Ihmiset

Isä päätti, että Ruotsiin ei evakkoon lähdetä ‒ peltovuomalaisen Ella Eiran perhe piilotteli Muoniossa Metsähallituksen päiväläispirtissä

Saksalaiset eivät polttaneet Mielmukkajärven kylää Lapin sodassa, ja Eira uskoo, että äidin hahmo saattoi kotikylän pelastaa palolta.

Sotauutisia. Niitä Ella Eiran isä Aadolf Nilimaa kuunteli radiosta kaiken aikaa.

– Met emmä lähe Ruothin, met menemä Vuosukhan.

Näin oli isä yhtenä aamuna vaimolleen Utilialle sanonut.

Eira kertoo isänsä usein nähneen unissa asioita.

Kirje evakkoon määräämisestäkin tuli vasta sen jälkeen, kun isä jo oli päätöksensä tehnyt.

Tämän joulun alla juuri äsken 92 vuotta täyttäneen Eiran pirtissä on jouluisen hämärää ja ikkunoista näkyvä maisema Peltovuoman kylälle rauhallinen. Sellainen maisema tuskin oli 80 vuotta sitten, kun Lapin sota oli käynnissä.

Eira on kotoisin Muoniosta, sillä hän asui lapsuusperheensä kanssa Mielmukkajärven rannassa pienessä metsäkylässä, suorinta tietä noin kahdeksan kilometrin päässä Ylimuoniosta.

– Kesälä kuljethin jalkasin rovan yli ja talvela hevosella, poroila ja suksila.

Nukeilla pikku-Ella ei juurikaan välittänyt leikkiä, ja mieluummin hän oli usein isänsä apuna ajamassa poroilla ja hevosella puita ja heiniä.

Eira sanoo, että poroista hänen isänsä halusi huolehtia myös Lapin sodan ajan, ja ehkä juuri sen vuoksi Nilimaan perhe ei Ruotsiin evakkoonkaan lähtenyt.

Syyskuussa 1944 Ella Eira oli paria kuukautta vaille 12-vuotias. Hän ja kaksi vuotta nuorempi veli Eero lähtivät vanhempiensa kanssa matkaan lehmäkarjan ja hevosen kanssa.

Lapsista Jussi oli mennyt Hilda-tädin luokse Kitkijärveen, ja Uuno, sisaruksista vanhin, oli määrätty työpalveluun, sillä hän ei silmiensä vuoksi voinut sotia. Toiseksi vanhin Aarne sodassa oli. Helli ja Anni olivat jo aikuisia ihmisiä ja lähteneet jo piikomaan maailmalle. Ennen Ellaa syntynyt tyttö oli kuollut alle vuoden ikäisenä.

Lehmät oli talutettava perille, ja viikoksi ne saatiin tyhjillään olevaan navettaan Kätkäsuvannossa, koska kylästä olivat kaikki jo Ruotsiin lähteneet. Päämäärä oli kuitenkin Vuosukkajärvi, jonka rannalla sijaitsi Metsähallituksen päiväläispirtti.

Päiväläispirtissä oli iso pirtti, keittiö ja konttorihuone, jossa majaili myös Aadolfin veli vanhimman poikansa kanssa.

Eira muistaa joskus poromiesten pysähtyneen yöksi, kerran jopa tulevan miehensä, peltovuomalaisen Tauno Eiran isän.

– Nauroima jälkhin monesti, ettei hän silloin tienny, että miniä oli sielä, Eira kertoo.

Äiti antoi poromiehille voikimpaleet mukaan.

Soli kolme viikkoa, ette jyly ei hetkeksikhän lakannu.

– Soli kolme viikkoa, ette jyly ei hetkeksikhän lakannu, Eira muistelee aikaa Vuosukassa.

Kuuden kilometrin päässä sodittiin, mutta Ella ja Eero eivät silti osanneet pelätä. Äidin rauhallisuus piti myös pienten mielet rauhallisina.

Isänsä Eira kertoo sen sijaan olleen hermostunut, ja radio uutisoi sodan kulusta. Senkin, kun muutaman kilometrin päästä sijainneesta Puolitaipaleesta oli oma väki lähtenyt evakkoon, ja saksalaiset löysivät sinne asettuneen paikallisen perheen. Kaikki poltettiin, karja hävitettiin, mutta ihmiset vietiin Ruotsin rajalle.

– Oli se kyllä semmonen syksy, että eipä sitä toista halvais.

Meilä ei ole koskhan ollu nälkä, ja äitihän oli hoksas kaikki.

Työntäyteistä eloa Nilimaan perhe Vuosukassa lähinnä vietti. Kymmenen lehmän hoito vei oman aikansa, ja mukana oli tuotu muun muassa separaattori ja kirnu.

