Muualta Lapista

Eläinlääkärinä revontulten mailla - ”Seisoin säikkynä kirnussa keskellä jytisevää kaaosta”

Ensivierailu porokämpällä ei unohdu koskaan. Kämpän laverilla näytti nimittäin lepäävän vanhan poromiehen ruumis. Tuulesta ja tuiskusta sisälle tupsahtanut nuori poroeläinlääkäri katseli sitkeänkuivakkaa vainajaa, joka lepäsi kädet rinnan päälle nostettuina, ja hän katseli myös kämpän pöydän ympärillä läksyjään tekeviä poroperheiden lapsia.

Osa heistä lusikoi hyvällä ruokahalulla lihakeittoa makeisiin suihin. Kauhistuneen eläinlääkärin mielessä välähti heti ajatus, että onkohan tämä nyt kaikki asetusten ja hygieniasäädösten mukaista...

Eläinlääkäri päätti kämppään tullessaan kuitenkin vaistomaisesti kokeilla vainajan ihoa ja kokeilla samalla pulssia salaa lapsilta. Mutta sitä hän ei ehtinyt tehdä.

– Terve! No mitä se sinä täällä tehet?, hihkaisi mies, joka yhtäkkiä nousi laverilta jaloilleen kuin nuori poika.

Venla Jyrkisen toinen romaani Eläinlääkärinä revontulten mailla (Otava) kuljettaa lukijaansa Inarin kunnaneläinlääkärin matkassa läpi Lapin vuodenaikojen elämänmakuisesti, vauhdikkaasti ja humorisesti - elämän tummempia puoliakaan unohtamatta.

Lukijalle tulee selväksi, että pohjoisessa eläinlääkäri saa olla pediatri ja geriatri, kirurgi ja anestesiologi. Työpäivä voi heittää hänet tuuleen ja tuiskuun poroerotuspaikalle ja kenties vielä samana päivänä vastaanotolle jonkun ihmisen rakasta lemmikkimarsua hoitamaan.

Puhelimessakin kunnaneläinlääkäri joutuu hoito-ohjeita antamaan siinä missä ihmislääkärikin. Kerran Jyrkinen joutui antamaan poromiehelle puhelimella neuvoja erämaahan, koska poromies oli löytänyt vasan, jonka vasominen oli keskeytynyt ja kuollut vasa roikkui osittain ulkona vaatimen perässä.

Kunnaneläinlääkäri pohdiskelee puhelimeen, että jokin liukaste, vaikkapa öljy, voisi nyt olla avuksi synnytyskanavassa, koska asiaa toimittavat synnytysnesteet ovat varmaankin aikoja sitten hulahtaneet ulos. Öljyllä hän tarkoittaa jotakin ruokaöljyn tapaista.

– Käykö kakstahtiöljy? kuuluu kysymys linjan päästä.

Eläinlääkäri havahtuu samantien ja kieltää ehdottomasti laittamasta moottorikelkkaöljyä vaatimen synnytyskanavaan. Ainakaan omaan värkkiinsä hän ei kaksitahtiöljyä laittaisi, joten tuskin aine porollekaan hyvää tekisi.

Eläinlääkärin puhelinopastuksella vasa irtoaa ja vaadin säilyttää henkensä. Kirjassaan Jyrkinen tosin epäilee, että olisihan tuo voinut luoda vasan lopulta itsekin ja säilyä hengissä omin voimin. Hän on jo oppinut tietämään, että juuri poro on niin alkukantainen eläin, että se voi korjata itse sellaiset elimistönsä vaivat, joista joku muu eläinlaji ei selviäisi ja se heittäisi henkensä.

Ivalon kirjastossa uutta romaaniaan esitellyt Venla Jyrkinen kertoi, että kustantaja oli yllyttänyt häntä kirjoittamaan kirjan eläinlääkärin työstä. Jyrkisen ensimmäinen kirja Kumppanina koira, joka kertoi hänen Humu-koiran elämänkaaresta, oli jo tehnyt Otavan kustannustoimittajaan vaikutuksen.

– Aluksi mietitytti, että miten näin läheisestä aiheesta voi kirjoittaa sillä tavalla, ettei kenenkään potilastietoturvaa tai muuta vastaavaa vaaranneta. Aika paljon joutui käymään ajatustyötä läpi ja sitten pistin tapahtumia ja asioita aika roimasti sekaisin, että siellä ei ole tunnistettavia juttuja.

– Vaikka tokihan se on niinkin, että pienellä kylällä kaikki tuntee kaikki ja arvuutteluja voi tulla, että mistä ja kenestä on kyse missäkin tilanteessa.

