Muualta Lapista

”Hyvvää aikaa soli” – Enontekiöläisen Ulla Keinovaaran kotitalo Kittilästä on museona Hetassa

Minkälaista joulua vietettiin entisaikojen pirtissä, johon oli mahduttava kolme aikuista ja kuusi lasta?

Vieno ja Kerttu Kyrö asuivat lapsineen Kyrön pirtissä Raattaman puolella. Rakennuksen asusteli toisella puolen myös Vienon isä Edvard Kyrö, joka talon oli aikoinaan rakentanut 1920-luvulla. Laajenneksen talo koki 1950-luvulla. Nyt tuo samainen pirtti on osa Enontekiön kotiseutumuseota, joka on kesäisin avoinna matkailijoille.

Lapsikatraan vanhin tytär, vuonna 1950 syntynyt Ulla Keinovaara asui pirtissä noin 12-vuotiaaksi saakka viiden muun vanhimman sisaruksensa kanssa ennen kuin perhe muutti Kittilän Mieliövaaraan 1962.

– Silloin annettiin rintamamiestiloja, ja semmosen mekki saimma.

Kaiken kaikkiaan perheessä oli Keinovaaran lisäksi kymmenen muuta lasta, Viljo, Esa, Timo, Hilkka, Leena, Tarmo, Tuomo, Jari, Urpo ja Taisto, mutta kaikki eivät Kyrön pirtin aikana vielä syntyneet.

Hän muistaa isänsä päättäneen, että Kyrön pirtti luovutetaan Hettaan museoksi.

– Oli hyvä, että se tuli sinne museoksi. Äiti halus kerran käyä kattomassaki, että miten pirttiä oli korjattu, ja Stoorin Riitta häntä käytti Hetassa.

Keinovaara kertoo itse menettäneensä monet muistonsa, valokuvat ja paperit tulipalossa.

Pieneen Kyrön pirttiin sopi suurikin perhe asumaan, eivätkä lapset juuri sairastelleetkaan.

– Meilä oli keskelä laattiaa semmonen niinkö teltta, jossa met lapset nukuimaki.

Sopu antoi sijaa kuitenkin, muistelee Keinovaara.

Perheen äiti Kerttu oli erityisen hyväluonteinen.

– Äiti ei ollu koskhan pahala kiirilä eikä vihanen, ei ollu äreä, vaikka oli paljon töitä ja paljon lapsia.

Ainoa ikävä asia tuntuu olleen se, ettei perheellä ollut omaa saunaa vaan pesulla piti käydä Hilpi Kyrön saunassa. Sen Keinovaara muistaa hieman hankalana asiana.

Mie muistan ko isä keitti riisipuuroa, ja ko äiti tuli navetasta, niin lehmänmaito laitethin siihen puurhon.

– Lämmityksessä pirtissä oli rautahellä, ja siinä tehthin ruokaki, kertoo Keinovaara.

Perheen Vieno-isä kalasti, ja kalaa syötiin paljon. Poronliha- ja veriruokia riitti myös, ja suoliin tehtiin itse myös makkaroita.

– Muitaki mettän eläimiä syöthin, silloinhan pyyethin riekkoja ja niistä laitethin ruokaa, Keinovaara kertoo.

Ruuasta ei puutetta ollutkaan koskaan, ja herkullistakin se oli, samanmoisesta maksetaan nykyisin ravintoloissa suuria summia.

Perheellä oli myös pieni navetta ja siellä muutama lehmä, joita etenkin äiti ja Viljo hoisivat.

– Maitoa riitti. Mie muistan ko isä keitti riisipuuroa, ja ko äiti tuli navetasta, niin lehmänmaito laitethin siihen puurhon. Norjan margariinia oli kans.

Naapurissa asui vanhoja emäntiä, ja net olit minusta niin mukavia.

Paljon oli perheessä puhdetöitä, ja esimerkiksi heinätöitä tehtiin yhdessä isän johdolla. Perhe myös hillasteli yhdessä. Välillä lapsitokka oli liikkeellä rikkinäisillä saappailla eikä isälle puhua pukahdettu mitään, vaikka varpaat olivat päivän päätteeksi märät.

– Oletta taas rikkinäisilä kengilä lähtenhet, mie muistan ko isä niin toru meitä. Paikathinhan niitä kenkiä, Ulla muistelee.

Vaikka rahasta saattoi olla pulaa, isä huolehti, että ruokaa riitti, ja vaatteita perheen lapset saivat kouluavustuksina, kuten siihen aikaan oli tapana.

– Naapurissa asui vanhoja emäntiä, ja net olit minusta niin mukavia. Esimerkiksi Kyrön Liisa huolehti meistä tahtomalla aina syömhän ruokaa ja paisto meile leipää. Ihmiset olit kauhean anteliihaita.

Vaikka työntekoa riitti perheen kaikille lapsille, leikkimiseenkin löytyi aikaa, piiloleikkiin ja muihin, muistelee Ulla.

Pirtin vintille pääsi tikapuita pitkin talon päädyssä olevasta pienestä oviaukosta.

– Hyvvää aikaa soli, huokaisee Keinovaara kaihoisasti.

Hän ei anna Ullaa kyllä, isä sano.

Vanhimman Viljo-veljen Ulla muistaa hyvin huolehtivaisena ja nuoremmista sisaruksistaan huolta pitäneenä.

– Hänestä minule on jääny rakas muisto. Viljo menehty nelisen vuotta aikaa, liikuttuu Ulla ja kertoo Viljon yhdessä Tuomo-veljen kanssa hoitaneen perheen äitiä tämän vanhoilla päivillä.

Vieno-isä oli menehtynyt jo liian varhain sydänsairauteen.

– Miehän olin semmonen isän tyvär, hiljentyy Keinovaara.

Kun Keinovaara lähti Mieliövaarasta miehensä Eeron matkaan, isä ei olisi halunnut, että vanhin tytär kotoa pois muuttaa.

– Hän ei anna Ullaa kyllä, isä sano. Kerran isä tuli minua hakemhanki, että kotia on tultava takasin. Mutta mie menin issää piilhon, Keinovaara sitten nauraa.

Ihan oikeasta lamphanlangasta.

Jouluista Kyrön pirtissä, lapsuuden kodissaan Keinovaaralla on kauniit muistot. Joulukuusi laitettiin tupaan, yhteen nurkkaan, ettei se olisi ollut tiellä, ja koristeet tehtiin paperista. Sekin on jäänyt mieleen, että pienessä pirtissä mahduttiin piiriäkin pyörimään.

Tunturilatu-järjestö lähetti siihen aikaan postitse joululahjoja.

– Äiti ja isä olivat sallaa käärinhet niitä paketteihin. Sielä oli nukkejaki.

Sen lisäksi äiti kutoi villasukat kaikille lahjaksi.

– Ihan oikeasta lamphanlangasta.