Muualta Lapista

Inarin alueen vesistöjä voisi hakea UNESCO:n maailmanperintökohteeksi - Saamelaisten totuus- ja sovintokomissio pohti vesistöjen tilaa ja saamelaisten kalastusoikeuksia

– Ehkä Lapponia-puiston kaltainen tilanne Ruotsissa voisi olla verrokki, sanoi tutkija Tero Mustonen.

Saamenmaan ainutlaatuiset vesistöt. Tällä työnimellä kannattaisi lähteä viemään ainakin kahta Saamenmaan ainutlaatuista vesistöä, Näätämöjoen valuma-aluetta sekä Inarijärveä ja Paatsjokea UNESCO:n maailmanperintökohteeksi. Näin ehdotti dosentti Tero Mustonen Saamelaisten totuus- ja sovintokomission tilaisuudessa, jossa julkaistiin kaksi sille valmisteltua erillisselvityskokonaisuutta: toisen liittyen Inarijärven vesistöihin ja kalastukseen, ja toisen saamelaisten kalastusoikeuksiin ja Tenojoen tilanteeseen.

Mustosen mukaan Näätämöjoen valuma-alue on luonnontilan kaltainen. Inarijärveä ja Paatsjokea säännöstellään, mutta nämäkin vesialueet ovat hänen mukaansa kansainvälisesti merkittäviä.

– Saamenmaan ainutlaatuiset vesistöt-työnimellä kannattaa harkita vesistöjen hakemista Unescon Maailmanperintöhakuun 2027 vuonna. Se on jämerä keino, jolla vesistöt saadaan suojattua. Ehkä Lapponia-puiston kaltainen tilanne Ruotsissa voisi olla verrokki, jolla saataisiin vesistöt parempaan jamaan.

– Ilmastomuutoksen vaikutukset korostuvat Inarin alueella erityisesti lämpötilan noustua yli 20 asteen, hapen puutteena, diatomi-levien kasvuna, paikallisena rehevöitymisenä, kutualueiden menetyksinä sekä lajiston muutoksina, toteaa dosentti Tero Mustonen.

Mustonen suositteleekin Inarin alueen vesistöjen hakemista UNESCO:n maailmanperintökohteeksi sekä samalla saamelaisen vesistöfoorumin perustamista kokoamaan ainutlaatuista tietoa tarvittavien korjausliikkeiden tueksi. Mustosen mielestä olisi tärkeää myös rauhoittaa pienvesiä, vähentää lajien istutuksia sekä tehostaa jäte- ja muovin keräystä sekä mikromuovin seurantaa.

– Löysimme ensimmäisen kerran mikromuovia Inarijärven ja Näätämön valuma-alueilta. Se oli yksi suurimpia havahtumisia. Isot määrät mikromuovia oli erämaisilla valuma-alueilla.

Mustosen mukaan on syytä esittää myös lähteiden rauhoittamista, sillä lähteet ovat merkittävä pienvesityyppi. Hän muistutti, että lähteisiin on otettu kantaa Ruotsin Lapissa, ja erityisesti Jokkmokkin alueen saamelaiset asuvat lähteiden vaikutuspiirissä.

Mustonen sanoi ilmastomuutoksen tuovan pohjoiseen uusia haasteita. Kyttyrälohi leviää lohijokiin ja viime heinäkuussa Näätämöjoen veden lämpötila nousi yli 20 asteen ja se alkoi tehdä lohen elinolosuhteista joessa vaikeaa.

Tutkija Nico Alioravainen totesi myös vesistöjen keskilämpötilojen nousseen.

– Arktisiin oloihin sopeutuneet kalat joutuvat ahdinkoon lämmön ja kuivuuden seurauksena, ja kuivina kesinä poikasten elinympäristöt jäävät kuiville.

Alioravaisen mukaan ilmastomuutos on herkkä asia etenkin taimenen näkökulmasta. Hellejaksot voivat aiheuttaa purojen kuivumista ja purot ovat kalojen kutualueita.