Ei kirjassa suoraan nimetä vaikkapa Skalluvaaran poroerotuspaikkaa, joka on kuin pieni kylä mökkeineen, vaunuineen ja porokoulukämppineen. Mutta mikäpäs muu tuo voisi olla kuin Skalluvaara, kun Jyrkinen kirjoittaa, miten hän näki ensimmäisen kerran erotuspaikan elämän; Näkymä oli kuin sadusta. Pieniä mökkejä seisoi siellä täällä ripottautuneina pitkin edessäni levittäytyvää aukeaa...

Poromaailman sanastokin oli ensialkuun outoa. Jyrkinen makusteli konttori-sanaa, josta hänelle ei tullut mieleen mitään muuta kuin virallinen toimisto ja kauluspaidat. Ensimmäisenä poroeläinlääkärin työpäivänä hän oppi, että porot vedetään käsittelyn jälkeen kirnusta konttoriin.

Venla Jyrkinen aloittaa romaanissaan tarinansa omasta lapsuudestaan ja Kestilän mummolasta. Se on paikka, joka on aina ollut hänelle tärkeä tukikohta.

– Kestilässä oli äitini vanhemmilla pieni lypsykarjatila. Siellä on opeteltu Valmettia ajamaan ja istuttu lypsyjakkaralla odottamassa lypsylämmintä maitoa mukiin. Sieltä on varmasti jäänyt minun mieleen se ajatus, että eläinten kanssa työskentely olisi mieleistä.

Opiskeluaikanaan Venla pääsi keinosiemennyslomittajaksi Utsjoelle asti. Hän katseli auton ratista Tenojoen maisemia ja ajatteli, että tänne hän haluaisi tulla joksikin aikaa töihin sitten kun opinnot on paketissa. Utsjokelaista hänestä ei lopulta tullut, mutta tuli kuitenkin inarilainen:

– Elämä täällä tuntuu omanoloiselta. Luonnon läheisyys viehättää minua ja sellainen elämyksellisyys, mitä luonto tarjoilee jokaiseen työpäivään. Ja työ on hyvin liikkuvaa, joten sinne Utsjoellekin pääsee työreissuille.

Kirjassaan Jyrkinen kuvailee elävästi myös ensimmäisiä tositoimiaan eläinlääkärinä, kuten lehmän keisarinleikkausta.

– Aika suuriin saappaisiin aloitteleva eläinlääkäri joutuu monella lailla. Se on kuin olisi lukenut kirjalliset ohjeet uimisesta ja sitten nakattaisiin avoveteen opettelemaan sitä uimista.

Ihmislääkäri voi kysellä potilaaltaan, missä kipu tuntuu ja mikä vaivaa, mutta eläinlääkärin kohtalona on hoitaa ikuisesti potilaita, jotka eivät koskaan tule puhua pukahtamaan. Eläin ei kerro, onko kipu ajoittaista vai jatkuvaa. Eläinlääkärin täytyy tehdä itse kaikki päätelmänsä ja kysellä omistajalta miten eläimen käytös on muuttunut ja tehdä diagnoosia myös kuulemansa perusteella. Eikä asiaa helpota se, että jokaisen eläimen omistaja on oma yksilönsä ja jokaisen eläimen sama vaivakin voi kuulostaa erilaiselta eri ihmisen suusta kuultuna.

Jyrkinen kirjoittaa myös eläinlääkärin työn tummemmista puolista. Aikoinaan eläinlääkärit laskivat keskenään hevosenleikkiä kollegoistaan, jotka uupuivat työpaineissa ja söivät eläinlääkärinpakista hevoselle tarkoitettua diatsepaamia. Kun Jyrkinen ajelee yömyöhällä kotiin erotuksesta, hänen mieleensä tulee eläinlääkärien vanha sanonta, että kaikki eivät selviydy tästä työstä hengissä. Toisin sanoen, pienessä ammattikunnassa jokainen tunsi aina jonkun kollegan, joka oli päättänyt elämänsä oman käden kautta

Inarin kunnaneläinlääkäri Venla Jyrkinenkin saa kokea eläinlääkärintyön haasteet ja kun siihen päälle sattuu vielä oman elämän kovia käännekohtia, niin uupumus iskee. Työtä toki helpottaa se, että pohjoisessa ihmiset ymmärtävät elämän realiteetit. Toisin voi olla etelässä, jossa eläinlääkäri saattaa huomata, että kun eläimen hoito ei mennyt niinkuin omistaja halusi, niin eläinlääkäri onkin ripustettu julkiseen häpeäpaaluun netin keskustelupalstoille ja siellä nimettömät kirjoittajat suorittavat mestausta.

