Mielipiteet

Heikki Kauppisen mielipide: Tietoa uskomusten sijaan lohiasiassa

Lohiasetuksen 258/1996 varsinainen tehtävä oli porrastaa Itämeren pohjoisosan, Selkämeren, Perämeren ja Perämeren pohjukan alueilla lohen kevätkalastus niin, että millään osa-alueella pyyntiä ei avata ennen kuin vähintään 50 prosenttia pohjoisiin jokiin nousevista lohiparvista on ohittanut kulloisenkin osa-alueen leveyspiirit, muun muassa Perämeren pohjukan pohjoispuolella vasta 1. heinäkuuta. Tämä toimi, ja muutaman vuoden kuluttua pitkin rannikkoa ja ruuhka-Suomessa nousi kaplakka siitä, että ”muillakin on oikeus hyödyntää Tornionjoen suurvesistön lisääntynyttä lohikantaa kuin jokivartisilla”. Niinpä vuosina 2004– 2007 toteutettiin varhennettu lohen kevätvaelluspyynti niin sanotun valikoivan kalastuksen mallilla. Siitä oli tosi huonot kokemukset.

Sitten, vuosien paineen alla MMM:n (Maa- ja metsätalousministeriö) asetuksella 27.4.2017 lohien kevätrauhoitus korvattiin asteittain voimistuvalla vaellusparviin kohdistuvalla rannikkopyynnillä. Se kohdistui isoimpiin ja varhain nouseviin yksilöihin, ja sitten tietenkin myös keskikokoisiin ja jäljemmin nouseviin parviin. Ministeriöllä oli selkänojana Luken selvitys siitä, ettei varhennettu kalastus heikennä Tornion-Muonionjoen suurvesistön vaelluskalakantoja. Ja siitä lähtien on ministeriön neuvottelevat virkamiehet yrittäneet vakuutella, ettei varhennetun pyynnin aikainen kalastuskuolevuus ole merkittävä kokonaiskannasta. Teoriassa se voi olla noin 6000 kappaletta isoja lohia, mutta käytännössä varmasti paljon enemmän. Tutkimuslaitoksen seurantaraportissa 2022 (Pakarinen, Romakkaniemi, Leinonen) sentään todetaan, että ”vaikutusarviot perustuvat arvioihin, koska kalastushallinnon pyydyskohtaiset päiväsaalis- ja pyydysten sijaintitiedot eivät ole tarkkoja”. Perämeren pohjukassa ruotsalaisten rysäkalastuksen kiintiöt näyttävät täyttyvän joka kesä ennätysajassa, mutta Suomen puolella ei?

Itämeren hallikanta on lisääntynyt räjähdysmäistä tahtia viimeiset 40 vuotta. Lentolaskennassa vuonna 2021 niitä laskettiin olevan noin 42 000, yksinpä Suomen merialueella yli 18 000. Harmaahylkeiden eli hallien ravintoa koskevassa tutkimuksessa laskettiin yhden hallin tappavan vuodessa noin 3000 kilogrammaa kalaa ja syövän siitä noin 2000 kilogrammaa. Pääasiassa arvokalalajeja lohta, siikaa ja meritaimenia. Yhden hallin vatsalaukusta eroteltiin kerralla 67:n lohikalan jäännökset. Varsinaisia suursyömäreitä ja ”imureita”, voi vain kuvitella minkälaista tuhoa nuo, ihmiselle nykyään enimmältään hyödyttömät eläimet aiheuttavat syönnösvaellukselle matkalla olevissa smolttiparvissa, sekä keskenkasvuisissa lohiparvissa merellä. Muonionjoen kalastusalueen asiakirjoissa aina 1980-luvulta lähtien kymmeniä kertoja kehotimme ministeriöitä ryhtymään toimenpiteisiin hyljekannan vähentämiseksi, mutta käytännössä mitäänhän ei ole tapahtunut siihen suuntaan. Luken tutkijat eivät ilmeisesti usko Itämeren alueella tehtyjä hylkeiden ravintokäyttöä koskevia asiantuntijatutkimusten tuloksia?

Merimetsojen osuus smolttiparvien tuhoutumisessa kiistetään luonnonsuojelusyistä. Merimetsopareja Itämeren alueella on paljon yli 200 000, yksilöitä yli puoli miljoonaa. Tuo pelikaanilintuihin lukeutuva ruma lintu käyttää ravinnokseen pelkästään kalaa, keskimäärin puoli kiloa per päivä per nokka. Pyydysmatkat ulottuvat jopa 25 kilometrin päähän yhdyskunnasta eli kolonnasta, ja lintu voi sukeltaa 20–30 metrin syvyyteen kalojen perässä. Sille smoltit ja vähän varttuneemmatkin arvokalat ovat helppo saalis. Milloin Suomen tutkijakunta ja MMM oikeasti tunnustavat tämän momentin lohikalojen katoa mietittäessä?

Silakan pyyntirajoituksista Suomen merialueilla käytiin kova kaplakka viime syksynä. Tosiasia on, että koko mammuttimaisesta silakkasaaliista vain noin 15 prosenttia käytetään ihmisravinnoksi ja 85 prosenttia menee rehukalaksi ja kalajauhoina erilaisten eläinten ja kalojen kasvattamiseen. Silakan runsaus tai puuttuminen muun muassa Selkämerellä on yksi ratkaiseva tekijä smolttien selviytymiselle pidemmälle Itämeren syönnösalueille. Onko järkeä siivilöidä meri toisten lajien ravintokalasta niin tyhjäksi, että niin sanotusti arvokkaampien lajien olemassaolo vaarantuu?

Jo 1980-luvulla kuultiin joidenkin tahojen vaatimuksia koko Tornion-Muonionjoen vesistön kalastuksen täysrauhoittamisesta lohikantojen pelastamiseksi. Silloin me kalastusalueena ja väestön elinoloista vastuullisina torjuimme sellaiset haihattelut, todeten ettei tätä suurvesistöä voi pyhittää vain lastenkamariksi ja merellisen pyynnin takuualueeksi. Jokivartisilla on oikeus kalaan ja kalastamiseen, ja lohella oikeus nousta pohjoisiin jokiin. Tuntuu kummalliselta tämän päivän ukaasit tutkimuslaitoksen ja Ely:n taholta, ”jättäkää lohi rauhaan ja pyytäkää haukia”. Se ei pelasta yhtään mitään, vaan pitää pureutua niihin juurisyihin, jotka nämä lohikantojen aallonpohjat aiheuttaa.

Tornionjokivartisten syyllistämisellä ”vastuuttomuudesta” ei pitkälle potkita, vähän paremmat pitää otteet olla kaikilla tahoilla. Ministeriöltä tarvitaan rehellisyyttä ja jämäköitä otteita. Mutta onko niitä luvassa?

Ystävällisin terveisin, Väylällä tavataan

Heikki Kauppinen

Vuosina 1981– 1986 Muonion kalataloustoimikunnan sihteeri, 1986–2018 Muonionjoen kalastusalueen rahastonhoitaja / isännöitsijä. Muonion kunnan ja Tunturi-Lapin kuntaryhmän tehtävissä vuosina 1981– 2023, viimeiset vuodet luonnonvarapäällikkönä