Muualta Lapista

Jesse Latvala ei ollutkaan tyhmä ja laiska, kun miljoona ääntä lakkasi huutamasta päällekkäin

Ihan kuin miljoona Jesseä huutaisi päässä yhtä aikaa.

– Huutaa ne siellä vieläkin, mutta nyt niillä on vuoronumerot, kolarilainen Jesse Latvala kuvailee, miltä elämä ADHD:n kanssa tuntuu ennen ja jälkeen lääkkeitä.

Pari vuotta sitten saatua diagnoosia seurannutta lääkitystä Latvalaa kuvailee yleisavaimeksi. Lääke ei vie ADHD:tä minnekään, mutta helpottaa elämää.

– Se antaa mahdollisuuden tehdä asioita, jotka muuten ei olis mahdollisia.

Tyypillistä on, että lääkkeitä pitää kokeilla useita erilaisia ennen kuin löydetään parhaiten sopiva. Latvalalla tärppäsi kuudes lääke. Vaikutuksen perusperiaatteen Latvala havaitsi heti kokeiltuaan ensimmäistä lääkettä, Concertaa, josta lääkkeiden testaaminen usein aloitetaan.

– Tuli semmonen hiljasuus pään sisälle. Tuntu, että tämmöstäkö se ihmisillä normaalisti on.

Latvala ajattelee, että kirjainyhdistelmä ADHD on ominaisuus, joka tuo elämään sekä haastavia että hyviä puolia. Lääkityksen ja arjen strukturoinnin eli sen suunnittelun ja tekemisten palastelun seurauksena hänen päivänsä rullaavat nyt paremmin.

Ylipäätään Latvala ajattelee, että ADHD:stä tarvitaan myös positiivista puhetta. Myönteisten puolien huomaaminen haasteiden rinnalla olisi tärkeää etenkin lasten, koululaisten kohdalla. Voitaisiinko koulussakin paremmin huomata ne asiat, josta lapsi on kiinnostunut?

– Luin sen kirjan Supervoimani ADHD, ja se pitäis kyllä jokaisen lukea, jolla tämä on. Mulla se supervoima, niinko ADHD-ihmisillä usein, on hyperfokus, että pystyy keskittymään vaikka kuinka pitkään asioihin, jotka kiinnostaa.

Tällä hetkellä Latvala suorittaa psykologian perusopintoja ja tähtää opiskelemaan psykoterapeutiksi. Opiskelussa hyperfokuksesta on hyötyä.

– Voin alkaa aamuseitsemältä lukemaan ja jatkan iltaseitsemään.

Toisaalta tietyt asiat, kuten ajan hahmottaminen, ovat vaikeita: jos opinnoissa pitää palauttaa essee kuukauden päästä, hän ei pysty jakamaan tehtävää pieniin osiin pitkin kuukautta, vaan saisi tehtyä sen vasta viime minuuteilla ennen määräpäivää.

– Siksi mulle on vaan parempi sanoa, että se pitää olla tehtynä huomenna, Latvala nauraa.

Latvalan Henna-vaimokin opiskelee, fysioterapeutiksi. Latvala on huomannut, että neurotyypillinen vaimo lähtee tekemään esseetä rauhallisesti kirjoittamalla. Latvala taas roiskii paperille asiat nopeasti. On ollut opeteltava huomaamaan omat tavat toimia, pitänyt tarkastella niitä kriittisesti ja miettiä, miten omaa toimintaa voisi muuttaa.

Esseen oikolukuun on varattava aikaa.

Miehän olen aina ollu sitä mieltä, että mie olen vain tyhmä ja laiska.

Jesse Latvalan kerrostalohuoneen olohuoneessa soi rauhallinen taustamusiikki stereoista. Musiikki on aina rauhoittanut Latvalan laukkaavaa mieltä.

Viime aikoina rauhoittajaksi hän on löytänyt myös rauhoittavat stimmauslelut, joita käytetään tunne- tai itsesäätelyn keinona. Joillekin ADHD-ihmisille stimmausta voivat olla myös esimerkiksi puhe, ääntely tai liike.

– Se oli uskomattoman lämmin tunne rinnassa, kun ensimmäisen kerran laittoi stimmerin pyörimään.

ADHD:taan 41-vuotias Latvala kuvaa päänsisäiseksi: siihen ei lapsenakaan kuulunut ulospäin näkyvää ylivilkkautta.