Vaikka Venla Jyrkinen oli aluksi pyörällä päästään poroaidalla, niin hän sanoi Ivalon kirjastossa, että hän kokee nykyisin viehätystä siinä, että saa tehdä työtä poroaidalla, ulkosalla, eikä silloin istuta toimistossa.

– Poroaidalle lähtö on niitä mieluisimpia hommia, vaikka ne alussa vähän kauhistusta herättikin. Mutta vähän sellaista ennustamatontahan se poroerotustyö on, kun ei se aina katso kelloa eikä viikonpäivää, ja eläinlääkärin täytyy olla valmiina syöksymään sinne. Päivät voivat venyä pitkiksi.

Poroeläinlääkärin työn monipuolisuudesta kertoo se, että ainakin kerran Jyrkisen piti lastata autonsa takakontti täyteen poronpäitä ja nuo poronpäät hänen täytyi pakkailla laatikoihin Matkahuoltoa varten. Poronpäät matkasivat Ruokavirastoon, jota kiinnosti tutkia, mahtaisiko niistä löytyä hirvieläinten näivetystautia, joka parhaillaan levisi jo Norjan puolella.

Jyrkinen halusi kuvata kirjassaan rehellisesti pohjoisen eläinlääkärin arkea ja työn ajoittaista raskauttakin:

– Joskus joutuu aika väsyneenäkin tekemään haastavaa työtä. Ja tämäkin ala kehittyy ja pitää pysyä kelkassa mukana. Joskus nuoremmilta kollegoilta oppii ja kuulee, että miten tietyt asiat nykypäivänä tehdäänkään. Vaikka eihän siitä minunkaan kouluttautumisesta vielä niin pitkä aika ole. Ja uuden opiskelulle täytyy löytää aikaa kaiken muun keskeltä.

Kirjassa Jyrkinen haluaa tuoda esille myös sen puolen, mikä auttaa häntä jaksamaan eläinlääkärin työssään.

– Kyllähän se on tämä luonto ja täkäläinen elämäntapa. Ne ovat auttaneet ja niiden ansiosta olen täällä pysynyt, vaikka työ onkin tuonut välillä haasteita. Ja onhan tuosta moottorikelkastakin tullut itselle semmoinen henkireikä vuosien varrella. Kun kelkan kyytiin pääsee, niin murheet unohtuu.

Kirja on samalla kunnianosoitus eläinlääkärin työlle yleensä ja Jyrkisen rakkaille kollegoille.

– Onneksi meitä on täällä vähän useampi eläinlääkäri kuin silloin, kun aloitin hommat. Meillä on tosi hyvä porukka ja voimme jakaa työtaakkaa keskenämme. Kerromme toisillemme työn hauskoista hetkistä, mutta myös niistä vaikeista tilanteista. Työkavereilta saa tukea silloin kun sitä tarvitaan.

Ivalon kirjastossa paikalla ollut Jyrkisen kollega antoi jo varauksettoman kiitoksen kirjalle sanomalla, että ”onpa ihanaa kun kerrot meidän asioista, kiitos kun uskalsit.”

Jyrkisen kirjaa voi myös kuunnella äänikirjana, ja lukijana on näyttelijä Eija Ahvo. Jyrkinen kertoi, että hän on itse ehdottanut Ahvoa lukijaksi, joskin kirjailija ei ole itse pystynyt kirjaansa vielä kuuntelemaan.

– Ehkä kuuntelen kirjan joskus vuoden päästä, hän hymyili.

Yleisön puolelta kyseltiin, joko kolmas romaani on suunnitteilla.

– Kirjoittaminen kiinnostaa ja toki myös fiktion kirjoittaminen kiinnostaisi. Mutta jos pitäisi nyt kirjoittaa uusi kirja omasta elämästä, niin täytyisi varmaan elää vähän lisää, että olisi jotakin mistä ammentaa, hän epäili hyväntuulisesti.

Helsingissä meille eläinlääkäriopiskelijoille pidettiin porosta yksittäinen luento, ja se oli siinä. Ja sitten sitä oli yhtäkkiä talvella poroerotuspaikalla kaiken hyörinän keskellä kauhusta jäykkänä. Pakostahan sitä nekin tehtävät oppi ja poron piikitys alkoi sujua. Nykyään poroerotukseen lähtö on tämän työn mieluisampia hommia.