Inarijärven kaupallisesta kalastuksesta komissiolle kirjoittanut Markku Ahonen kannattaa kestävään kalastukseen panostamista tulevaisuudessa. Inarijärven kala käy kaupaksi ja kaupallinen kalastus on ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävää. Jotta tilanne jatkuisi hyvänä, tarvitaan kuitenkin jatkuvaa tutkimustietoa kalakannoista.

Ahonen näkeekin uhkana sen, että Luonnonvarakeskus vähentää jatkuvasti resursseja tutkimuksesta, ja tähän pitäisikin Inarissa reagoida.

– On hämmästyttävää, että Luke vähentää tutkimuksesta koko ajan. Meillä on hyvä tutkija, mutta hänkään ei ole kokopäivätoimisesti Inarijärven kanssa tekemisissä. Olisi hyvät syyt lähettää jonkinlainen karvahattulähetystö ministeriöön.

Ahonen on pitkään puhunut siitä, että Inariin pitäisi saada Inarijärven tutkimuskeskus.

– Jos olisimme sivistysvaltio, niin on itsestäänselvää, että tuollainen monitieteinen tutkimuskeskus pitäisi olla ja se käsittelisi muun muassa Inarijärven ekologiaa, kalastusta ja kulttuurista ja sosiaalista merkitystä.

Ahonen oli vakuuttunut siitä, että kotimaisen kalan kysyntä ei ole lähivuosina vähenemään päin, joten siinä mielessä Inarijärven kaupallisten kalastajien tilanne näyttää hyvältä.

– Kaikki Inarijärven kala menee kaupaksi, mitä vain pyydettyä saadaan. Kuluttajat arvostavat laadukasta kotimaista, villiä järvikalaa.

Ahonen mainitsi, että jos kymmenen vuotta sitten joku olisi sanonut, että Inarijärven kaupallinen kalastaja laittaa ahvenkatiskoja järveen, niin hänelle olisi naurettu.

– Tänä päivänä monelle Inarijärven kalastajalle ahven on toiseksi tärkein rahantuoja siian jälkeen. Lokassa kehitellyllä ammattilaismallin katiskalla niitä ahvenia pyydetään.

Ahosen mukaan Inarijärven kalastus on ekologisesti ja taloudellisesti kestävää. Mitään erityisiä konfliktejakaan ei järvellä ole sattunut kaupallisten kalastajien ja muiden järvellä kalastavien ja liikkuvien kesken.

Kaupallisia rekisteröityneitä ykkösluokan kalastajia on Inarijärvellä nyt 18. Hän arveli, että Inarijärven kalastuksella harvemmin rikastuu, mutta aivan normaalin vuosiansion järvi voi antaa kalastajalle.

Sinä aikana kun Ahonen on Inarissa asunut ja työskennellyt, on kaupallisten kalastajien sukupolvikin ehtinyt vaihtua ja uusia toimijoita on tullut ammatin pariin.

– Joskus 40 vuotta sitten ammatikseen kalastava saattoi olla myös eräänlainen elämäntapaintiaani, jolta kyseltiin, että mitä sinä oikeasti tehet työksesi, mutta nykyaikainen kaupallinen kalastus on normaalia maaseutuyrittämistä.

Hannele Pokka pahoitteli sitä, että saamelaisten kotitarvekalastuksesta tuli kalastuslaissa elämyskalastusta, jossa hankitaan luontokokemuksia. Hän muisteli myös, että keskustelu saamelaisten kalastusoikeuksista oli 80-luvulla vielä tiivistä, mutta nyt ”ne on hävinneet lainsäädännöstä kokonaan.”

Teno ja sen lohi ovat muodostaneet Utsjoen saamelaisväestön keskeisen olemisen edellytyksen ja ovat kiistämättä olennainen osa alueen jokisaamelaista kulttuuria. Alueen elinolot ovat perustuneet jokikalastukseen, ja Tenojoen kalastusoikeudet ovat osa alueen kiinteistöjen varallisuutta.