Lapsena hänestä tuntui, että päässä oli jatkuvasti päällä vanhan mustavalkotelkkarin virityskuva, kohina. Hän oli kouluaikana monista asioista kiinnostunut, mutta koulunkäynti tuntui tahmealta. Silloin ei ollut vielä tietoakaan diagnoosista, mutta nyt Latvala ymmärtää lapsuuttaankin paremmin.

– Miehän olen aina ollu sitä mieltä, että mie olen vain tyhmä ja laiska.

Tätä taustaa vasten hiljattain saatu tieto tuntuu erityisen hyvältä.

– Mie olen saanukin tietää, että mulla onkin korkea älykkyysosamäärä.

Latvalan perhe tunnetaan kolarilaisesta Polarfysio-yrityksestä, jossa paitsi Jesse myös hänen siskonsa Jenna jatkavat Jarmo-isän jalanjäljissä. Myös Latvalasta tuli ensin hieroja ja sittemmin vuonna 2013 fysioterapeutti.

– Lukiossa mie sanoin, että minusta ei ikinä tule fysioterapeuttia.

Sanat Latvala muistaa lausuneensa opinto-ohjaajalle. Syy ei ollut kapina isää vastaan. Latvala tiesi, että ihmisläheinen työ ja jatkuva sosiaalisuus rasittaisivat häntä.

Toisaalta hän ajattelee, että eräs ADHD:n tuoma ominaisuus johti ammatinvalintaan.

– Mie tykkään auttaa ihmisiä. Monilla on se, että se oma ammatti löytyy ihmisten auttamisesta.

Latvala on lukenut, että ADHD-ihmisissä on paljon hoitoalan ihmisiä, hoitajia, terapeutteja, lääkäreitä. Myös juristeja löytyy hänen mukaansa paljon.

– Meillä on korkea oikeustaju.

Sehän oli niinku minun maanantaipäivä töissä.

Armeijan jälkeen Latvala lähti katsomaan erilaista maailmaan Helsinkiin. Kun iso kaupunki oli nähty, hän oli valmis palaamaan kotiin Kolariin, jossa viihtyy hyvin.

Latvala on ollut vaimonsa kanssa jo pitkään, 15 vuotta. Ensiaskeleet kohti diagnoosia hän otti vaimonsa huomautuksesta noin viisi vuotta sitten.

– Henna katto Netflixistä jotakin dokumenttia, jossa oli ADHD- ja Asperger-ihmisiä ja huus mulle, että tule kattomaan, nämä on ihan niinku sie.

– Sehän oli niinku minun maanantaipäivä töissä, Latvala hymähtää.

Maanantait ovat usein kiireisiä työpäiviä, jolloin on paljon samanaikaistakin tehtävää, hän selventää. Voi siis tulla sähellystä, ja sellaiseksi hän elämäänsä kuvaa ennen diagnoosin tuomaa parempaa itseymmärrystä sekä lääkitystä.

Vaikka Latvala oli jo saanut lääkäriltä lähetteen ADHD-tutkimuksiin, hän kuitenkin vitkutteli niihin hakeutumista, ja lähete majaili muistutuksena jääkaapin ovessa monta vuotta.

– Sitte yhtenä päivänä mie vain päätin, että ei tämä voi näin olla.

Elämä ja arki voisivat kai mennä toisinkin. Asiat kärjisti eräs tyypillinen aamu: avaimet olivat hukassa, Latvala puhui puhelimessa kaverinsa kanssa ja yritti etsiä samalla avaimia.

– Eihän siitä mitään tullut.

Sinänsä on osuvaa, että Latvala oli jo ennen omaa diagnoosiaan tutustunut keskittymiseen, vuorovaikutukseen ja toiminnanohjaukseen liittyviin nepsy-asioihin ja kouluttautunut neuropsykologiseksi valmentajaksi.

Moni muukin asia terapiamaailmassa on kiinnostanut häntä ja saanut opiskelemaan lisää.

– Mullahan on mapillinen erilaisia koulutuksia.

Tutustuminen psykofyysiseen fysioterapiaan laajensi Latvalan käsitystä ihmisestä kehon ja mielen kokonaisuutena, jossa keho vaikuttaa mieleen ja toisin päin. Se, että kehollisuuden avulla voi saada avun myös mielen ongelmiin, on monelle uusi ja outo ajatus, mutta tulee ihmisille koko ajan tutummaksi, Latvala uskoo.

– Se on mennyt pitkään niin, että hoidetaan joko fyysistä puolta tai mielellistä puolta.

Se on pahin kuviteltavissa oleva kipu.

