksiä. Teimme muun muassa koltankielisen papin liturgian käsikirjan, joka on yhä käytössä heillä, lisää Lumisalmi.

Erkki Lumisalmi muistelee Katria lämmöllä ja häntä hymyilyttää, kun mieleen tulevat monet tilanteet ja matkat, jolloin Katri hämmästytti paikalla olevia erinomaisella ruotsin kielen taidollaan.

– Menimme aikoinaan Männikköön nuoren matkapapin Henrik Hollanderin kanssa. Isä Henrik hämmästyi, kun Katri alkoi siellä yhtäkkiä puhua ruotsia ja sitten vielä Uljaana Kytölä puhui siihen päälle norjaa. Henrik sanoi, että hänkin on luullut osaavansa ruotsia, vanha pietarsaarelainen kun on, naurahtaa Lumisalmi.

Kerran Erkki ja Katri olivat luterilaisen saamelaispapin Antti Kähkösen pyynnöstä Altassa Barentsin kirkkojen yhteisessä kokouksessa.

– Siellä oli muistaakseni kysymys Barentsin kirkkojen yhteistyöelimen perustamisesta. Paikalla oli Luulajan piispa, minulle tuttu Oscar-piispa Kirkkoniemestä, joka puhui hyvää pohjoissaamen kieltä ja Venäjän piispa oli tarkkailijajäsenenä. Illan päälle veisattiin iltavirsi ja Katri aloitti veisuun ruotsin kielellä.

– Kyllähän siinä kirkon miehillä loksahti suu auki ja minäkin vähän hämmästyin, mutta olipa niin mukavaa kuulla, kun Katri veisasi kauniilla ja virheettömällä ruotsin kielellä. Hän sitten kertoi, että siinä kodissa, missä hän asui Ruotsissa sota-aikana, oli tapana ennen nukkumaanmenoa veisata iltavirsi, kertoo Lumisalmi.

Minulta kysellään kaikenlaista kolttaperinteeseen liittyvää. Meillähän oli ja on omat tapamme myös vainajien suhteen. Jos haudataan karvakengissä, niin silloin kengistä leikataan kärjet pois. Joskus minunkin pitää jo hetkiä miettiä, että miten mikäkin asia oikein menikään, että laitettiinko lesken hautaan lesken päähine, vaiko huivi...

– Aamulla saikkapannu piisin koukkuun. Ja siitä se lähti päivä käyntiin Puskankylässä, muisteli Katri Jefremoff, omaa sukua Koputoff, lämmöllä lapsuuden huoletonta aikaa Puskankylässä.

Puskajoki oli Petsamon sivujoki ja lohi osasi nousta Puskajokeen asti. Katrin kotona lohi oli tavallinen ruokakala. Puskan väki kävi välillä myös merikalassa ja kotona syötiin turskaa vaihtelun vuoksi.

Tee oli kaikki kaikessa aamusta iltaan, koska saikkahan oli kolttien juoma. Päiväkin lähti Puskankylässä käyntiin sillä, että pantiin aamulla saikkapannu piisin koukkuun.

Kun Katri kuvaili Puskankylän ruokakulttuuria, niin hänen mieleensä tuli myös Puskajoen varren sienet ja erityisesti tatit. Kun äiti teki ruisjauhoilla suurustetun tattikeiton, niin eipä parempaa herkkua enää maailmassa ollut. Perunaa ei Puskankylässä ehditty kasvattaa. Katrin muistikuvissa joku maanviljelysneuvoja kävi kyllä ennen sotia neuvomassa kolttaperheitä perunanviljelyyn, mutta pian maailma syttyi palamaan, ihmiset lähtivät evakkoon ja Puskankylän perunat jäivät kylvämättä.

Lampaita oli joka talossa Puskankylässä ja samoin poroja. Lehmistähän koltat eivät niin piitanneet. Lammas ja poro olivat tärkeitä ruokataloudessa myös sen kannalta, että niistä sai materiaalia käsitöihin.

Äitini oli yhtä aikaa kuntoutuksessa Katrin kanssa. Kun äiti huomasi lehdestä Katrin kuolinilmoituksen, hän alkoi muistella tapaamistaan Katrin kanssa ja sanoi, että siinä oli sivistynyt ihminen, sanoi Aslak Pieski Inarilaisen toimittajalle Utsjoen kylätalo Giisan kahvilassa.