Teno on ollut yksi koko Euroopan tuottavimpia lohijokia, ellei jopa tuottavin. Kalakantojen luonnollinen vaihtelu 8 - 10 vuoden jaksoissa on kuitenkin hävinnyt. Myös Tenolle on saapunut suuria määriä kyttyrälohia. Kyttyrälohen nousua jokeen on pyritty estämään, mutta siinä ei olla vielä onnistuttu. Vieraslajin lisääntymisen vaikutuksia Tenojokeen tunnetaan huonosti.

– Lohenkalastusrajoituksilla ja niitä seuranneilla kielloilla on dramaattiset käytännön vaikutukset Utsjoen talouteen ja saamelaiskulttuuriin. Suurimmat vaikutukset osuvat saamelaisiin, joille perinteinen kalastus ei ole mahdollista, toteaa Hannele Pokka.

Pokka sanoi, että hänestä tuntuu tosi oudolta ja surulliselta seistä puhumassa saamelaisten edessä Tenon kalastuksesta ja siitä, miten saamelaisten kalavesien omistajien erityisoikeuksien haltijoiden asioita on järjestetty.

– Lohenkalastus on ollut Tenolla monta vuotta kielletty ja veneet ovat rannalla. Eikä vain veneet, vaan koko saamelainen kalastuskulttuuri Tenojoessa hiipuu.

Pokan mukaan viimeistään vesipiirirajankäynneissä Suomen valtiolle selvisi, että Tenojoen Suomen puolen omistajia ovat saamelaiset tilalliset ja erityisoikeuksien haltijat. Silti valtio on jatkanut Tenojoen kalastuksesta määräämistä ikään kuin kalavedet kuuluisivat valtiolle ja olisivat valtion vettä.

Pokka huomautti, että valtion osuus Tenon kalavesistä jää pieneksi - osuus on noin 10 prosenttia.

Hän sanoi, että käytännössä eduskunta on liian myöhäinen vaihe saada kalastussopimukseen ja -sääntöön muutoksia saamelaisten osalta. Kalaveden omistajien rooli kalastusneuvotteluissa on puolestaan jäänyt jäsenyydeksi neuvotteluvaltuuskunnissa ilman tosiasiallista mahdollisuutta vaikuttaa lopputulokseen.

– Teno on tietysti kaikin puolin erityinen asia saamelaisyhteisössäkin, koska meillä on todella vahva jokisaamelaiskulttuuri ainakin toistaiseksi, totesi Tenon kalatalousalueen toiminnanjohtaja Niilo Aikio.

Iijärvellä elettiin minun lapsuudessani täydellistä omavaraistaloutta, sanoi Veikko Aikio.

Aikio pahoitteli sitä, että vesipiirirajankäyntien ja toimitusten viivyttelemisten takia menetettiin yksi kokonainen sukupolvi jokisaamelaisia, joilla olisi ollut mahdollisuus todistaa ikimuistoisia kalastusnautintoja. Hän oli vakuuttunut siitä, että jos toimitukset olisi aloitettu jo 50-luvulla, niin ei valtiolle olisi jäänyt kalastusoikeuksia senkään vertaa mitä nyt on.

– Tenon vuosien 2024 - 2030 kalastussäännössä ei mainita sanallakaan saamelaisia. Ei saamelaiskulttuuria, eikä kalastuskulttuuriperinnettä. Siinä leikitellään sanoilla, ja puhutaan paikallisista ja perinteistä.

Siika on kaupalliselle kalastukselle ja kotitarvekalastukselle edelleen se arvokkain kala, sanoi Markku Ahonen.

– Poikkeuslupia voivat hakea nykyään yhteisöt, yhdistykset ja tapahtumajärjestäjät. Jälkimmäiset voivat olla ketä vain, ihmetteli Tenon yhteisten vesialueiden osakaskuntien edustaja Riitta Orti-Berg.