Latvala ei itse ehtinyt toteuttaa psykofyysistä terapiaa asiakastyössä. Viimeiset vuodet hän ollut sivussa Polarfysion asiakastyöstä.

Sattuma puuttui peliin: talvella tulee neljä vuotta onnettomuudesta, liikennevahingosta, joka saneli suuntaviivat tulevaan työhön ja muutti muutenkin elämää.

Onnettomuudessa loukkaantunut käsi leikattiin, mutta ei tullut enää entiselleen. Jostain syystä, todennäköisesti leikkauksen aiheuttaman trauman seurauksena, Latvalalla on kudosvaurion aiheuttama kipuoireyhtymä, crps. Latvalan vaurio on pahempaa kakkoslaatua eli sijaitsee hermoissa.

Käytännössä Latvala ei voi käyttää vasenta kättään. Kipu on jatkuvaa, ja ajoittain erittäin kovaa.

– Se on pahin kuviteltavissa oleva kipu.

Elämä kivun kanssa vaikuttaa kaikkeen, mutta erityisesti se on vaikuttanut uneen. Tällä hetkellä Latvala nukkuu paremmin.

– Jos on kolme vuorokautta valvonut putkeen, niin on se aikamoista.

Latvala ajattelee, että jossitteleminen ei muuta mitään. Voisi miettiä, miksi näin piti käydä.

– Mie olen aina ollu semmonen ihminen, että lasi on puoliksi täynnä eikä puoliksi tyhjä. Nämä on ne kortit, joilla nyt pelataan.

Elämä meni onnettomuuden jälkeen monella tapaa uusiksi. Harrastukset muuttuivat: fyysisimpiä urheilulajeja Latvala ei voi enää harrastaa, vaan ne ovat korvanneet esimerkiksi frisbeegolf. Kiekkoa voi heittää yhdellä kädellä, ja onneksi Latvala on oikeakätinen.

Arkeaan Latvala opettelee elämään ilman vasenta kättään. Pikkuhiljaa on hahmottunut, miten asuntoa voisi parannella uutta elämää vastaavaksi. Esimerkiksi ulko-oven avaamista helpottaisi sähköavain.

Latvala ei voi enää harjoittaa kehollista fysioterapeutin ammattia. Vaihtoehdoksi terapia-alalla hahmottui mielen auttajan, psykoterapeutin työ. Sitä kohti Latvala nyt pyrkii, ja tarkoitus on osallistua Tampereen yliopiston pääsykokeisiin ensi vuonna.

– Psykoterapeutiksihan on tosi vaikea päästä opiskelemaan.

Mie tykkään tosi paljon siitä Miesten vuoro -elokuvasta.

Jos kaikki menee nappiin ja Latvalasta tulee koulutettu mielen auttaja, hän haluaisi tehdä psykoterapeutin työtään Kolarissa.

Ihmisillä on vieläkin vaikeampaa lähteä hoitamaan mielenterveyttään kuin fyysistä terveyttä, Latvala uskoo.

– On siinä vieläkin sitä stigmaa.

Näin on etenkin pienellä paikkakunnalla, kuten Kolarissa, ja miehillä vielä vaikeampaa kuin naisilla.

– Kaupungissa on helpompi lähteä hoitamaan itseään, hän miettii.

Pienellä paikkakunnalla ihminen saattaa rakennella mielen esteitä siitäkin, että hoitava ihminen on usein jollakin tavalla tuttu entuudestaan. Latvala kannustaa miettimään asian niin, että se kynnys tulee vain ylittää. Mielenterveystoimiston ovi on pakko avata ensimmäisen kerran, ja seuraavat kerrat ovat helpompia. Mekanismi on sama kuin kuntosalin ovella, Latvala vertaa.

Mielenterveyttään voi myös hoitaa ja asioista puhua muuallakin kuin terapeutin vastaanotolla. Latvala nostaa ystävien merkityksen.

– Mie tykkään tosi paljon siitä Miesten vuoro -elokuvasta.

Kotimaisessa dokumenttielokuvassa miehet käyvät keskenään hoitavia keskusteluja saunan lauteilla. Voisiko samanlaista tapahtua Kolarissa?

Voi, ja tapahtuukin, Latvala tietää.

Eräs Charlie Chaplinin sitaatti on Latvalan mielestä osuva. Se kuvaa hänen mielestään elämää, muutoksia ja haasteita, joita se sisältää.

– Elämä on läheltä katsottuna tragedia, mutta kaukaa katsottuna komedia.