Katri muisteli, että hänen lapsuudessaan kaikki tehtiin kotona. Varsinkin vaatteet tehtiin karvakengistä peskiin asti kotona. Jos piti saada villaa, niin kaikki lähti silloinkin alusta. Oli kartattava ja kehrättävä villat kotona. Jos halusi lankoihin väriä, niin värjäys piti tehdä itse. Katri tosin muisteli, että vanhaan aikaan väreiksi riitti yleensä valkoinen ja musta. Kolttaraanukin oli yleensä mustavalkoinen, mutta eipä sen alkuperäinen käyttötarkoitus ollutkaan toimia seinäkoristeena, vaan raanu oli käyttövaate ja peite talvipakkasilla.

– Kun muistaa ne Puskankylän naiset, niin kyllä siihen aikaan emännillä oli kovat työt, kun he vaatettivat isot perheet alusta loppuun. Kun yhdelle lapselle sai vaatteet valmiiksi, niin sitten sai toisesta päästä jo aloittaa alusta, muisteli Katri.

Katri Jefremoff kunnioitti Puskankylän naisia, jotka tekivät taidokkaita käsitöitä, vaikka mitään erikoisempaa valaistustakaan ei talvisaikaan ollut tarjolla. Mökeissä oli vain pieni tuijulamppu ja piisin valo ja niiden valossa niitä helmitöitä tehtiin.

– Jos millin helmi tippui lattialle, niin kieltämättä siinä olikin työtä, että se löytyi lattialautojen raosta sen ajan valaistuksella. Enkä minä muista, että kukaan olisi käyttänyt edes silmälaseja. Eihän niitä tunnettu semmoisia siihen aikaan. Kai ne vanhojen ihmisten silmät vain tottuivat ja töitä tehtiin ilman laseja.

Katri muisteli, että minkäänlaisia käsitöitä helpottavia koneita ei Puskankylässä tunnettu, lukuun ottamatta Norjasta hankittua käsin pyöritettävää Singer-ompelukonetta. Pitkään olivat isä ja äiti säästäneet Singeriä varten ja ihmeen kaupalla ompelukone kiersi evakkoaikana Kalajoet ja kaikki ja tuli aikanaan evakkotavaroiden matkassa Ivaloon.

– Eihän silloin tunnettu semmoista sanaakaan kuin käsityökulttuuri, mutta sitähän se oli Puskankylässä. Ja ne käsityöt mitä meidänkin kotitalo oli täynnä, niin ne varmasti olisivat täyttäneet kaikki taidekäsitöiden kriteerit. Mutta mehän elimme vielä sitä omaa arkea, elävää elämäämme, emmekä tienneet, että nämä ovat joskus harvinaista kolttakulttuuria, hymähteli Katri Puskankylän elämää muistellessaan.

Petsamon suomalaiset väänsivät kylän nimen Puskankyläksi. Katrikin käytti suomen kielessä sanaa Puskankylä, mutta koltansaamessa kylän nimi ei välttämättä viittaa pusikkkoon, vaan paremminkin sanaan pyhä.

Katrin äidinkieli oli koltansaame, mutta venäjääkin hän oppi lapsena, koska hänen vanhempansa olivat sitä ikäpolvea, jotka olivat käyneet koulua venäjäksi. Toki puskankyläläiset kuulivat venäjää myös Yläluostarissa, jossa munkit puhuivat venäjää.

Puskankyläläiset hakivat luostarista maitoa päniköillä. Luostarilla oli isot heinäpellot ja siellä Katrinkin kotiväki kävi heinänteossa. Luostarissa oli myös kauppa, leipomo ja ruokala. Ruokalassa pikku-Katrikin söi puuroa jumalanpalveluksen jälkeen.

Seurakuntayhteys säilyi Katrilla tiiviinä koko hänen elämänsä ajan. Katri oli aikanaan Nellimin ortodoksisen kirkkokuoron kantavia voimia. Hän leuddasi usein kirkon tilaisuuksissa, ei aina kylläkään kirkon seinien sisällä, vaan kerhotalolla. Ja paljon hän ehti myös esitellä vuosien varrella Nellimissä sijaitsevaa Pyhän Kolminaisuuden ja pyhän Trifon Petsamolaisen kirkkoa siellä käyneille vieraille.

