Kolumnit

Hoon paikka: Viikko riitä mihinkhän

Pyörtää piti ensimäisen kerran jo ennen naapurikyllää. Evässäkki jäi pakkasen päälle ulkoeteishen, vaikka niin olin vannonu, että kaikki on matkassa. Ei se haitannu ko ei ollu hoppukhan vielä siinä vaihhessa. Vähä ennen Rovaniemeä auton siannokkavalo sytty palamhan. (Aina pittää kaikile tyhjää selostaa selvää asiaa: joo, son se moottorivalo ja joo joo, mie tiiän, että son kärsä). Pääsimä kuiten perile ennenkö se rom... rakas Obeliksi sai luvan levätä viikon. Niinkö mekki.

Ajattelima ellää heti herroiksi ja menimä hotelhin, juna lähti aamuviieltä. Uni tuli kahen jälkhin (kuuma, kylmä, iso tyyny, paksu peitto, vieras paikka, ei-tässä-tohi-nukkua-jos-ei-herrää-kelhon), ja vaikka olima hyvissä ajoin ulkona tukka pystössä oottamassa taksia, sitä ei kuulunu. “Kyllä me junalle keritään”, sano kuljettaja ko mie talviäänelä ilmotin määränpään.

Itte junamatka meni aivan tosi hyvin, meilä oli parhat paikat eikä yhthän vaihtoa. No, ei vishin, aamuviien junassa. Perilä toinen meistä nukahti Linkosuon kahvilan nojatoolhin. Viimein ko pääsimä kämpile, juna-aikataulut ja asunon luovutus ei nimittäin aivan osunhet ykshin, nukuima kymmenen tuntia putkhen. Lomala pittää levätä.

Kaupungilla käppäily on kyllä mukavaa, olletikki ko mie osun nykysin aina sinne, minne meinaanki. En eksy niinkö kerran Peltovuomassa. On kavut hanskassa, eikä hanskat kavula. Olin justhinsa paasannu siitä, että mitä vasten autokuskit rukattavat heti piippaamhan, jos jonon etumainen ei nyt sekunissa liikaha ko valo vaihtuu vihreäksi, niin siinä siunaamassa meilekki piipathin. Piiiiiitkhän. Mie tietenki alan ilosesti vilkuttamhan, luulen, että joku tuttuhan son, Tauno piiain, mutta paskammarjat. Vihasen olonen muori heiluttaa nyrkkiä takasin. No, jo sitte vain, että olima keskelä tietä punasissa, enhän mie hoksannu koko riethan valoja!

Son saletti, ettei viikossa kerkiä mihinkhän tutussakhan paikassa. Janne Kataja, museon satunäyttely ja yks antikvariaatti jäit näkemättä, mutta panhan seuraavhan listhan. Teatterissa kävimä, ja ennen esitystä meilä oli meininki syyä hienosti. Skippasimma melkein kaikki ymmärtämättä mitä net olit, paitsi lihan ja potun – semmostaki son maalaisella kaupungissa.

Keinumhan kuiten kerkisin, ja keinuinki niin, että taivas tuntu maalta ja toisinpäin. Siinä mie sen hoksasin: keinuminen tuntuu aivan selvästi vattalihaksissa (syvissä, tosi syvissä) ja jaloissaki. Kotona sitte jo kynnykseltä karjasin tohkeissani, että nyt minule pittää panna puitten välhin keinu rieppaamhan, mie poika alan harrastamhan keinumista.

Niin vain loman jälkhin väsyttää kohta enempi ko lähtiessä. Jospa se tästä ko pääsen alkhun uuen harrastuksen kans. Syksylä jo juoksen maratonin niilä jalkalihaksilla. Haas ennemin pitäis järjestää keinumisen MM-kisat? Näyttäis CV:ssä komealta. MM Keinuja 2023. Siihen sais monta eri keinumisen lajia... maratonkeinuminen, keinusta loikkaaminen, korkeuskeinunta... hmm... hmmm... Hmmmm... zzz.