Kolumnit

Jan Wahlbergin kolumni: Arki

On aika palata jälleen arkeen. Mitä se ikinä kenellekin tarkoittaa. Omalla kohdallani en oikein tiedä, mitä se loppujen lopuksi edes tarkoittaa. Varmaan klassisesti ajateltuna oma arkeni pitäisi pyöriä opiskeluiden ja draaman ympärillä. Tai niin ainakin klassisesti ajateltuna 21-vuotiaan korkeakouluopiskelijan arjen pitäisi ehkä näyttää. Itse omaan kuitenkin kaiken synkkyyden keskellä hieman veijarimaisen elämänasenteen ja saatan löytää itseni, mitä ihmeellisimmistä tilanteista keskellä sitä, mitä arjeksi kutsutaan.

Minulla riittää kyllä tarinoita kerrottavaksi, olenhan kiertänyt ja kokenut paljon. Joskus saan realismikohtauksia, joissa samaan aikaan tajuan kaiken tämän absurdiuden ja saatan jopa hymähtää. Olen eteenpäin menevä henkilö, mutta joskus on kiva katsoa hieman taaksepäin. Aina silloin tällöin elämä tuntuu kuljettavan eteenpäin, vaikka kovasti yritän uida vastavirtaan.

Omassa arjessani olen löytänyt itseni muun muassa seuraavanlaisista tilanteista: Olin sillä kuuluisalla isommalla tarpeella kerrostalon ylimmässä kerroksessa kun ympärillä kirjaimellisesti räjähtää. Vain pari päivää myöhemmin löysin itseni istumasta luentosalista kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Tilanteessa heitin ilmoille: ”Jos on hyviä rukouksia, niin nyt olisi niiden aika.”

On ollut myös tilanteita, joissa epätoivo on suurimmillaan tavalla ja toisella. Auto hajosi, ulkona ulkonaliikkumiskielto ja pimeyden keskeltä kuului lähes pelottavaa ihmisen laulua, joka sekoittui ilmahälytyksen sulosointuun. Tilanteessa heitin ilmoille: “Jos on hyviä rukouksia, niin nyt olisi niiden aika.” Hetkeä myöhemmin paikalle ilmestyi pappi. Tämän arkisen kokemuksen jälkeen olen ollut sitä mieltä, että aina kun elämässä tulee pahoja vastoinkäymisiä, kontaktoi pappi. Oli kyseessä sitten syntymä, kuolema tai muuten epätoivoinen tilanne.

Olen myös löytänyt arkisesta tilanteesta, jossa olen ollut ajamassa Euroopan halki yhtä soittoa vain, jotta voisin viettää enemmän aikaa erään erityisen henkilön kanssa. Valvoin noin kaksi vuorokautta, ajoin putkeen noin 1200 kilometriä, ehdin viime hetkellä junaan ja sammuin. Heräsin kohteestani ja marssin loppumatkan perille. Tämän kokemuksen jälkeen olen kiitollinen siitä, etten ole romantikko. Taisin kyllä viedä kukkapuskan samalla.

Toissa viikolla olin Ukrainassa, viime viikolla leikin kotia, nyt olen köyhä opiskelija, joka kerää pulloja ja ehkä ensi viikolla talonomistaja. Mistä näistä tietää.

Hieman kosteahkon illan jälkeen ajattelin, että 10 kilometrin kävely takaisin kotiin ei olisi temppu eikä mikään. Puolessa välissä matkaa muistin, että nilkkani on käytännössä murtumatilassa. Loppujen lopuksi se ei ollut kuin kävellä pienellä twistillä välillä hakien vauhtia neljän raajan avulla.

Kaikkien arkisten kokemusteni jälkeen en voi oikeastaan todeta muuta kuin, että nöyräksi vetää. Realismikohtauksilta ei olla vältytty, mutta silti show jatkuu. Toissa viikolla olin Ukrainassa, viime viikolla leikin kotia, nyt olen köyhä opiskelija, joka kerää pulloja ja ehkä ensi viikolla talonomistaja. Mistä näistä tietää. Mutta miltäs se teidän arki maistuu?

Kirjoittaja on enontekiöläislähtöinen nuori, joka opiskelee arkeologiaa Oulussa ja tekee humanitaarista työtä Ukrainassa.