Katri aloitti kansakoulun käymisen Parkkinan suomenkielisessä asuntolakoulussa. Puskankylän ja Moskovankylän lapset asuivat asuntolassa. Kolttalapset aloittivat koulunsa ummikkona ja kurikin oli kova – etenkin kolttapojat saivat herkästi piiskaa, sillä he erehtyivät käyttämään sitä ainoaa suomen sanaa ääneen, minkä osasivat. Pahaksi onneksi se sattui olemaan kirosana tai kuten Katri sanoi ”se kova sana”.

Talvisota keskeytti Katrin koulunkäynnin ja pian edessä olikin lähtö sotavankeuteen tai paremminkin ehkä ”siviilisotavankeuteen”. Talvisodan syttyessä Puskankylä ja muut lähialueet jäivät evakuoimatta ja yhtenä kauniina aamuna puna-armeijan sotilaat olivat kylässä. Suomalainen sotilaspartio oli kyllä ehtinyt tulla kylään suunnittelemaan väen evakuoimista, mutta samantien partio myös lähti, kun se näki, että venäläinen ratsumies karautti Titoffin pihaan. Puskankylä jäi venäläisten mottiin.

Pieni Katri-tyttö ei osannut pelätä ja hänestä tuntui kuin olisi retkelle lähtenyt, kun matka alkoi kuorma-auton lavalla kohti Liinahamarin satamaa ja sieltä Murmanskiin. Murmanskista matkaa jatkettiin junalla ja lopulta poroillakin Pollojärvelle ja Luujärvelle eli Lovozeroon.

Vanhemmille kotikylän jättö oli kova pala, kun karja piti hävittää eikä mukaan voinut ottaa mitään. Venäläiset majoittivat väen parakkeihin. Vaikka koltat vankeja olivatkin, niin he saivat elellä ja liikkua paikan päällä vapaasti. Venäjän kieltä koltat varoivat puhumasta venäläisisäntien kuullen, sillä he arvelivat, että viisainta olla ymmärtämättä venäjää, sillä isännät saattaisivat muuttua epäluuloisiksi ja arvella, että mahdollisesti sotasalaisuuksia kuulleita kolttia ei ehkä uskalla palauttaa takaisin Suomeen.

Aikuisille koltille sotavankeus oli hermoja raastavaa aikaa, sillä hehän olivat täysin pimennossa sodan kulusta eivätkä tienneet onko paluuta Puskankylään enää ollenkaan.

Joitakin lapsia vietiin vankeusaikana venäläiseen luostariin, mutta heidät palautettiin sieltä takaisin yhtä lukuunottamatta. Jukka Kalin-nimisen kolttapojan venäläiset ottivat itselleen ja hän palasi takaisin vasta aikamiehenä 1980-luvun lopulla.

Rauhan tultua puskankyläläiset kierrätettiin Paatsjoen Luusuan kautta kotikylään. Luusuassa vietettiin karenssiaikaa ja tehtiin lääkärintarkastuksia siltä varalta, löytyykö vapautetuista vangeista tauteja.

Elokuussa 1940 Katri oli jälleen maailman parhaassa paikassa, kotona Puskankylässä. Lampaat oli ammuttu, ikonit kanneltu mökeistä pihalle. Talot olivat kuitenkin ehjiä. Verkot ja veneetkin löytyivät, ja porokarjaakin löytyi elossa.

Kovin pitkään ei Puskankylässä kuitenkaan enää eletty. Viranomaiset alkoivat siirtää kolttakylistä väkeä turvallisemmille seuduille Inarin kunnan puolelle. Joku kolttaperhe löysi itsensä Inarijärven rannalta Tiaisniemen lapintalosta, osa Koppelosta ja Koppelon Mellasta, mutta suurin osa siirrettiin parakkeihin Törmäsen kylään. Katrillakin oli muistikuva siitä, että he kaivavat perunoita syksyllä törmäsläisten isoilta pottumailta.

Katrin äiti kuoli keuhkokuumeeseen 1943 ja Katri joutui Petsamon lastenkotiin, joka oli evakuoitu hoitajineen ja lapsineen Ruotsin Gävleen. Katri oli lastenkodissa vain kolme kuukautta, jonka jälkeen hänet siirrettiin yksityiskotiin.