Hänen mukaansa, he joilla on omaisuudensuoja ja erityisperustaiset kalastusoikeudet, eivät välttämättä sitten kalastuslupia saakaan.

– Me ei saatu viime kesänäkään, mutta yhdistyksille tuli poikkeuslupia.

Inarilainen kotitarvekalastaja, keittiömestari Heikki Nikula toi esille, että Inaristakin löytyy vahvaa jokikalastuskulttuuria. Hänen ukkinsa oli vannoutunut Inarijärven kalastaja, mutta Heikki puolestaan tuntee läheisemmäksi Juutuanjoen jokikalastuksen.

– Joesta on aina pyydetty kalaa täälläkin, hän muistutti.

Nikula kertoi, että kun uutta kalastuslakia suunniteltiin, niin hän tapasi hotellilla vanhan virkamiestuttunsa, joka tokaisi, että näin se on Heikki, että kohta te ette kalasta Juutualla muuten kuin turistiluvilla.

– Minä sanoin, että tuohon en kyllä usko, mutta niin vain kävi, että meiltä inarilaisilta otettiin virtaavista nousutaimenpaikoista kalastusoikeudet pois. Laitoin eduskunnan oikeusasiamiehelle kyselyn, että onko tämä oikein, että nyt rikotaan alkuperäiskansan oikeutta harjoittaa kulttuuria omalla kotiseutualueellaan. Kului puolitoista vuotta ja sitten todettiin, että tämä todella rikkoo alkuperäiskansaoikeutta ja saatiin kalastuslain muutos.

Nikula nosti esille yhden huolenaiheensa, joka oli Inarin luonnontaimenen tila.

– Taimen alkaa mennä yhä enemmän istutuskantaan. Mitä luonnonkalalle voitaisiin tehdä, sitä olen miettinyt ja asia on sydäntäni lähellä.

Myös Tenolla paljon kalastaneena Heikki Nikula ei malttanut olla ihmettelemättä, miksi Suomen viranomaiset eivät laita enemmän painetta Norjan puolelle.

– On ihan selvää, että Norjan merialueilta löytyvät lohen ongelmat. Äskettäinhän tuotiin Norjassa julki isompi tutkimus, jossa todettiin, että kassikasvatus ja lohitäit aiheuttaa merkittäviä poikaskuolemia. Kaikki nämä asiat vaikuttavat myös Tenoon, mutta en ole missään nähnyt, että Suomi laittaisi painetta naapurimaahan, sanoi Nikula.

Ehkä jonain päivänä Paatsjoki ennallistetaan ja sinne ohjataan merkittäviä kunnostustoimia. Siksi Paatsjoki on tässä mukana, sanoi Tero Mustonen.

Markku Ahonen jakoi Nikulan huolen siitä, että Inarijärven luontaisista taimenkannoista pitää olla huolissaan. Ahosen mukaan kalastusalue on toki parhaansa tehnytkin taimenen luontaisten kantojen vahvistamiseksi; kutujokien suissa on hyvin laajat rauhoitusalueet ja taimenen pintaverkkokalastusta on rajoitettu.

Lapsuutensa ja nuoruutensa Iijärvellä viettänyt Veikko Aikio kertoi olleensa nuottaveneessä puittiona jo aivan polvenkorkuisesta lähtien. Kalastus oli ruuanhankintaa, sillä Iijärvi oli tiettömän taipaleen takana ja sieltä oli lähes 30 kilometriä lähimmälle maantielle.

– Kalalla ja kaurapuurolla olen kasvanut. Kalahan on saamelaisille merkinnyt kautta aikain hyvin paljon. Inarinsaamelaiset asutti pääsääntöisesti isojen järvien, kuten Muddusjärven, Iijärven, Sammuttijärven ja Inarijärven ympäristöä. Kaikki taloudet varmasti harjoitti kalastusta muodossa tai toisessa.