Eläinten hoitoa helpotti ja yleensä Vuosukkaan menon mahdollisti se, että perheellä oli ollut lähellä sijaitsevat niemet vuokralla jo kymmeniä vuosia, ja niemissä paksu heinä ja neljä latoa kuivia heiniä varten.

– Sieltä mie Eeron kans hain heiniä, ja joesta kannoima vettä.

Vaikka sota-aikana oli kaikkialla puutetta, Ella Eiran mukaan heidän perheensä pärjäsi omillaan. Perunat saatiin omasta maasta, kalaa pyydettiin, lihaa riitti, koska perheellä oli poroja ja maitotuotteet saatiin navetasta.

– Meilä ei ole koskhan ollu nälkä, ja äitihän oli hoksas kaikki.

Ohrapellosta saadut siemenet hän esimerkiksi paahtoi, jauhoi myllyllä ja sekoitti kahviin. Se voitti sen aikaisen sökön ja sikurin, muistaa Eira.

Ettei perunat palelu.

Utilia-äidillä oli tapana koota muiden paikallisten tapaan myös marjoja.

– Ne laitethin pulhoin kellarhin.

Eira muistaa taas kerran lähteneensä Vuosukasta Eeron kanssa kotona Mielmukassa käymään, ja Hietalan Kalle, joka oli niittytuvalla Paavojoella, lähti heidän mukaansa jätettyään hevosensa läheiselle pellolla. Kun Kalle päästi hevosen aitauksesta irti, se juoksi Nilimaan kotitalon pihalle, ja lapset ehtivät näkemään vain saksalaisten lakit, jotka metsän siimeksestä vilkkuivat.

Kotona ovet ovat selällään, kellarin luukut auki, äidin marjapullot särjetty. Ella ja Eero pelästyivät, lähtivät kiireen vilkkaa takaisin Vuosukkaan ja perille päästyään oli äidille tunnustettava, että kellarin luukku ja ovet taisivat jäädä edelleen auki.

Eira kertoo, etteivät he olleet lainkaan ymmärtäneet, että saksalaiset voisivat tulla Mielmukkaankin, jossa he olivat käyneet tämän tästä.

Ei Utilia tälläkään kertaa pelännyt, vaan lähti seuraavana aamuna navetasta kerittyään sulkemaan ovia ja kellarin luukkua.

– Ettei perunat palelu.

Net saatto luulla ko äiti liikku sielä, ette sielä on suomalaisia sotilhaita eikä uskaltanhet tulla polttamhan.

Lapsen mielessä talvi- ja jatkosodat tuntuivat kaukaisilta, vaikka asian ymmärsikin ja tiesi, että hirveää oli, Ella Eira muistelee.

Kolmanneksi vanhin poika Aarne ehti olla sodassa kuitenkin kaiken kaikkiaan neljä vuotta.

– Pohjosen pojat lomautethin ko Lapin sota alko.

Akkuradiosta kuuluneet sotauutiset pitivät Nilimaan perheen ajan tasalla, ja Aadolf-isä huolehti, että akun tyhjennyttyä se vietiin heti lataukseen, ja toinen otettiin siksi aikaa käyttöön. Kahden akun ansiosta hiljaista hetkeä ei uutisissa tullut.

Saksalaisten jäljiltä jäi poltettu Lappi, mutta Mielmukan kylä säilyi. Sen Ella Eira uskoo olleen hänen äitinsä ansiota, joka oli ollut taas käymässä kotona.

– Äiti sano, että järven toisela puolen nousi savuja. Saksalaiset oli justhinsa Ylimuoniossa, ja net saatto luulla ko äiti liikku sielä, ette sielä on suomalaisia sotilhaita eikä uskaltanhet tulla polttamhan.

Ylimuoniokaan ei kokonaan palanut, koska suomalaiset sieltä Eiran mukaan saksalaiset yllättivät.

Mie sanon useasti äänhenki, että kunka ihanampi se elämä olis kaikila ko olis rauha ja itte kukanenki sais ellää rauhassa.

Siinä Ella Eira isänsä Aadolfin esimerkkiä seuraa, että radio on aina auki ja sieltä hän maailman tapahtumia seuraa.

– Nyt on niin kuohuksissa mailma.

Eira myöntää toivovansa tänään, ettei sota enää Suomea koskettaisi. Edelleen mennyt sota-aika ja se, kuinka kauhea asia se niin monille ihmisille oli, on hänellä mielessä.

– Mie sanon useasti äänhenki, että kunka ihanampi se elämä olis kaikila ko olis rauha ja itte kukanenki sais ellää rauhassa.