Perheessä kohdeltiin Katria hyvin ja hän oli hyvää vauhtia ruotsalaistumassa, kun kutsu Suomeen tuli sodan jälkeen. Äiti oli jo kuollut ja isä oli saanut surmansa ryöstömurhan uhrina Kokkolan rautatieasemalla vuoden 1944 lopulla. Tapauksesta löytyy uutinen Rovaniemi-lehdestä, jossa kerrottiin Manuel Koputoffin tulleen surmatuksi Kokkolassa.

Koltankielen unohtaneesta, ruotsia puhuvasta Katri-tytöstä lähtö Suomeen ei tuntunut mieluisalta, mutta lähteä piti. Paula-mummo oli Suomen puolella sitten Katrin tuki ja turva, samoin kaksi enoa.

– Oli se sota-aika monimutkaista. Aina ei tiennyt, että mihin lähdetään, mutta sitä vain lähdettiin, ihmetteli Katri sota-aikaa, jossa tapahtumia riitti yhdelle perheelle vähän liikaakin.

Katri ehti Ruotsissa unohtaa äidinkielensä koltansaamen, mutta nopeasti kieli palautui takaisin, kun sai taas olla omiensa parissa. Hän oli aina ylpeä puhumastaan Petsamon murteesta, jota piti pehmeämpänä kuin raskaampaa ja karkeammin lausuttavaa ”Sevetin kieltä”.

Katri halusi loppuun saakka vaalia kolttasaamelaisten pukeutusperinteitä ja hän piti selvänä, että kun Mooses oli kuollut, niin sen jälkeen lähti Ivalon asiointireissuilleen lesken lakki päässään. Jossakin viimeisissä lehtihaastatteluissaan hän tosin myöntää hymyillen, että taitaapa nykyään olla joskus pipokin päässä, vaikka ”harvoin sentään”.

Katri tietysti näki, että nuori polvi ottaa vapauksia pukeutumissääntöihin ja kolttien asusteet olivat väreiltään ja leikkauksiltaankin erilaisia kuin ennen sotia. Hän ei tuominnut ketään, mutta piti oman linjansa ja sanoi nuorille; ”Teillä on nykyaika, mutta minä en olekaan nykyajan ihminen”.

Saattoipa Katri joskus rypistellä otsaansa, kun kuunteli nuorten puhuvan koltansaamea. Hän ihmetteli joidenkin sanojen kohdalla, että mistähän nuoret ovat ”tuonkin kekanneet”. Katri ymmärsi, että kielen pitää muuttua, mutta joskus hän ajatteli yhdessä vanhojen inarinsaamelaisten ystäviensä kanssa, että ”ovatkohan jo liikaa muuttaneet meidän kieliä”.

Kun Erkki Lumisalmi muistelee edesmennyttä Katria, niin hän sanoo, että toki hän tunsi myös köyhyyden elämässään.

– Köyhissä olosuhteissahan me ollaan yleensäkin eletty. Muistan sen Katrin ja Mooseksen mökin Tsarmijärvellä. Kyllä se oli pienempiä kolttamökkejä kuin olla voi. Ei siellä ollut vesijohtoja eikä mukavuuksia, kaikki piti ulkoa juosta ja töitä tehdä. Ja tietysti piti kotiaskareiden ohessa hoitaa myös lapset.

Katri Jefremoff oli perinyt käsityötaidon kotoaan, mutta kun lapset varttuivat, halusi hän opiskella kolttakäsitöiden tekoa lisää ja hän lähti opiskelemaan sitä Sevettijärvelle.

– Käsityöopettajana toimi kurssilla Helena Semenoff. Toki Katri tiesi paljon käsitöistä jo entuudestaan, mutta varmasti opiskelu vielä laajensi hänen näkemystään. Helenan kanssa Katri lähti sitten Kanadaan inuittien vieraaksi. Sehän olikin se parin viikon reissu täyttä työtä ja kulkemista, kun joka päivä piti olla eri paikassa kertomassa kolttakulttuurista ja kielestä. He päivittelivät myöhemmin sitä matkaa ja muistelivat, että mahtoiko sielu pysyä perässä, kun heitä juoksutettiin paikasta toiseen.