Aikio on työelämän vuosinaan ollut viisi vuotta ammattikalastajana, mutta hän muisteli, että hänen nuoruudessaan Iijärven asukkaat kalastivat kotijärveään myös ansaintamielessä:

– Siellä syksyllä kalastettiin kauppakaloja. Muina vuodenaikoina ei myyntikalaa pyydetty. Lentokoneella ne kalat sitten kuskattiin kauppaan.

Veikko Aikio ei ole vuosiin kalastanut Inarijärvellä, koska ruokakala on mukavasti noussut Iijärvestäkin.

– Iijärvi on 22 kilometriä pitkä järvi ja Inarin kunnan kolmanneksi suurin järvi. Nyt näkee, että jotain muutoksia alkaa järvellä tapahtua. Eihän Iijärvellä ennen näkynyt siellä järven puolivälissä ahvenia, ei yhden yhtä ahventa, mutta nyt kun heittää sinne verkon, niin sehän on ahvenia täynnä.

– Vaikka eipä sillä, kyllähän ahven hyvä kala on, ei siinä ole moittimista.

Aikio on aina ruukannut saada juomuksista taimenta tasaiseen tahtiin, mutta viime talvi oli ennätysmäisen huono taimenen osalta.

– Minä laitoin juomuksen pyyntiin heti syksyllä kun jäälle vain pääsi kävelymies. Otin ne pois myöhään keväällä. Eikä koko talvena tullut kuin neljä taimenta ja se on kyllä käsittämättömän vähän minun aikana Iijärven historiassa.

Aikio sanoi, että jotakin on taimenelle tapahtunut, mutta hän arveli, että kalastamalla saatikka uistattamalla sitä ei ole Iijärvestä hävitetty:

– Uistinpyytäjiä on välillä vähän, toisinaan jonkun verran, mutta ei uistimella hävitetä taimenta noin isosta järvestä.

Totuus- ja sovintokomission jäsen, Lemmenjoella asuva Heikki Paltto kyseli, onko Inarin alueella yleensä tutkittu laajasti jokien vesiä ja sitä, millaisessa kunnossa joet ovat.

– Joessahan taimen kutee, se nousee jokiin. Lemmenjoestahan taimen melkein hävisi ja harrit hävisi koskista, kun konekaivu sumensi vettä. Nyt joki on ollut monta vuotta puhtaana ja taimen nousee ja isojakin taimenia näkyy välillä.

– Mikähän mahtaa olla Ivalojoen tila, siellähän on yläpuolella kullankaivuuta, pohdiskeli Paltto.

Nico Alioravainen sanoi, että jos resurssit antaisivat myöten, niin olisi hienoa tehdä seurantatutkimusta Lemmenjoen puolella, vaikka se ei velvoitehoidon piiriin kuulukaan.

– Ivalojoen puolella on tehty jokipoikasalueiden sähkökoekalastusta. Sotajoella oli matalammat poikastiheydet kuin sen kokoisessa joessa muihin verrattuna voisi olla. Appisjoella romahti muutama vuosi sitten hiekkapankki ja se on näkynyt Appisjoen seurannassa. Pohja on hietikoitunut ja siellä on alempia poikastiheyksiä, hän sanoi.

Palsinojaa on sähkökalastettu vain kerran ja silloin toteamus oli, että ”eipä poikasia kauheasti ole.”

Yleisön puolelta kyseltiin, mitä valjakkokoirien ulosteet aiheuttavat vesistöille, kun Nellimin suunnalla on talvisin jääalueita, jotka ovat täynnä koiran kakkaa. Kysyjän mukaan ulostetta kertyy todella paljon, kun kymmenet haskivaljakot sahaavat jään päällä olevaa reittiä edestakaisin päivästä toiseen.