Erkki Lumisalmi sanoo, että Katri jaksoi ja halusikin aivan loppuun asti leuddata ja kulkea eri tilaisuuksissa kolttakulttuurista kertomassa.

– Hän oli aina valmis mihin vain. Hän oli vaatimaton ihminen, mutta kolttakulttuurista ja omasta kielestä hän oli ylpeä ja hän halusi välittää niitä tietoja ja taitoja eteenpäin. Tuskinpa ne korvaukset niistä esiintymisistä niin suuria olivat, ja ei hän ainakaan rikastumaan päässyt, Erkki naurahtaa.

Hän sanoo, että inarinsaamelaisten ja etenkin Nellimin puolen inarinsaamelaisten kanssa Katri tuli hyvin toimeen koltankielellä. Inarinsaamelaiset puhuivat omaa kieltään ja Katri omaansa ja kaikki ymmärsivät toisiaan.

– Muistan, että jonkin verran Katri puhui venäjääkin. Kun Zoja Nosova Ylä-Tuulomalta vieraili Suomen puolella, niin hänen kanssaan Katri ei puhunut venäjää, koska molemmat puhuivat kolttaa. Zoja kun puhuu vielä sitä vanhaa kieltä, niin Katrin oli helppo keskustella hänen kanssaan.

Erkki Lumisalmi mietiskelee Katrin elämänvaiheita ja sanoo, että jo sotalapsiaika oli monelle lapselle koettelemus ja joukkoon mahtuu monenlaista elämänkohtaloa.

Kielimestari Katrilta oppilaat kuulivat harvinaista Petsamon murretta, joka on pehmeää, ei niin raskasta kuin Sevetin murre.

– Katri selvisi siitä sotalapsiajasta hyvin ja sai palautettua itselleen koltansaamen kielen nopeasti. Katri oli kokenut paljon ja kaikesta hän selvisi ja säilytti elämänmyönteisen asenteensa loppuun asti, sanoo Lumisalmi.

Talvisodan aikaisen sotavankeuden takia Katri sai sotainvaliditeetin. Tämän ansiosta hän pääsi kuntoutuksiin, joissa hän kulki mielellään jo senkin takia, että kuntoutusjaksoilla sai nähdä ihmisiä ja jutella heidän kanssaan. Kuntoutukset olivat tärkeitä niin fyysiselle kunnolle kuin henkiselle mielenvirkeydellekin. Ne olivat tervetullutta vaihtelua Nellimin kodin yksinäisiin päiviin, joita niitäkin leski-ihmisellä riitti, niin sosiaalinen ihminen kuin Katri olikin.

50-luku teki pahaa, kun koltan kieltä ei saanut puhua Nellimin koulussa. Se vaikutti herkkiin lapsiin pitkäksi aikaa.

Katri Jefremoff ihmetteli joskus, miksi juuri hänen perheensä joutui kokemaan niin paljon. Katkeruutta hän ei sanonut kantavansa mistään, koska oli sitä mieltä, etteihän sitä jaksaisi elää, jos katkeroituisi kokemastaan.

Petsamosta ja Puskankylästä koltat eivät saaneet mukaansa mitään:

– Kieli on vielä jäljellä ja me ihmiset, siinäpä se mitä on jäljellä, lausahti Katri.

Puskankylän maisemissa Katri ehti käydä monta kertaa. Jäljellä ei tosin ollut kuin tiilenmurikoita aluskasvillisuuden seassa, siinä kaikki mitä Puskankylästä oli säilynyt.

– Ihminen kaipaa aina lapsuuden leikkimaisemiin. Ei Puskankylä ole minun sydämestäni kadonnut mihinkään. Itku minulla jäi sinne Puskajokivarteen. Itkin siinä itkuni jo ensimmäisellä Petsamon matkalla. Itku on jäänyt, mutta kaipuuhan ei koskaan lopu, sanoi Katri Jefremoff.

Katri palasi lapsuusmaisemiinsa Puskajoen varrelle unissaan ja muutaman kerran fyysisestikin kotiseutumatkoilla. Kun hän sai itkeä itkunsa Puskajoen varrella lapsuuskodin paikalla, niin sen jälkeen oli hyvä eikä sota tullut enää uniin.