Alioravainen kertoi, että tätä aihepiiriä ei ole varsinaisesti selvitetty, mutta hän piti selvänä, että paikallisia vaikutuksia valjakkokoirien ulosteilla on.

– Paikallisia vaikutuksia on, samoin kelkan kumimatosta lähtee mikromuovia. Inarijärvi on niin iso ja suhteellisen syvä järvi, että välitöntä uhkaa ei ole. Toivottavaa olisi, että tällaisista koira-ajelualueista sovittaisiin yhteisesti ja alueet olisi sillä tavalla rajattuja, että ne eivät leviäisi joka puolelle järveä.

– Kullankaivu on hieno elinkeino sekin, eikä minulla ole mitään kullankaivajia vastaan, mutta tulee vain mieleen, että se on hienoa maa-ainesta, mitä kullankaivu laittaa menemään joen mukana alaspäin. Pienet taimenenpoikaset hengittää kiduskaarien kautta ja sehän on pienellä taimenenpoikasella hyvin tiheää. Joskus on arveltu, että ne voivat tukehtua siihen hienoon maa-ainekseen, kun ne hengittävät, sanoi Veikko Aikio.

Nico Alioravainen vastasi Aikiolle, että näin asia varmaan on, vaikka hänellä ei ole tästä omakohtaista tutkimustietoa. Hän lisäsi, että mäti tarvitsee kypsyessään karkeaa soraa ja isoa kiveä. Hiekka voi kuitenkin tukkia välit ja käy niin, että mäti hautautuu sinne eikä koskaan kehity.

Julkaisutilaisuuden vetäjä Irja Jefremoff kyseli, mitä näkemyksiä herättää Inarin valtuustossa äskettäin tehty aloite, jossa esitetään Inarijärven säännöstelyn lopettamista.

– Minulla ei ole mitään käsitystä, mitä Inarin kunnassa on aiheesta keskusteltu. On kuitenkin niin, että Inarijärveä säännöstellään Venäjän puolelta ja pohjana on rajavesisopimus. Ei lopettaminen tapahtuisi yksin Suomen puolen päätöksillä, sanoi Hannele Pokka.

Tilaisuuden alussa Irja Jefremoff pohjusti päivän kulkua kertomalla Inarijärven olleen inarinsaamelaisille erittäin tärkeän kalaveden, jonka ympäri asuttiin ja järveä kalastettiin kesät talvet.

– Inarinsaamelaisia on nimetty myös kalastajasaamelaisiksi tai asuinympäristön perusteella järvisaamelaisiksi. Inarinsaamelaiset elivät ennen vuotuiskierron mukaan, joka sekin rakentui kalastuksen pohjalle. Heillä oli kesäpaikka ja talvipaikka. Kesäpaikkaan siirryttiin vesien avauduttua ja syksyllä varrittiin suojaiselle metsäseudulle. Toki talvellakin kalastettiin.

Vaikka Inarijärvi oli inarinsaamelaisten kala-aitta, niin he saattoivat käydä kalastamassa eli ”fiskuulla” myös Jäämeren rannalla asti.

– Varangilla käytiin fiskuulla. Vauraammat inarilaiset saattoivat harjoittaa siellä omaa pyyntitoimintaa, tai sitten tehtiin palkkatyötä norjalaisille. Kun rajasulkuja alkoi tulla, niin silloin inarilaisten käynti fiskuulla alkoi käydä vähän kyseenalaiseksi.

– Tuli pohdittavaksi, että onko enää sopivaa mennä isolla joukolla naapurivaltakunnan puolelle kalatöihin. Mutta norjalaiset tarvitsivat inarilaisten työvoimaa ja heille myytiin hyvin edullinen lupa, jonka avulla sai ylittää rajan. Jossakin vanhassa lehtijutussa Paul Valle kirjoittaa, että neljän Norjan kruunun maksu tarvittiin, että tehtiin lailliseksi se meno lähteä palkkatyötä tekemään Norjan puolelle.